kevätlomalla

En ilmeisesti enää osaa pikapyrähdellä matkoille. Kevätlomanen Tallinnassa oli erittäin tervetullutta vaihtelua arkeen, mutta kotiin palasin perjantaina ja edelleen olen aivan poikki. Työpäivät vielä jaksan, mutta iltaisin päässä humisee. Vähän olen jo skarpannut, koska tiedän, mitä olen tehnyt esimerkiksi eilen tai jopa toissapäivänä. Lauantai-illalta ei sen sijaan ole mitään järkeviä muistikuvia. Katsottiin ehkä Markon kanssa joku elokuva, mutta ei ole mitään käsitystä, mikä se olisi voinut olla.

Kyseessä piti alunperin olla äiti-tytär-matka, mutta Millan paikalle hyppäsikin lopulta kummitätini Annikki. Onneksi asia hoitui yhdellä soitolla Tallinkin asiakaspalveluun ja ei muuta kuin suunta kohti lauttaa.

Matkustimme siis Tallinnaan ja takaisin tällä kertaa ihan oikealla paatilla, eikä kantosiipialuksella tai maailman pienimmällä lentokoneella. En huomannut Linda Lineen verrattuna matkustusmukavuudessa paljonkaan eroa, mitä nyt jaloittelutilaa oli enemmän ja kaupat isommat. Kesäkaudella taidankin jatkaa edelleen Linda Linen tyytyväisenä asiakkaana, sillä vaikka matkalla ja odotellessa ollaankin osan aikaa kuin sillit suolassa, niissä terminaaleissa selviää vähemmällä kävelyllä. Hienoa silti tietää, että muutkin väylät toimivat mallikkaasti ja ovat siis vaihtoehto.

Tarjolla olisi ollut Walt Disney -retrospektiivi eli kasa Disney-elokuvia originaaliäänillä! Koska näytösajat olivat meille todella huonot ja 30 Seconds to Mars meni perumaan keikkansa juuri kun olin hankkinut lipun, matkan ainoana kulttuurikohteena Lennusadaman Titanic-näyttely. Monet työkaverit ovat käyneet tutustumassa museoon ja palanneet silmät pyöreinä kertomaan, kuinka Virossa museomaailma on kymmeniä vuosia Suomea edellä. Nyt ymmärrän miksi, vaikkei perusnäyttelyyn keskittymiskyky tällä kertaa riittänytkään.

Titanic-näyttelyn alkupuolisko oli sekava, mutta hienot oivallukset koukuttivat nopeasti. Sain kävellä laivan ensimmäisen luokan käytävää, poseerata portaikon juurella ja koskea jäävuorta. Eri luokkien hytit, astiat ja käyttötavarat esiteltiin kiinnostavasti, vaikka yleensä en vitriineihin iskettyjä haarukoita jaksakaan tuijotella. Matkustajien ja miehistön tarinoita kerrottiin perinteisin seinätauluin, mutta samat henkilöt toistuivat näyttelyn eri vaiheissa ja lopulta selvisikin, ketkä pelastuivat ja ketkä eivät. Eli itkuksihan se paikoin meni.

Laiva- ja muita liikenneonnettomuuksia on lähi- ja kaukaisempikin historia täynnä, mutta jostain syystä tuo Titanic puhuttelee. En taida olla ainoa, koska museoon piti jonottaa hyvä tovi ja näyttelyssäkin piti edetä melkein kuin taannoisessa Picasso-näyttelyssä konsanaan. Ja tästäpä huomio: vain suomalaiset antavat tilaa muille näyttelyvieraille tutkia vitriinejä ja opastetekstejä jäämällä etäämmälle. Paikastaan sai taistella ja aika paljon jäi tämän takia näkemättä ja lukematta paikoin. 

Ai niin, käytiinhän me toki myös marsipaanigalleriassa. Pelottava paikka.

Onneksi matkaseuralaiset tälläkin kertaa olivat yhtä hyviä syömään kuin minä, niin tuli myös maisteltua kaikenlaisia herkkuja. Oma suosikkini kokonaisuutena oli ensimmäisen illan Vanaema juures, jonka olin bongannut In Your Pocketista jo aiemmin. Söin alkuruuaksi silliä, pääruuaksi iiiiihania sieni-perunapihvejä ja paahdettuja juureksia ja jälkkäriksi isoäidin piiraan, joka paljastui raparperipiirakaksi. Simppeliä mutta todella hyvää perusruokaa ihan superviehättävässä kellariympäristössä.

Parhaan ruoan tittelin nappaa kuitenkin toisen illan georgialaisen ravintolan Tbilisin yrttinen kidneypapupata ja hatsapuri eli vanha suosikkini georgialainen juustoleipä. Itse ravintola oli kuitenkin vähän viileä ja kolkko, ja vessaan piti matkata melkeinpä katakombien läpi vielä arktisemmissa olosuhteissa. En kuitenkaan ihan kauheasti valita, koska papupatani oli ihan superhyvää. Ehdottomasti suosittelen sitten vähän lämpimämmillä säillä. Tbilisi on vähän piilossa vanhan kaupunginlaitamilla, sivukujalla lähellä Vapaudenaukiota.

Vanhakaupunki ei muutenkaan taaskaan pettänyt, pysyin budjetissani täysin ja pääsin myös patsasposeeraamaan kerran.

Eikös siinä ole jo matkan kannalta tärkeimmät tekijät? Seuraava ulkomaanmatkani suunnattakoon kuitenkin vaihteen vuoksi kuitenkin jonnekin aivan muualle.

palasia

Parisen kuukautta vaihtelevalla aktiivisuudella siinä meni.

1. Kärsivällisyyteni riitti sittenkin.

2. Mitä minä nyt teen elämälläni?

b niin kuin bäkkärit, c niin kuin cajon

Olisi pitänyt roudata kone mukana Etelä-Suomeen, perjantain ja lauantain välisenä yönä olisi nimittäin saattanut syntyä varsin kiinnostavaa blogitekstiä. No, enpä roudannut ja nyt on mieli erinnäisten tunnekuohujen jäljiltä ehtinyt jo laantua. Nyt seuraa siis maltillinen keikkaraportti.

Suuntaamiseni Backstreet Boysin keikalle on herättänyt lähipiirissäni jonkin verran kysymysmerkkejä, vähän kateutta ja paljon hyväksyvää hyminää. Jossain vaiheessa alkuvuotta ehdin kyllä jo itsekin kyseenalaistaa reilun 70 veronpalautuseuron käyttämistä Bäkkärien keikkalippuun, mutta pakko se on sanoa, että kyllä kannatti. Nostalgiapläjäys tuli enemmän kuin tarpeeseen ja oli parhaassa seurassa koettuna enemmän kuin osiensa summa.

Ooo, cajon!

Setti oli erinomaisesti rakennettu ja eteni pääasiassa kaavalla 3+1, eli yksi uusi biisi noin kolmea vanhaa kohden. Keikka kesti reilut pari tuntia ja Kevin lupailikin jossain kolossa, että "we're probably gonna play all your favorites". Ihan kiva lupaus, mutta jos kaikki suosikit oli tarkoitus soittaa, missä viipyivät esim. Get Another Boyfriend, It's Gotta Be You, Don't Wanna Lose You Now, monta helmeä Never Gonelta ja kaikki materiaali Unbreakablelta?

Toisaalta annan anteeksi, koska a) lupaaja oli Kevin, jonka paluu bändiin on sisäiselle teinilleni ylittämättömän hieno asia b) tuommoisia lupauksia on mahdoton pitää missään tapauksessa  ja c) aloitus oli niin rautainen! Heti keikan aluksi kuultiin peräkkäin The Call, Don't Want You Back ja Incomplete. Huh, siinä meinasi hysteria vallata, onhan Don't Want You Back ehkä lempparini BSB:n tuotannosta kautta aikojen ja kaiken lisäksi vanha ei-sinkkubiisi. Muutenkin kombo toimi loistavasti.

Lavaratkaisu oli myös mielestäni tyylikäs ja ilahduttavan pienieleinen. Muutamalla tasolla, maltillisilla graafisilla elementeillä ja yhdellä kankaalla siirryttiin tunnelmasta toiseen. Tuli sitten katsottua myös itse esiintyjiä eikä pelkkää videotaidetta. Oli siellä tavalliset screenitkin, mutta haukankatseellani seurasin kerrankin ensisijaisesti sitä, mitä lavalla tapahtuu. Acappellan ja akustisen osuuden ajaksi myös isolta kankaalta pystyi seuraamaan lavan tapahtumia, joten myös meidän taaemmasta kaarteesta näki naamojakin paremmin.

Ennen keikkaa pohdin, että petyn pahasti, jos pojat eivät tanssi, mutta ehkä vielä pahemmin, jos tanssivat. Ja tanssivathan ne. Kaikki klassikkokoreografiat As Long As You Love Me -tuolitanssia ja Get Downia lukuun ottamatta tulivat keikalla, mutta koska siellä oli lämmin nostalgia havaittavissa myös itse bändillä, se ei ollutkaan yhtään noloa. Tanssahtelua oli tasapainotettu akustisella musisoinnilla ja sen aikaisella istuskelulla, eikä uusiin biiseihin oltu tehty sen kummempia askelluksia ollenkaan. Hyvä.

Vielä tämmöinen versio, missä Kevinkin soittaa cajonia, koska cajonit on huippuja.

AJ oli vanhemmissa biiseissä vähän alavireinen, mutta en jaksa nurista niistä. Ilmeisesti ääni ei enää sovi vanhalle tuotannolle niin hyvin. Uusi tuotanto sen sijaan sujui mallikkaasti ja biisit kuulostivat paljon paremmilta kuin vähän sieluttomasti tuotetulla levyllä.

Kiitän myös näistä:

• Ennen keikkaa ja keikan jälkeen nauhalta soi BSB:n oma tuotanto eikä epämääräiset poppihitit. Enimmäkseen soitettiin nopeita ralleja. Oikein!
• Pakollisten vaatteidenvaihtojen aikana kankaalta näkyi videoita: varta vasten kuvattuja hassuttelupätkiä ja tulevan Backstreet Boys the Movien (!) mainos.
• Oltiin oikeasti nostalgiaveneessä: keikalla raikasi niin I'll Never Break Your Heart, 10 000 Promises kuin We've Got It Goin' On!
• Areenan järjestelyt toimivat niiiiiin hyvin. Valtavasta ihmismassasta huolimatta oltiin hujauksessa paikoillamme ja myös ulkona. Miinusta vain siitä, ettei vesipulloja saanut olla mukana ollenkaan. Näin monta pitkällä raskaana olevaa naista. Sääliksi kävi.
• Fanit ovat uskollisia. En tiedä, oliko hienompaa se, kun koko Areena lauloi I Want It That Wayta vai se, kun koko Areena piti hiljaisen hetken Q:n, edesmenneen henkivartijan muistolle.

Ennen keikkaa oli stressiä, mielensäpahoittamista ja aikatauluhysteriaa, mutta istuttiin tukevasti omilla paikoillamme noin 7 minuuttia ennen Redraman ilmoitettua aloitusaikaa. Koska Redrama ystävällisesti aloitti muutaman minuutin myöhässä, ehdittiin myös ottaa nenukuvia ja päivittää Facebookia. Tärkeimmät ensin.

Ja tapahtuihan Redraman neljän biisin setissä sitten tämä:

He huffs and puffs and blows my clouds away.

Itkuhan siinä meinasi tulla, kun AJ kertosäkeen alkaessa ilmestyi lavalle. Onneksi Twitter oli varoittanut tästä etukäteen. Tilanteeseen valmistautuneena ja kypsänä kolmekymppisenä päätinkin siis pyyhkiä kyyneleet ja kallistua riemuitsemiseen - ja vähän Redraman meriittien omimiseen, olenhan suomalainen.  AJ! Ja meidän Lasse! 

The Exchange oli myös ihan jees, mutta en oikein jaksanut innostua. Taitavia mutta liian lipeviä poikia jäyhään suomalaiseen makuuni.

Kovasti olen keikan jälkimainingeissa miettinyt rahaa. Kannattaahan se takoa, kun nostalgian siivet vielä kantaa, mutta jotenkin harmittaa fanikunnan eriarvoistuminen. Perusliput olivat hintahaitarilla 49 - 73,50, mutta tarjolla oli jos jonkinlaista vippilippua ja fanzonea, joihin ei edes näin säännöllisellä palkalla kannata haaveilla. Jatkobileisiinkin liput olisivat olleet edulliset, mutta jos olisi halunnut esimerkiksi tavata klubille saapuneet bändiläiset, olisi pitänyt käsittääkseni pulittaa reilusti enemmän. En minä sinne klubille olisi uskaltanut missään tapauksessa mennä, mutta periaatteen tasolla korpeaa kovasti.

Muutoin viikonlopusta jäi päällimmäiseksi mieleen, että minulla on kasa ihan kullanarvoisia ystäviä. Tällä kertaa heilautus erityisesti Kalevan, Töölön, Jokioisten ja Kanervalan suuntaan. Tiedätte, keitä olette. Kiitos ja kumarrus siitä, että olette ja pysytte elämässäni.

ps. Kävin myös Tennispalatsin Chaplin-näyttelyssä. Pitää mennä takaisin. Ihana näyttely ja ihan älyttömästi nähtävää. Ja puettavaa!

Helsingin taidemuseo, olet ihana. Seuraavaksi kerraksi opettelen muutaman asianmukaisen poseerauksen.

helmikuun luetut

Tuntuu, että istuin koko helmikuun kirja kädessä. Jostain syystä kirjoista on nyt kuitenkin aika vähän sanottavaa. Yritän.

Rain Mitchell: Tasapainoilua

Alaotsikkonsa "Joogasalin naiset 1" mukaisesti tämä kirja oli rehtiä hömppää. Sanoisin kuitenkin, että hömppäosastolta Tasapainoilua oli keskivertoa parempi. Ainoa isompana miinuksena mielestäni oli, että (lukuisat) henkilöhahmot jäivät kovin etäisiksi. Ehkä ongelma oli siinä, että näkökulmaa vaihdettiin joka luvussa ja siksi yhteenkään hahmoon ei ehtinyt kunnolla tutustua ennen kuin kirjan loppupuolella. "Joogasalin naiset 1" saa minut epäilemään, että rakenne on valittu tietoisesti kirjasarjaa ajatellen, mutta vähän metsään meni: nyt ei erityisemmin huvita selvittää, olisiko seuraava osa jo saatavilla. Todennäköisesti siihen kuitenkin tartun, jos se jossain vastaan tulee. Sivuoireena aiheuttaa tarvetta joogata ja juoda vihersmoothieta.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Eli noin kaikkien kirjabloggareiden suosikkikirja. En ollut Aikamatkustajan vaimosta yhtä vilpittömän innostunut kuin Hänen varjonsa tarinasta, mutta yli 600-sivuiseksi järkäleeksi tämä oli siitä huolimatta helppo lähestyä ja kevyt lukea. Tein joskus muutama vuosi sitten virheen ja katsoin kirjasta tehdyn kököhkön filmatisoinnin, enkä siis lukiessa voinut karistaa Eric Banaa ja Rachel McAdamsia päästäni, mikä vähän vaikeutti Henryn ja Claren tarinaan uppoamista. Suosittelen tätä kaikesta huolimatta vähän erilaisena rakkausromaanina. Kuten Hänen varjonsa tarinassa, Niffenegger onnistuu rakentamaan tarinan keskelle yliluonnollisen elementin, joka lukiessa kuitenkin tuntuu ihan normaalilta ja teos tuntuu siis ensisijaisesti "tavisromaanilta" eikä scifiltä tai fantasialta, vaikka aikamatkustelun maailmassa liikutaankin. Bonusta kauniista ja sujuvasta kielestä sekä hyvästä käännöksestä.

Guy Endore: The Werewolf of Paris

Erikoinen ja hämmentävä poliittinen romaani, jonka on keskiössä - tai oikeastaan koko ajan sen laitamilla - on epäonninen ihmissusi Bertrand. Kunnon klassikon tavoin Endoren kirjassa kaivellaan ihmissusimytologiaa ja muovataan sen omannäköiseen muotoon. Mikä siinä on, että kaikkien kauhu- ja fantasiatarinoiden keskellä ihmissusitarinat tuntuvat jäävän paitsioon? Ahmin nuorempana kaikki käsiini saamani kauhuklassikot, mutta tästä ihmissusitarinoiden Draculaksikin kutsutusta kuulin ensimmäistä kertaa vasta tammikuussa. Jostain syystä tätä(kään) klassikkoteosta ei siis ole koskaan julkaistu Suomessa! Oikeasti! Tarkastin Fennicastakin. Luinkin teoksen PDF:nä ja koska en omista lukulaitetta, aika monta kertaa kävi mielessä, miten erilainen lukukokemus olisi ollut kirjan kanssa eikä ruudulta tihrustaessa. Melkein yhtä monesti mietin myös, miten erilaista olisi ollut lukea tämä silloin teininä. Todennäköisesti olisi käynyt ns. frankensteinit ja olisin pitänyt kirjaa maailman tylsimpänä, koska en olisi ymmärtänyt ollenkaan tarinan syvempiä tasoja ja poliittista kontekstia. Esitänkin toiveen julkaisijoille: julkaiskaa tämä Endoren klassikko. Lukijoita löytyy kyllä.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien tekemiä virheitä

Viimeinen joululahjakirja - jälkitoimituksena melkeinpä tuoreena painosta! Pöylien absurdin ja tavallisen rajamailla keikkuvat novellit ovat harvinaisen mustaa huumoria, mutta silti jotenkin samaistuttavia. Jossain kritiikissä pohdittiin, onko kyseessä enemmän äitien vai tyttärien tekemät virheet ja mielestäni se on aika hyvä kysymys. Ihmisiä yhtä kaikki. Jokainen tarina teemoineen vaatii pientä makustelua ja sulattelua, joten suosittelen nauttimaan novellit pieniksi välipaloiksi aina silloin tällöin. Putkeen luettuna voisi olla liiankin raskas.

5 + 1 parasta asiaa juuri nyt

Osittain tahattomalla ja osittain tahallisella valvomisella onnistuin hankkimaan vuosisadan päänsäryn. Joka tuutista puskee kamalia maailmantuskauutisia. Eilisen lihasmuokkaustunnin jäljiltä kävelen kuin robotti. Olo on kieltämättä ollut kukkeampikin joskus.

Koska yritän olla vaipumatta murheen alhoon ennen kuin katson maailmaa taas hyvin nukutun yön jälkeen, tässä satunnaisessa järjestyksessä viisi asiaa, jotka ovat parasta juuri nyt.

True Detective.

Avokadot.

Alaspäin katsova koira.

Jared Leton äiti.

Higher Living -teet.

Bubblin' under:

Pharrellin hattu, edelleen kehissä.

Huomiset tavarat on pakattu valmiiksi, makkari on tuulettumassa, kvinoa likoamassa aamupuuroa varten ja vadelmahauduke odottaa kupissa. Olkoon tässä eväät aurinkoisempaan aamuun. Jos ei, aion laittaa Happyn soimaan heti aamusta.