hyviä asioita

Pelkään pahoin, että vereni rauta-arvot heittelevät taas. Tai ainakin olo on hälyttävän samanlainen kuin alkuvuodesta. Koko ajan väsyttää, päätä särkee, en tunne nälkää ajoissa, mikään ei kiinnosta ja sohvalta nouseminen on sula mahdottomuus. Ja tämä kaikki luonnollisesti nostaa muutenkin pulputtelevan stressitason jonnekin sfääreihin.

Yritin kovasti nollata vapaapäivinä ja onnistuinkin mielestäni ihan hyvin, mutta heräsin silti tänään aamulla ennen herätyskelloa, ennen seitsemää.

Aamun perusteella uskallan väittää, että myös suorittajaminä on tehnyt pahemman laatuisen paluun. Ennen töitä ehdin laittamaan tämän ja huomisen päivän lounaat valmiiksi, leipoa illaksi kasvispiirakan, pestä koneellisen pyykkiä, tiskata ja purkaa viimeinkin loput tavarat Tampereen-reissun jäljiltä. Ja sitten sätin itseäni, kun imurointi jäi iltapäivään.

Lukijoille ja ennen kaikkea minulle kerrottakoon, että töihin piti lähteä kymmeneltä. Armeliaampi ote voisi olla paikallaan.

Armeliaampi voisin olla myös kulunutta viikkoa kohtaan. Kun olo on ihan letku, meinaa muistaa vain kurjat asiat, vaikka kivojakin on sattunut tielle melkeinpä roppakaupalla. Esimerkiksi:

• En ollut saanut kirjastosta ilmoitusviestiä varauksen saapumisesta ja varaus meni ohi. Laitoin kuitenkin kirjan uudelleen varaukseen ja se saapui samana päivänä.
  
  

• Maijalta koekäyttöön otetut korkonilkkurit ovat hyvät kävellä, eivätkä saa jalkojani kipeiksi. Nyt minulla on aikuiskengät. Tai on, kunhan lunastan ne virallisesti edelliseltä omistajalta.
  
  
• Katsoimme Nolanin Batman-trilogia tiistaina loppuun, minkä johdosta keskustelimme ilahduttavan paljon Nolanin Batman-trilogian eri puolista. Lisäksi trilogian katsominen on tarkoittanut paljon Cillian Murphya ja Gary Oldmania telkkarissani.
  
  
• Löysin Amazonista sopivan USB-audioadapterin kympillä, eikä siis tarvitse upottaa sataa euroa läppärin kuulokeliitännän korjauttamiseen.
  
  
• Sain tilinauhan. Kaikki töissä vietetyt illat ja sunnuntait näkyvät viimeinkin myös palkkakuitissa.
  
  
• Selätin hetkellisesti Billy Crystal -inhoni ja katsoin kuukausien psyykkaamisen jälkeen Kun Harry tapasi Sallyn pitkästä, pitkästä aikaa. Hurraa! Inhoan silti edelleen Billy Crystalia.
  
  
• Sain Paheessa kakkupalan kaupanpäällisiksi maistiaisen uudesta minttubrowniesta.
  
  
• Jaksoin perjantain kiinteytysjumpassa tehdä kaikki vatsalihasliikkeet.
  
  
• Mieliorkesterini Tundramatiks kävi Joensuussa ilmaisella keikalla. Keikka oli mainio. Ostin oheismyyntipisteestä koekuuntelematta uuden levyn ja se osoittautui erinomaiseksi päätökseksi.
  
  
  
  
  
  
• Viikon paras uutinen on kuitenkin se, että minusta tuli uudemman kerran täti. Kävin jo vähän hepuloimassa vauvanvaateosastolla. Tiistain palkkapäivää odotellessa.

maaliskuun luetut

Maaliskuun kirjat käsittelivät naisia.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Onneksi Maija suositteli tätä, sillä itse en olisi tarttunut tähän kirjaan kuuna päivänä, koska tapaan karttaa kaikkia Suomen sota-aikoihin sijoittuvia romaaneja. Havasteen romaania lukiessa ymmärsin kuitenkin mm. sen, että minua kiinnostaa arjen kuvaus kirjallisuudessa. Kaksi rakkautta kertoo siis sota-ajan arjesta, päähenkilönsä Annan kautta kotiin jääneistä ja haaveensa hukanneista naisista. Kerronta tuntui realistiselta, mutta kerronta piti myös lukijan kiinni arjessa, eikä lukukokemus siis tuntunut liian raskaalta. Sota-ajan asetelman alla Kaksi rakkautta on myös aikaansa asenteellisesti ehkä edellä olevan Annan kasvutarina naiivista nuoresta naisesta aikuisuuteen. Enempää en kerro, ettei arjen sekaan mahtuvat isommat juonipaljastukset mene pilalle.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Aika usein minua ahdistaa: feminisimiä ei kuulemma enää tarvita, kaikki mahdollinen on säännöillä kielletty ja syömisestäkin on tullut pirun vaikeaa. Ilmeisesti Johanna Sinisaloakin ahdistaa. Auringon ydin on dystooppinen yhteiskuntasatiiri, jonka maailma muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossain 1800-luvulla on tapahtunut vinksahdus. Romaanin Suomessa naisista on jalostettu tottelevaisia, miehiä miellyttäviä eloisia. Nautintoaineetkin ovat johtavan viranomaisen, Terveysviraston, toimesta kaikki kielletty ja alamaailma diilaa chiliä. Kirjassa vaihtelee muutama kertojanääni, kirjeet ja erilaiset tekstilähteet, joissa valotetaan kirjan maailman historiaa ja yhteiskunnallista tilannetta. Minussa tämä ainakin herätti paljon ajatuksia ja koska tapahtumia tuli väkisinkin peilattua ympäröivään yhteiskuntaan, se herätti myös tervettä tarvetta nousta barrikadeille. Suosittelen.

Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä

Kirjan keskiössä on neljän naisen (ja yhden poissaolevan miehen) työyhteisö Tanskan kansanmurhien tutkimuskeskuksessa. Pientä yhteisöä repivät ystävyys- ja valtasuhteet ja työpaikkakiusaaminen tekee ihmisistä hirviöitä. Kiusaamisen ohella käsitellään luonnollisesti melko mittavasti enemmän ja vähemmän tunnettuja kansanmurhia. Kirja käsitteleekin ensisijaisesti ihmisen pahuutta ja sitä, kuinka se voi manifestoitua niin pienessä kuin isossakin mittakaavassa. Välissä tarjotaan erään päähenkilön kirjoittamia artikkeleita otsikolla Pahuuden psykologia. Artikkelien lukeminen olisi varmasti tuonut tarinaan syvyyttä, mutta pakko tunnustaa, että itse luin niitä harppoen, jos ollenkaan. Itse juoni etenee vaihdellen jokaisen naisen näkökulmasta, mutta puolia ei lukijana voi olla valitsematta. Asetelma on jännittävä ja tarttumapintaa on paljon, mutta jostain syystä kirja onnistui koukuttamaan vasta viimeisen muutaman sadan sivun aikana. Ehkä pidin liikaa taukoja. Yli 600-sivuinen kirja on harvinaisen nopealukuinen ja olisikin ehkä ollut peliliike lukea sitä pitempinä pätkinä kerrallaan.

Tiivistettynä maaliskuun lukuvalinnoista totean, että sota on hanurista, maailma on hanurista ja ihmiset ovat hanurista. Mikään kirjoista ei ollut mitenkään erityisen raskas, mutta tunnen nyt tarvetta siirtyä lukemaan pelkkiä Neiti Etsiviä.

lomapalapeli

Viikonloppu meni vähän penkin alle. Lauantain pitkä työvuoro, sunnuntain yksöisvapaa, liian vähäuniset yöt, kipeä jalka, hajonnut pesukoneen liitin, pilaantuneet suolakurkut, huono olo, paha mieli, ahdistus. Jarmuschin uusi ja sunnuntaibrunssi olivat mukavia, mutta toisina hetkinä varmasti parempia kokemuksia.

Yritin olla ihmisten ilmoilla, mutta se oli isomman luokan virhearvio tämän viikonlopun kontekstissa. Tämä maanantai tuntuu jatkavan ihan samalla linjalla.

Kummasti siis loma-asiat pyörivät mielessä.

Tuoreempana työntekijänä on hankala selittää vuosikymmeniä talossa olleille, ettei käytössä ole yhtä paljon lomapäiviä kuin muilla. Minulle ei myöskään kerry ylitöitä samalla tavalla, joten ylityövapaiden varaan ei voi laskea. Viimeisen pari viikkoa olenkin aina sopivan kolon tullen pyöritellyt lomapalapeliä: miten maksimoida omien lomapäivien hyöty niin, että vapaata voisi pitää tarpeen tullen pitkin vuotta, mutta kesälläkin ehtisi pitää joitain viikkoja lomaa putkeen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tänä vuonna tuntuu olevan vielä ihan liikaa liikkuvia osia.

Olenko lähdössä syksyllä matkalle vai en? Jos olen, kuinka pitkäksi aikaa? Tarvitaanko minua töissä toukokuun puolivälissä vai ei? Minä viikonloppuna kummipojan synttäreitä vietetään? Voiko kesällä olla useampi ihminen lomalla samaan aikaan vai pitääkö meidän ketjuttaa lomamme koko kesälle? Voinko itse edes tänä vuonna toivoa lomani ajankohtaa? Milloin ja minne Marko lähtee kieliharjoitteluun?

Riippuen siitä, miten kesälomat järjestyvät ja jos vapaaehtoistun taas välipäivinä töihin, talvi/kevätkaudelle olisi näillä näkymin jäämässä ainakin viisi elintärkeää lomapäivää. Se tuntuu riittämättömältä ja onkin vähemmän kuin tänä keväänä, mutta jotain sentään. Ja ehkä palkattomilla voi paikata, jos oikein tiukaksi menee.

Kun nyt selviäisi sinne kesään ensin.
Tai edes huhtikuun.
Tai kuulisi, miten ja milloin sitä odotettua olisi mahdollisuus pitää.

makutarina: sananen broilerista

Syön joskus harvakseltaan lihaa. Ulospäin luokittelen itseni pesco-vegetaristiksi, koska näin pystyn kontrolloimaan, mitä, mistä tulevaa ja kenen laittamaa lihaa syön.

Broileria en syö koskaan.

Työterveyshoitaja meinasi pudota tuoliltaan, kun kerroin, että taustalla ovat eettiset syyt. Ilmeisesti nykyisessä työpaikassani tämä on harvinaista. En ymmärrä. Lähtökohtaisesti olen ahdistunut siitä, että muutamassa kymmenessä vuodessa on jalostettu eläin, joka kasvaa jättikokoiseksi lihakoneeksi viidessä viikossa. Olen myös ahdistunut siitä, että jalostetuista broilerituotteista on tullut peruselintarvike, joiden alkuperästä ei välitetä - huolimatta siitä, että kasvattamoiden olosuhteet nousevat otsikoihin säännöllisin väliajoin.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti vuosia tilaamani, tasalaatuinen ja ihana Maku-lehti (2/2014). Maku on perinteisesti ollut aika puolueeton: tuotemerkkejä löytyy, mutta yleensä esiteteltyinä uutuuksina tai muuten perusteltuina. Resepteissä tai jutuissa harvoin merkkejä painotetaan. Maksetut mainoksetkin ovat yleensä tunnistettavissa, vaikkakin lehden linjassa.

Siksi hämmennys olikin valtava, kun lehden loppupuolelta löytyi "artikkeli" otsikolla Broilerin lyhyt historia. Alle puolen sivun tekstin lukeminen lisäsi hämmennystä entisestään.

Minua ei haittaa, että broilerista puhutaan lehdessä. Minua ei haittaa, että suomalaisen broilerinkasvatuksen historiasta tai nykytilasta kerrotaan kuluttajille. Sen sijaan minua haittaa, jos arvostamassani lehdessä ei pysytä asialinjalla. Liha-kirjankin kirjoittaneen Mika Remeksen tekstin sävy on epäilyttävä ja kosiskelevuudessaan oksettava. Jopa broileria syövä mies hörähti epäuskoisena, kun luin otteita tekstistä ääneen.

Vai mitä sanotte tästä? Kursiivit omani.

Tänä päivänä broilerintuotanto perustuu äärimmilleen vietyyn nopeuteen, tehokkuuteen ja erikoistumiseen. Vastakuoriutuneet broilerit tuodaan koko kasvatuserä kerrallaan broilerikasvattamoihin. Tipusilla on aluksi valtavasti tilaa hallissa taaperrella puhtaalla kuivikepohjalla. Ruokaa saa syödä rajattomasti, lämpötila on säädetty optimaaliseksi.

Kai myös tiesitte, että Suomessa ollaan niin kovin hygieenisiä, ettei salmonellavaaraa oikeastaan ole ja loppuvaiheessa (siis siellä viiden viikon korvilla) kasvattamossa on "tunnelma kuin torikokouksessa"? Ahdasta siis on, mutta kyllä siellä liikkumaan mahtuu. Sitä teksti ei luonnollisestikaan kerro, kuinka paljon tilaa on ja miten hyvinvoivia kaikessa tilassa tepastelevat broilerit ovat.

Suomalaisten lehtien ja mainostajien suhteesta ei puhuta usein, mutta joskus sentään. En ole tyhmä enkä edes niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi lobbausta tapahtuvan alalla kuin alalla. Silti tässä mennään mielestäni pahasti yli.

Kunnia suurimittaisemman broilerituotannon käynnistämisestä kuuluu Saarionen Oy:n johtajalle Reino A. Avoniukselle, joka amerikkalaisopein alkoi selvittää, mikä broilerirotu sopisi Suomessa parhaiten tuotantoon. [...] Untuvikkoja kasvatettiin asiasta innostuneilla maatiloilla navetoihin ja talleihin rakennetuissa kasvattamoissa. Alan kehittäjiin kuului myös euralainen Hannes Kariniemi, jonka broileritilasta kasvoi Suomen suurin boilerijalostamo [sic] Kariniemi oy.

Remes näkyy olevan myös Tiede-lehden vakituinen avustaja. Etenkin tämän taustan valossa olisin odottanut huomattavasti neutraalimpaa otetta. Ehkä olen sittenkin naiivi.

Täytyy seurata, mihin suuntaan Maku on menossa. Jos tämän sävyisiä juttuja alkaa ilmestyä Makutarina-palstalla enemmänkin, lopetan tilauksen. Se olisi sääli. Olen tilannut Maku-lehteä numerosta 2 alkaen eli yli kymmenen vuotta. Olen seurannut lehden kehitystä, innostunut uusista palstoista ja hyvästellyt haikeana vanhoja. Tilauksen lopettaminen olisi kuin rakkaasta ystävästä eroaminen. Mutta kasvavathan ne ystävätkin joskus erilleen.

---

ps. Pöyristyksen keskelläkin boilerijalostamo herätti päässäni loputtomia, riemukkaita Photoshop-mahdollisuuksia.

kevätlomalla

En ilmeisesti enää osaa pikapyrähdellä matkoille. Kevätlomanen Tallinnassa oli erittäin tervetullutta vaihtelua arkeen, mutta kotiin palasin perjantaina ja edelleen olen aivan poikki. Työpäivät vielä jaksan, mutta iltaisin päässä humisee. Vähän olen jo skarpannut, koska tiedän, mitä olen tehnyt esimerkiksi eilen tai jopa toissapäivänä. Lauantai-illalta ei sen sijaan ole mitään järkeviä muistikuvia. Katsottiin ehkä Markon kanssa joku elokuva, mutta ei ole mitään käsitystä, mikä se olisi voinut olla.

Kyseessä piti alunperin olla äiti-tytär-matka, mutta Millan paikalle hyppäsikin lopulta kummitätini Annikki. Onneksi asia hoitui yhdellä soitolla Tallinkin asiakaspalveluun ja ei muuta kuin suunta kohti lauttaa.

Matkustimme siis Tallinnaan ja takaisin tällä kertaa ihan oikealla paatilla, eikä kantosiipialuksella tai maailman pienimmällä lentokoneella. En huomannut Linda Lineen verrattuna matkustusmukavuudessa paljonkaan eroa, mitä nyt jaloittelutilaa oli enemmän ja kaupat isommat. Kesäkaudella taidankin jatkaa edelleen Linda Linen tyytyväisenä asiakkaana, sillä vaikka matkalla ja odotellessa ollaankin osan aikaa kuin sillit suolassa, niissä terminaaleissa selviää vähemmällä kävelyllä. Hienoa silti tietää, että muutkin väylät toimivat mallikkaasti ja ovat siis vaihtoehto.

Tarjolla olisi ollut Walt Disney -retrospektiivi eli kasa Disney-elokuvia originaaliäänillä! Koska näytösajat olivat meille todella huonot ja 30 Seconds to Mars meni perumaan keikkansa juuri kun olin hankkinut lipun, matkan ainoana kulttuurikohteena Lennusadaman Titanic-näyttely. Monet työkaverit ovat käyneet tutustumassa museoon ja palanneet silmät pyöreinä kertomaan, kuinka Virossa museomaailma on kymmeniä vuosia Suomea edellä. Nyt ymmärrän miksi, vaikkei perusnäyttelyyn keskittymiskyky tällä kertaa riittänytkään.

Titanic-näyttelyn alkupuolisko oli sekava, mutta hienot oivallukset koukuttivat nopeasti. Sain kävellä laivan ensimmäisen luokan käytävää, poseerata portaikon juurella ja koskea jäävuorta. Eri luokkien hytit, astiat ja käyttötavarat esiteltiin kiinnostavasti, vaikka yleensä en vitriineihin iskettyjä haarukoita jaksakaan tuijotella. Matkustajien ja miehistön tarinoita kerrottiin perinteisin seinätauluin, mutta samat henkilöt toistuivat näyttelyn eri vaiheissa ja lopulta selvisikin, ketkä pelastuivat ja ketkä eivät. Eli itkuksihan se paikoin meni.

Laiva- ja muita liikenneonnettomuuksia on lähi- ja kaukaisempikin historia täynnä, mutta jostain syystä tuo Titanic puhuttelee. En taida olla ainoa, koska museoon piti jonottaa hyvä tovi ja näyttelyssäkin piti edetä melkein kuin taannoisessa Picasso-näyttelyssä konsanaan. Ja tästäpä huomio: vain suomalaiset antavat tilaa muille näyttelyvieraille tutkia vitriinejä ja opastetekstejä jäämällä etäämmälle. Paikastaan sai taistella ja aika paljon jäi tämän takia näkemättä ja lukematta paikoin. 

Ai niin, käytiinhän me toki myös marsipaanigalleriassa. Pelottava paikka.

Onneksi matkaseuralaiset tälläkin kertaa olivat yhtä hyviä syömään kuin minä, niin tuli myös maisteltua kaikenlaisia herkkuja. Oma suosikkini kokonaisuutena oli ensimmäisen illan Vanaema juures, jonka olin bongannut In Your Pocketista jo aiemmin. Söin alkuruuaksi silliä, pääruuaksi iiiiihania sieni-perunapihvejä ja paahdettuja juureksia ja jälkkäriksi isoäidin piiraan, joka paljastui raparperipiirakaksi. Simppeliä mutta todella hyvää perusruokaa ihan superviehättävässä kellariympäristössä.

Parhaan ruoan tittelin nappaa kuitenkin toisen illan georgialaisen ravintolan Tbilisin yrttinen kidneypapupata ja hatsapuri eli vanha suosikkini georgialainen juustoleipä. Itse ravintola oli kuitenkin vähän viileä ja kolkko, ja vessaan piti matkata melkeinpä katakombien läpi vielä arktisemmissa olosuhteissa. En kuitenkaan ihan kauheasti valita, koska papupatani oli ihan superhyvää. Ehdottomasti suosittelen sitten vähän lämpimämmillä säillä. Tbilisi on vähän piilossa vanhan kaupunginlaitamilla, sivukujalla lähellä Vapaudenaukiota.

Vanhakaupunki ei muutenkaan taaskaan pettänyt, pysyin budjetissani täysin ja pääsin myös patsasposeeraamaan kerran.

Eikös siinä ole jo matkan kannalta tärkeimmät tekijät? Seuraava ulkomaanmatkani suunnattakoon kuitenkin vaihteen vuoksi kuitenkin jonnekin aivan muualle.