megalomaaninen ihmisperse ja muita kirjoituksia

Eli näitä kirjoja luin syyskuussa.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Harvoin tulee tartuttua näihin tiiliskiviromaaneihin, mutta kun sellainen varta vasten töihin minulle kannetaan, ei auta oikein jättää väliinkään. Mainio kirja! Totuus Harry Quebertin tapauksesta on oikeastaan puhdas dekkari whodunit-juonineen kaikkineen, mutta sekä hahmojen kirjo että juonikuvaus onnistui tuntumaan sekä raikkaalta että tutulta samaan aikaan. Fyysisestä painostaan huolimatta tämä ei siis ole raskas teos. Kuten Hesarin arvostelussa jo todettiinkin:

Jos hennot käsivarret jaksavat kannatella 800-sivuista järkälettä makuuasennossa, Dickerin romaani ei ole riippukeinuun huono valinta. Se nimittäin sisältää monta kesäkirjaa yksissä kansissa: murhamysteerin, traagisen rakkaustarinan, kirjailijakuvauksen sekä tapakomedian. Siinä kouhottavat niin homofobinen juutalaisäiti kuin pikkukaupungin hömelöt poliisitkin.

Koukuttava kirja ja samalla iloisin yllätys kirjarintamalla pitkään aikaan. En voi kuin suositella. Ensisijaisesti dekkarien ystäville, mutta myös kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja niille jotka haluavat pähkinän purtavaksi. Toimii myös aikamatkana nykyiseen maailmanmenoon väsähtäneille.

James Franco: Actors Anonymous

Onko tämä romaani? Vai novellikokoelma? En tiedä. En myöskään ole vielä päättänyt, oliko tämä minusta huippuhyvä, minuutta pohdiskeleva kokonaisuus vai postmoderni, itsekeskeinen oksennus. Eli Actors Anonymous osoittautui melko lailla yhtä hämmentäväksi kuin Franco itse. Joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa enimmäkseen mainiosti, joskin muutama osio nousi ehdottomasti ylitse muiden ja muutama vastaavasti tuntui lähinnä tervanjuonnilta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hauska rakenne, ja vaikka tarinat toimivatkin itsenäisinä kokonaisuuksina, linkittyivät ne sopivasti - ja ihanan vähän alleviivaten - toisinnsa aika ajoin. Tällaiselle viitebongarille AA:n lukeminen oli siis suurta herkkua.  Taas täytyy kyllä miettiä, missä määrin voi erottaa kirjoittajan ja teoksen toisistaan: mitä enemmän Francon urasta ja elämänvaiheista tiedän, sitä enemmän totuutta tämänkin kirjan riveiltä löydän. Toisaalta taas jos kaiken lukee omaelämänkerrallisena, on Francon pakko olla megalomaaninen ihmisperse. Toivokaamme siis, että totuus sijoittuu jonnekin sellaiseen väliin, josta emme lukijoina koskaan täydellä varmuudella löydä. Ja ehkä siinä koko kirjan juju piileekin.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Joensuussa alkoi sataa lunta ennen kuin syyskuu edes läheni loppuaan. Tuli pakottava tarve kaivaa hyllystä Muumilaakson marraskuu vähän liian aikaisin. Mielestäni tämä on muumikirjoista ehkä se synkin, mutta kieltämättä nyt näin muutoksia haikailevana pääsin ihan uudella tavalla hahmojen mielenmaisemaan käsiksi. Kaikin puolin sympaattinen teos.

Franz Kafka: Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa

En ole ikinä ennen lukenut Kafkaa. Koska ilmeisesti noin koko muu maailma on, ei näistä sen enempää. Paitsi että taas tuli tehokas muistutus, ettei klassikko välttämättä tarkoita vaikeaa tiiliskiveä. Tykkäsin.

vaihtelua kehiin

Asioista innostuminen ja arjen jaksaminen tuntuu menevän vuoristorataa. Viime viikolla jaksoin innostua kaikenmoisista jutuista ja olin poikkeuksellisen aikaansaava. Tänään taas lannistus korjasi heti alkuunsa, eikä mikään oikein ottanut sujuakseen. 

Terapeuttinen kahvihetki sacherkakkuineen sentään korjasi akuuteimmat vahingot, mutta siitä huolimatta tekee enimmäkseen mieli heittää hanskat tiskiin.

Uudistumiselle ja vaihtelulle olisi siis harvinaisen valtava tarve. Mitä voi tehdä, jos töitä ei voi vaihtaa, ei ole varaa muuttaa ja tukkaankin on melko lailla tyytyväinen?

1982

Yleensä syntymäpäivänä kutkuttelee ja tuntuu erilaiselta kuin muina päivinä. Ei tänään. Tuntui kaikin puolin lähinnä välisynttäreiltä. En saanut tänään yhtään lahjaa, enkä oikein itsekään jaksanut juhlia. Äiti ja Jussi piipahtivat iltapäivällä ja käytiin kiinalaisessa lounaalla. Illalla suuntasin kirjastoon ja kiinteytysjumppaan. Kreisein meininki.

Lauantaina sentään pidettiin pienimuotoiset istujaiset. Leipomisen keskellä stressasin soittolistasta, kunnes tajusin, että Spotifyssa on pakko olla valmiita listoja syntymävuoteni musiikista. En ollut väärässä.

Olen joskus tarkastanut, mitkä biisit ovat olleet jenkkilistan kärjessä syntymäpäivänäni. Tylsähköstä tuloksesta olen aukottomasti päätellyt, että 1982 on ollut Thilleriä lukuun ottamatta kuivakka musiikkivuosi. Mutta mitä vielä!

NOW 1982 -levyltä löytyi lukuisia aarteita, kuten Talk Talk, Come On Eileen, Mad World, The Look of Love, Ebony & Ivory, Eye of the Tiger, Layla ja ties mitä hienouksia vielä! Löydöstä inspiroituneena intouduin oikeasti kuuntelemaan syntymäpäiväni jenkkiykkösen (mitä sanoinkaan siitä aukottomasta päättelystä?).

Ei tuo niin yltiökamala ollutkaan, jos ei nyt Tears for Fearsin tasolle yltänytkään. Oppitunti kuitenkin suoritettu.

Seuraavaksi pitäisi kai hankkia oppimateriaaliksi Frozen. Synttäriviikonlopun perinne jo kolmatta vuotta on korkata Once Upon a Timen uusi kausi. Nyt olin ensimmäistä kertaa hahmoista ihan ulapalla.

we want more?

Katsottiin eilen Areenasta We Want More -ohjelman Don Huonot -jakso. Olin ihan täpinöissäni: Jussi Chydeniuskin mukana! Kaikki ihanat!

Oi voi.

Mielestäni formaatti on periaatteessa ihan hauska, mutta kieltämättä ainakin tätä jaksoa katsoessa tuli olo kuin olisi sitä vanhaa Boyzone-dokkaria katsonut. Vaivaannuttavaa vatvomista, joka ei oikeastaan kuulu ainakaan tässä mittakaavassa katsojalle.

Toki lienee syytä pohtia, kuinka paljon kyseisestä vatvomisesta on käsikirjoitettua ja ennalta sovittua. En tiedä, mutta minua fanina ei sinällään kiinnosta, minkälaista paskaa yhtyeen jäsenten välillä mahdollisesti edelleen velloo. Nyt sitä painotettiin jaksossa enemmän kuin hyviä hetkiä, musiikillisia onnistumisia ja hienoa uraa. 

Tai sitten sitä ei vaan halua tunnustaa itselleen, että vanhan suosikkiyhtyeen jäsenet eivät ole erityisen hyvissä väleissä. Vähän samanlainen kurja olo jäikin kuin silloin, kun Monty Python -dokkarisarjasta ymmärsin, etteivät Pythonit ole keskenään oikeastaan kavereita ollenkaan.

Lisäksi We Want Moren leikkaus oli toteutettu niin, että kaikki vaikuttivat sympaattisilta järjen ihmisiltä - paitsi Ahola. Tai sitten olen asunut niin kauan täällä itärajalla, etten enää osaa kuunnella kunnon helsinkinasaalia. Tai sitten Kalle Ahola vaan  on kakkiainen, mistäs tuota tietää.

Selvittämistä ja julkista likapyykin pesua enemmän sen sijaan kiinnostaisi, miten musiikinteko yhdessä sujuu vuosien jälkeen ja saadaanko aikaan mitään kelvollista. Jos siis loppusarjan aikana kuullaan edes yksi hyvä uusi ralli, annan formaatille anteeksi. Ainakin vähän.

T: fanityttö vuodesta 1995.

ps. Toteutuksessa ketutteli myös, etteivät musiikki-insertit ikinä suoraan liittyneet siihen, mistä puhuttiin. Ja miksi oi miksi arkistomateriaalissa ei oltu hyödynnetty Ylen omaa Sinun tähtesi Don Huonot -taltiointia?! Se on kuitenkin yksi parhaita keikkataltiointeja, joita olen koskaan nähnyt. Kauheaa hölmöilyä.

mistä serla tulee

Käytiin perjantaina päiväreissulla tutustumassa Mäntän Serlachius-museoihin.Viisi tuntia matkalla, neljä perillä ja viisi tuntia takaisin. Rankka reissu, mutta mukavaa vaihtelua arkeen kieltämättä.

Hassu paikka tuo Mänttä. Alle 7000 asukkaan kunta ilman hyviä julkisia liikenneyhteyksiä ja silti siellä on ihan käsittämättömän hieno taidemuseo, jossa on mielettömät kokoelmat ja vaikuttavat vaihtuvat näyttelyt. Väkisin tuli ajatelleeksi, miltä Karkkilassa näyttäisi, jos vaikkapa Joseph Bremer olisi ollut intohimoinen taideihminen.

Taidemuseon puolella keskityin uudelta puolelta 23 taiteilijan teoksia esittelevään Superpop!-näyttelyyn ja vanhan kartanon kokoelmanäyttelyihin. Aika ei riittänyt enää pidempään pihalla käyskentelyyn, mutta onneksi juoksin edes kurkistamaan saareen, sillä rannasta löytyi graniittiveistos, joka oli lempilöytöni koko reissulta.

Yksi suosikkiteoksistani oli Katri Kuparisen teoskokonaisuus.

Vaaoille sai nousta ja ne näyttivät eri lukuja. Paheellista ja koukuttavaa!

Jo toiset Brillot tänä vuonna.

Sieltä se kurkistaa.

Göstan jälkeen tehtiin vielä pikapyrähdys kulttuurihistorialliseen Gustaf-museoon. Siitä en ollut yhtä vaikuttunut, mutta Mäntän ja paperitehtaan historiaa valottava osuus tuli kyllä tarpeeseen. Taidemuseon jälkeen oli sellainen katsomisähky, että multimedialla, aidonkokoisilla nukeilla ja ammattilaisten ääninäyttelijöiden äänillä varustetulla tarinalla toteutettu "näyttely" tuntui erittäin virkistävältä. Juoksin läpi myös museoidut konttorihuoneet, mutta muihin näyttelyihin ei enää mitenkään kyennyt keskittymään.

Hyvä palvelu näyttää tältä.

Kaiken kaikkiaan olin vaikuttunut museoista ja suosittelen Mänttää ehdottomasti päiväreissukohteena esimerkiksi Jyväskylästä, Tampereelta tai Helsingin suunnalta. Hauska tunnelma ja ihan omanlaisensa paikka. Keskustan liepeillä riittää kaunista järvimaisemaa ja vanhoja teollisuusrakennuksia, pyöriä ja sateenvarjoja saa lainata kaupungilta. Huippua! 

Taidemuseolta löytyvää Ravintola Göstaa en tosin suosittele, jos haluaa mahansa täyteen. Vieläkin on annoksesta vähän paha mieli.