kukkahattu maailmalla

Maija kirjoittelikin Tallinnaan suunnatusta kevätlomasesta kaiken informatiivisen. Itse voinkin siis keskittyä enemmän tunnelmiin ja valokuviin. Ei haittaa.

Minä osaan navigoida vieraissakin paikoissa aika hyvin. Tallinnan vanhassakaupungissa taitoni ei kuitenkaan toimi, vaikka siellä on jo useamman kerran tullut reissattua. Onneksi Maija handlaa sen, en ollut koko ajan eksyksissä. Hotellikin valittiin järkevästi vanhankaupungin itäiseltä laidalta, joten uudempi keskusta oli lähellä ja satamaan lyhyt matka. Hotelli oli simppeli ja siisti, sänky taivaallinen. Viisi yötä kehnosti nukkunut ja aamujunalla kotoaan lähtenyt matkaaja kiitti kovin. Nyt haaveilen hotellilomasesta ihan vain nukkumisen takia. Ja hotelliaamiaisen, tietty.

Taanilinna Hotelin aamiaishuoneessa. Bongaa turistit peilistä.

Yritin tällä kierroksella olla tutkimatta liikaa tekemisiä etukäteen. Toki keikat ja muut menot tarkastin, mutta itsenäisyyspäivän jäljiltä kaupungissa oli hiljaista. Ainoa etukäteen sovittu meno oli varaus Kassikohvik Nurriin, joka sattumoisin sijaitsi aivan Robbie-reissumme asumuksen naapurissa. Voi niitä kissoja! Yksi oli ehkä kuuro ja sillä on jäänsiniset silmät. Yksi oli ihan pentu. Yksi tuli Maijan syliin ja vaihtoi sieltä pöydän ali minun polvilleni. Yksi paheksui ilmeellään kaikkea, mutta kellahti ruokalistani päälle ennen kuin ehdin reagoida.

Käymisen arvoinen paikka siis, mutta suosittelen lounastamaan muualla ja keskittymään kahvilassa juustokakkuun ja juomiin. Vähän tyyriiltä tuntui kaupungin hintatasoon nähden vierailumaksun, salaatin, teen ja kakun yhdistelmä. Toisaalta salaatissani oli reippaasti hyvin maustettua kvinoaa, arvostan. Kun se saataisiin täkäläisiinkin kasvisruokiin vakkarirooliin, tanssisin riemusta. Naapuripöydän suomalaistädit joivat tyylikkäästi sherryä. Vielä joskus olen sellainen täti.

Koska harmaa päivä ei houkuttanut bussiseikkailulle Piritan suuntaan, Nurriin viralliset visiteerauskohteet jäivätkin. Haahuiltiin enimmäkseen ympäri kaupunkia ja kauppoja, tutustuttiin Telliskiven alueeseen ja pysähdyttiin Must Puudeliin päiväkaljalle. Hyvä oli Põhjalan IPA, hummusbruschetoista puhumattakaan.

Ehti jo nolottaa, kun hämmennyksessäni kerroin hotellissa ensimmäistä päivää töissä olevalle pojalle, että meistä kaikki tuntuu Virossa liiankin halvalta ja se on outoa, kun hotellista lähtiessä tuli puhetta Suomen hintatasosta. Sitten tietysti ahdistuin miettiessäni, että olenko ollut tökerö tai muuten epäkohtelias.

Mutta ihan tosi. Vegaaniravintola V:ssä sain illallisen, joka saattoi hyvinkin olla yksi parhaista ikinä syömistäni ravintola-annoksista. Se sisälsi maustettua tofua, grillattua ananasta, jättimäisen kasan kvinoaa höysteineen ja kermaista maapähkinäkastiketta, jälkkärinä suklainen karamellipallo piparminttukreemillä. Lisäksi iso lasi ei-halvinta punaviiniä, haudutettua rooibosta ja vähän överihintaista pullovettä, laskun loppusumma 18,95. Se tuntuu oudolta. Ja vähän rikolliselta. Kyllä, jätin tippiä.

Tapananihan ei tietysti ole salakuunnella, mutta esimerkiksi ensimmäisenä iltana Peppersackissa nelihenkisen perheen pöydästä kuului lausahduksia kuten "jos mä jätän vaikka tän euron? tai nää hilut?". Ei ihme, että suomalaisia pidetään kitsaina tippaajina. Eihän se suomalaisen kulttuuriin kuulu, mutta 10% tipin laskeminen ei ole kovin vaikeaa edes humanistimatikalla ja noilla hinnoilla ei myöskään nosta loppusummaa kohtuuttomasti. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olen saanut Tallinnassa vain hyvää palvelua, joten mielelläni siitä myös maksan.

Tippaus toki oli vain yksi kuvainnollisen kukkahatun katalysaattoreista matkan aikana. Valitsinkin matkaseurani hyvin: sain rauhassa ihmetellä huonosti käyttäytyviä ihmisiä ja kaveri oli koko ajan kartalla. Lisäksi käytettiin laittautumiseen ja lepäilyyn suurin piirtein sama aika, eikä kumpikaan paheksunut, jos toinen halusi pysähtyä syömään tai oluelle. Perfect.

Rennosti drinkkibaarissa, feat. appletini.

Keskiviikkona kaupunkiin saapuessa oli aurinkoinen kevätpäivä, samoin perjantaina. Torstaille osui harmaa ja kostea sää, mutta urheasti taivalsin hameessa aamusta iltaan. Toisaalta muistelin viime vuoden kevätmatkaa, joka ajoittui maaliskuun puoliväliin, ja silloin tuli räntää vaakatasossa. Eli ihan hyvä näin. Sitä paitsi nyt oli syy käydä lämmittelemässä Viru-keskuksessa, jonka jättimäisessä kirjakaupassa haahuilu on aina viehättävää, vaikka kuinka olisi päättänyt olla ostamatta kirjoja.

Takaisin seilattiin Baltic Queenilla ja sen aiheuttamista kukkahatuista en edes aloita. Tehtiin ovela peliliike ja paineltiin ihmisiä pakoon lounasbuffetin toiseen kattaukseen, eikä poistuttu kasariestetiikan kehdosta ennen kuin paatti oli turvallisesti satamassa. Toivon tämän ratkaisun poistaneen myös ruotsinlaivakaihon systeemistäni. Aika näyttää.

Joku unohti kertoa perjantaiselle Tallinnalle, että helmikuu on vielä talvikuukausi.

Oma ilmeeni oli alkupalalautasen edessä vähintään yhtä muikea.

Olin jo aikeissa uhota, että nyt on Tallinnan-reissut hetkeksi tässä, mutta Piritan luostarin rauniot jäivät kaivelemaan. Lisäksi ostin - kun en kirjoja kerran voinut - Markolle tuliaisiksi Niguliste-kirkon Danse Macabre -maalaukseen perustuvan pelin, joten nyt hotsittaisi nähdä maalaus ihan livenä. Ja ettei kuulostaisi liian kultturellilta, myönnettäköön, että Telliskivi Loomelinnak, F-Hoone ja se V:n ruokalista huutelevat nimeäni edelleen.

Jo Tallinna itsessään olisi ollut onnistunut irtiotto, mutta totta kai tehoilijan piti tunkea samaan reissuun muutakin, kun kerran itärajalta poistui. Perjantaina minua odottivat siis vielä Don Huonot, Egotrippi ja Maj Karma jäähallilla. Mutta niistä tarkemmin huomenna.

kuvioita karussa

Jos kaipaa irtiottoa omasta arjesta, voin suositella ulkomaanmatkaa, laivan buffetlounasta, vanhan lempiyhtyeen keikkaa, sukulaisia ja  vanhoja ystäviä neljän päivän aikajanalla. Jos siinä ei aivot naksahda eri asentoon, se ei onnistu millään.

Ihmeen hyvin olen itse pysynyt mukana siirtymissä aamujunasta kissakahvilan ja drinkkibaarin kautta teinivuosiin ja sieltä Risto Räppääjään. Nyt kieltämättä väsyttää niin paljon, että silmiin sattuu ja nuokahtelen sohvalle jatkuvalla syötöllä. Vaan ehtiihän sitä levätä ja toipua vielä huomenna Pendolinon hellässä huomassa.

Palaan siis Tallinnaan, jäähalliin ja muihin parhauksiin hieman palauduttuani. Sitä ennen sipsejä ja UMK:n finaali.

Telliskivi Loomelinnak, we meet at last.

ps. Bloggasin ekaa kertaa puhelimella. Surffaan melkeen teknologian aallonharjalla.

aikuislaukku

Olen pitemmän aikaa miettinyt, että olisi hyvä omistaa aikuiskäsilaukku. Sellainen joka näyttäisi omalta ja sen voisi ottaa mukaan niin palaveriin kuin baariinkin. Kun yhdistää varsin spesifin oman maun ja sen, että on aika pihi, olen aina Globe Hope -kassin lomaillessa joutunut luottamaan enimmäkseen kangaskasseihin ja kirpparien tarjontaan.

Pari viikkoa sitten meni hermo. Joensuun valikoimista ei sopivaa löytynyt, mutta onneksi Amazon palvelee.

Hain paketin postista lauantaina ennen kauppareissua, koska ajattelin, ettei yksi laukku niin isossa paketissa tule. Olin väärässä.

Vähän turhautti kannella isoa pahviboksia ympäri kaupunkia, mutta koska olen joskus löytänyt isosta paketista täysin yllättäen tilausteni lisäksi Suomi-Italia-Suomi-sanakirjan, jaksan olla isojen pakettien kanssa optimistinen. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Kiitti, Amazon. Ei siis yllätyksiä tällä kertaa, mutta ihan pirusti paperia kylläkin. Maalaisjärjellä sitä ajattelisi, että olisi myös lähettäjän etu laittaa tällaiset vaikkapa kirjekuoressa jättimäisen pahvilaatikon sijaan, mutta ehkä tähän on joku korkeampi syy, jota me tavalliset kuolevaiset emme ymmärrä.

Toki laukku maksoi postikuluineen enemmän kuin olin suunnitellut. En myöskään ihan kauheasti tykkää noiden kultaisten hörpylöiden väristä. Muuten olen valintaan varsin tyytyväinen ja varmaan metalliosatkin tummuvat ajan mittaan, joten en murehdi niistä. 

Huomenna laukku pääsee testikierrokselle Juukaan. Odotan menestystä. Laukussa on kiljoona taskua, joten sinne mahtuu kaikki tarpeellinen - jopa vesipullo! Parasta.

kuuluuko, kuuntelen

Kärsin kummallisesta sosiaalisesta ahdistuksesta. Vapaa-ajalla on koko ajan niin paljon kivaa sosiaalista tekemistä, etten oikein ehdi hengähtää. Ei oikeasti tee edes mieli valittaa siitä että on kivoja menoja, mutta alan olla rehellisyyden nimissä aika poikki, 

Useimpiin tekemisiin liittyy minun matkaamistani jonnekin tai jonkun matkaamisesta tänne, joten vastapainoksi minulla ei tietysti ole mitään käsitystä, mitä paikallisille ihmisilleni kuuluu. Vapaina hetkinä en ole jaksanut ottaa kehenkään yhteyttä ja ilmeisesti olen stressannut menojani etukäteen sen verran tehokkaasti, ettei kukaan myöskään ota yhteyttä minuun (tai sitten kaikilla on ihan yhtä kiire).

Outoa. Varmaankin väliaikaista, mutta outoa.

Äsken raahauduin vastoin sohvan houkutuksia zumbaan. Nurisin aikataulutettua ryhmäliikuntaa mielessäni koko matkan, mutta kummasti jalka jaksoikin hassujen zumbarallien tahdissa nousta ja olisin varmaan tanssannut menemään toisenkin tunnin hyvillä mielin putkeen. 

Ehkä uusilla Kiira Korpi -jumppavaatteillani on osuutta asiaan, mutta iloitsen tänään siitä, että saatan olla työstressaantunut, kankea kuin rautakanki ja täysin vailla keskivartalon lihasvoimaa, mutta ainakin aerobista kuntoa riittää.

Hetken jo harkitsin, että tekisin tien päälle zumbasoittolistan, mutta siinä taitaisi pää sulaa, zumbabiisit kun harvemmin toimii salin ovien ulkopuolella. Tosi kuin vesi.

Tätä ei tänään kuultu, mutta nimi on sattuneesta syystä helpoin muistaa.

Joku hyvän mielen soittolista voisi silti olla ihan hyvä ajatus, nyt kun on jopa uusi puhelin, jolla se saattaisi toimiakin. Olisi vähän vaihtelua Loopin aamun biisivalintoihinkin.

Vapaa-ajan kiireisiin sitä en soittolistaa enää tarvitse, mutta kohta helmikuu kääntyy maaliskuuksi ja sitten pitkät iltavuorot lisääntyvät taas eksponentiaalisesti eli käyttöön tulisi. Vaan enpä murehdi maaliskuuta vielä, koska sitä ennen aion rennosti kevätlomailla Tallinnassa ja käydä kurkkaamassa Don Huonojen juhlakeikan. Hymiö.

keskimaahan ja takaisin

Olen ollut elämäni katkera siitä, että äitini ja siskoni ovat nähneet Ryhmäteatterin Taru Sormusten herrasta Suomenlinnan kesäteatterissa. Koska kuulemma olen kesällä -88 ollut liian pieni katsomaan kuusituntista näytelmää (hei, melkein kuusivuotias jo!), minua ei huolittu mukaan. Käsittämätöntä! Paikkasin asiaa joskus taannoin Kansallisoopperan Hobitti-baletilla, joka oli kyllä ihan pirun hieno, mutta ei laimentanut katkeruuttani kovinkaan tehokkaasti.

Kuulin muutama viikko sitten, että Imatran teatterissa menee kevään ajan Hobitti. Muutama viesti äidille ja liput olikin hankittu. Torstaina siis hyppäsin iltapäiväjunaan kohti Keskimaata.

Pakko on nostaa hattua pienen teatterin kunnianhimoiselle repäisylle. Teatterirakennus menee purkuun kevätkauden jälkeen, joten tila oli hyödynnetty kokonaan - näyttelijät kulkivat katsomon keskeltä, reunoilta ja monissa eri tasoissa. Toki se tarkoitti, ettei kaikkea voinut millään nähdä ja etenkin etummaisissa riveissä oli varmasti välillä vähän ulapalalla. Toisaalta parhaimillaan yleisössä tuntui siltä, että oli tullut imaistuksi keskelle seikkailua.

Salin oikea reuna paikaltani katsottuna.

Kokonaisuutena näytelmä oli visuaalisuudessaan todella vaikuttava. Lavastuksen ja puvustuksen eteen oli nähty paljon töitä ja panostus näkyi. Näyttelijäntyö oli enimmäkseen varmaa, vaikka osa näyttelijöistä oli harrastajia.

Ammattilaiset kuitenkin erottuivat joukosta. Tykkäsin kovasti Aki Honkatukian Bilbosta, joka oli juuri sopivan vilpitön, utelias ja vähän väärässä paikassa. Myös Pekka Rädyn Gandalf oli ihan vakuuttava. Pahikset kuitenkin varastivat show'n: hiidet, peikot, sudet ja sormusaaveet olivat aivan huikeita. Ainoalla kohtauksellaan Kari Kinnarin upean fyysinen ja kärsivä Klonkku varasti melkeinpä koko show'n. 

Kuva käsiohjelmasta.

Kinnarin Klonkku oli kieltämättä paljon velkaa Kari Väänäsen Klonkulle, mutta en syytä siitä, koska Väänäsen Klonkku on maailmanhistorian paras! (Absoluuttinen totuus.)

Klonkku kohdassa 3:44 -->

Ilolla myös näin saman näyttelijän tuplaavan Thranduilina ja olemus oli niin erilainen, etten hetkeen tajunnut kyseessä olevan sama mies. Huippua! Beorn on minulle rakas hahmo, mutta tulkinta jätti kylmäksi. Bardi ei myöskään toiminut. Kääpiöt olivat ihan mainioita, mutta puheesta oli monesti vaikea saada selvää, mikä oli harmi, koska kääpiöt ovat lavalla paljon ja äänessä melkeinpä koko ajan. Etenkin Thorinin artikulaatiota olisi ihan katsojaystävällistä parantaa, koska hahmo oli muuten toimiva ja välittää paljon juonen kannalta tärkeää informaatiota. 

Ja yhyy, miksi aina pitää tunkea niitä lauluja joka paikkaan? Ainoastaan Thorinin kruunauslaulu erottui edukseen muuten melkoisen vaivaannuttavien laulukohtauksien joukossa. Ja koska pitää aina vähän narista jostain, olin myös ihan himpun pettynyt Smaugiin. Äiti tykkäsi lohikäärmeen toteutuksesta kyllä.

Isoin miinus tulee kuitenkin sinällään näyttävästä puvustuksesta. Olisin toivonut rohkeampaa irtiottoa Jacksonin elokuvista. Kunnianhimoa ja teknistä osaamista teatterilta selvästi löytyy, joten tuntui vähän hassulta katsoa melko lailla tarkkoja kopioita leffaversioiden asuista. Tsekkaa jos et usko.

Kuva käsiohjelmasta.

Kuva käsihojelmasta.

Näytelmän lopussa yleisö nousi seisomaan. En nyt tiedä, oliko tämä ihan seisoma-aplodien arvoinen kokemus, mutta kerrassaan hyvä teatteri-ilta joka tapauksessa. Näytelmästä välittyi tekemisen riemu ja näin yleisönkin näkökulmasta Teatteri Imatran Hobitti oli ilahduttava ja satumainen - vaikkakin kolmetuntisena aika hengästyttävä - seikkailu. Eli suosittelen kyllä, mutta en ihan perheen pienimmille.

Esitykset Teatteri Imatrassa 11.4. saakka. Mikäli mielii teatteriretkelle Etelä-Karjalaan ja varsinkin parhaille paikoille salin takaosaan, kannattaa toimia nopeasti. Liput menevät kuulemma vinhaa vauhtia.