Frida

Päätän aina aika ajoin elää spontaanimmin, muistan kirjoittaneeni siitä tänne blogiinkin jo useamman kerran. Todellisuus on kuitenkin toinen, opituista tavoista ja rutiineista kun on vaikea päästä irti.

Onneksi edes joskus sysäys tulee ulkopuolelta.

Sain keskiviikkoaamuna kaverilta viestin, jossa kysyttiin olinko ajatellut vielä mennä katsomaan Kuopion kaupunginteatterin Frida-näytelmää ja lähtisinkö mukaan perjantaina.

Perjantaina! Ylihuomenna! Eihän se sovi! On suunnitelmia! Olla kotona sohvalla, neuloa lapasia ja katsoa Penny Dreadfulia! Lauantainakin olisi pitkä työpäivä, joka tosin alkaa vasta 10.45!

Lyhyttä aivoravisteluhetkeä myöhemmin olin jo vastannut myöntävästi. Ja niin neljän aikaan perjantaina starttasi kulttuuribiili kohti Kuopiota.

Kylläpä kannatti!

Näytelmä oli huikean visuaalinen ja toimiva sekoitus perinteisempää teatteria ja modernimpaa ilmaisua. Teksti kattoi Kahlon elämän suurimmat käännekohdat vuoden 1925 onnettomuudesta kuolemaan saakka. Maalaukset olivat isosti mukana näytelmässä ja niitä oli hyödynnetty myös puvustuksessa ansiokkaasti. Kahlon maalausten tapaan näytelmä oli samaan aikaan kaunista ja kuristavaa katsottavaa. Välillä koreografiat olivat vähän turhia ja päälleliimattuja, mutta parhaimmillaan menivät nahan alle ja moninkertaistivat Frida hahmon välittämät tuntemukset yleisöön.

Fridaa näytellyt Virpi Rautsiala teki ihan käsittämättömän työn ja kantoi koko parituntisen näytelmän harteillaan. Istuttiin melko takana rivillä 13 ja sieltä käsin yhdennäköisyys oli niin huomattava, etten aina jaksanut muistaa katsovani näyttelijää. Viimeisessä valokuvassa näkyvä Kuolema oli ansaitusti nostettu kolmanteen päärooliin Fridan ja Diegon rinnalle, ja todella kauniisti toteutettu hahmo olikin ehkä yksittäinen suosikkiasiani koko näytelmässä. Lisäksi haluan antaa kiitosta Natalia Trotskia näytelleen Katri-Maria Peltolan pienelle mutta hyytävän hyvälle roolityölle. Huh.

En ollut aiemmin käynyt Kuopion kaupunginteatterissa ja rakennus teki kyllä muutenkin vaikutuksen. Aulatilat olivat tilavat ja valoisat, vessa- ja narikkajonot vetivät hyvin, katsomon penkeissä oli mukava istua ja kaikkialta näkyi lavalle mainiosti. Täytyy pitää tulevaa ohjelmistoa silmällä tarkemmin ja piipahtaa toistekin, tosin nyt ensisijaisesti työn alla on päästä ennen joulua vielä Kotkan teatteriin. 

Lisäksi käytiin pikaillallisella Kauppakadun thaimaalaisessa ravintolassa Samruaissa. Hirveä kiire aiheutti sen, etten ehtinyt syödä kaikkea tofu-kookoskeittoani, eikä Ella senkään vertaa, mutta ihanasta keitosta ja erinomaisesta palvelusta jäi niin hyvä mieli, että suuntaan ravintolaankin vielä toiste paremmalla ajalla.

Kotipihassa olin 23.30. Ehti siinä ihan tarpeeksi nukkuakin ennen töitä.

Tarvehömppää

Liian hyvän elokuvasyksyn suorittaminen sujuu mallikkaasti tyydyttävästi. Olen ehtinyt nähdä listalta jo neljä elokuvaa, joista kaksi oli kotimaisia. Ei hullumpi prosentti, vaikka Tyttö nimeltä Varpu on vielä näkemättä!

Keskiviikkona oli vuorossa Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. Muistan tykänneeni kirjasta joitain vuosia sitten ihan hulluna, ensisijaisesti erikoisten kuva/kerrontaratkaisujen ja pahaenteisen tunnelman takia. Tai jos tarkkoja ollaan, muistelen että ensimmäiset kaksi kolmannesta olivat huippuja ja loppu lässähti.

Ei sinällään yllätä, että Burtonin ohjaama elokuvasovitus ei uponnut ihan yhtä hyvin. Alku oli ihan kiva, joskin makuuni turhan värikäs ja höpsö, loppu taas sujahti reippaasti överin puolelle. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa!

Nautin joka minuutista teatterin penkissä, koska oli ihanaa katsoa rehellistä hömppää. Edelliset leffavalinnat ovat olleet Tulen morsian, Hymyilevä mies ja Love & Friendship. Vaikka etenkin kahdesta viimeisestä tykkäsin kovasti, eivätkä ne oikeasti olleet raskaita, ihan aivot narikkaan -viihteestä ei niiden kohdalla voi kuitenkaan puhua.

Ennen Peregrineä tuli myös Fantastic Beasts and Where to Find Them -leffan traileri. Olen oikeasti sen suhteen todella skeptinen, mutta tässä mielentilassa aiheutti vain ilonsekaista odotusta. Ja siinä olin Colin Farrell! Hyväksyn.

Stop

Täytin eilen vuosia. Yleensä järjestän edes jonkinlaisen kahvituksen, mutta nyt en jaksanut juhlia. Kävin töissä, elokuvissa ja teellä, sitten menin kaupan kautta kotiin.

Sain äidiltä lahjaksi villasukat ja lasinalusia. Siskon lapset soittivat ihanimman synttäripuhelun illalla. Marko siivosi kotona. Facebook tulvi ihania muistamisia. Ei siis pitäisi olla valittamista.

Kuitenkin on. 

Ensimmäistä kertaa vuosikausiin oma ikä tuntuu pahalta. Kurkkua kuristaa, rintaa puristaa ja ahdistaa. Olo on muutenkin viime aikoina ollut kovin alavireinen ja siihen eilen illalla vallannut ikäahdistus on vallinnut tänään koko päivän, eikä loppua näy.

Joskus vuosien päästä varmaan naurattaa. Höhöö, ikäkriisi 34-vuotiaana, eipä tiennyt tyttö. Mutta tämän asian ymmärtäminen ei tässä hetkessä auta. Stop, aika, stop! En pysy mukana.

Ostoshepuli

Tunnettu tosiasia on, että kaikki kosmetiikkatuotteet loppuu samaan aikaan, kaikki alkkarit ja sukat kulahtaa samaan aikaan ja farkkujakin on yleensä vain yksi puolittain ehjä pari kerrallaan käytössä. Sitten hankkii kasan uusia kerralla ja kierre on valmis.

Vähemmän tunnettu, tai ainakin vähemmän muistettu, tosiasia taas on, että kun ostosputken saa kerran päälle, sitä ei saa poikki.

Olen yleensä aika kehno shoppailija, mutta viimeisen viikon sisään olen ostanut farkut, kaksi paitaa, kolmet rintaliivit ja yhdet fiinit alkkarit, käsilaukun, kuivashampoon, hiuspuuterin, rajausvärin, kynsilakan ja huulipunan. Muistaakseni en muuta.

Vaatteille oli akuutti tarve, eikä hyvät rintsikatkaan hukkaan mene. Kuivashampoo ja hiuspuuteri on aktiivikäytössä, mutta meikit ja käsilaukku on kyllä rehdisti humputtelua. Yllättävän vähän on paha mieli tullut toistaiseksi tästä kulutushysteriasta, mutta en kyllä aio laskea, paljon siihen on mennyt rahaa.

Meinasin jo vannoa, etten osta seuraavaan kuukauteen mitään, mutta Marko lupasi viedä minut viikonloppuna synttärimatkalle Matkukseen. Hups.

Paluu normaaliin olkoon edessä maanantaina.

Mörkö kylässä

Meillä on ollut viime torstaista asti hoitokissa. Mörkö on vuosien takaa tuttu - olen itse asiassa tutustunut Mörköön hyvin samaan aikaan kuin Markoon! - mutta silloin kahdeksan vuotta sitten en olisi ikipäivänä uskonut ottavani kyseisen kissakaverin ilomielin kotiini viikoksi. Sen verran hyökkäävä tapaus nimittäin oli aikanaan kyseessä (ja ehdottomasti nimensä ansainnut).

Herra on kuitenkin leppoistunut vuosien saatossa ja on nykyään mitä parhainta seuraa. Ensimmäiset päivät piti uudessa paikassa tietysti alituisesti tarkkailla ympäristöä, eikä Mörkö suostunut nukkumaan ellen pitänyt kättä mahalla. Nyt meno on jo paljon itsenäisempi. 

Mörkö kyllä tietää, että minä hoidan ruoka- ja hiekkalaatikkohommat ja on kanssani ihanan seurallinen, mutta Markoa kissa ei päästä silmistään, mikäli vain mahdollista. Olen kieltämättä v mustis huomiosta. Vauvat ja eläimet, kaikki fanittaa Markoa.

Viikko on joka tapauksessa mennyt siivillä. Vaikka karvaa on kaikkialla ja silmiäni kutittaa, en meinaa kestää ajatusta, että huomenna pitää palauttaa Mörkö omaan kotiinsa. En halua!

Joo. Arvostan kyllä lemmikittömyyden tuomaa liikkumisvapautta huomattavasti, mutta kissakuumetta ei voi kieltää.