Meillä on ollut viime torstaista asti hoitokissa. Mörkö on vuosien takaa tuttu - olen itse asiassa tutustunut Mörköön hyvin samaan aikaan kuin Markoon! - mutta silloin kahdeksan vuotta sitten en olisi ikipäivänä uskonut ottavani kyseisen kissakaverin ilomielin kotiini viikoksi. Sen verran hyökkäävä tapaus nimittäin oli aikanaan kyseessä (ja ehdottomasti nimensä ansainnut).
Herra on kuitenkin leppoistunut vuosien saatossa ja on nykyään mitä parhainta seuraa. Ensimmäiset päivät piti uudessa paikassa tietysti alituisesti tarkkailla ympäristöä, eikä Mörkö suostunut nukkumaan ellen pitänyt kättä mahalla. Nyt meno on jo paljon itsenäisempi.
Mörkö kyllä tietää, että minä hoidan ruoka- ja hiekkalaatikkohommat ja on kanssani ihanan seurallinen, mutta Markoa kissa ei päästä silmistään, mikäli vain mahdollista. Olen kieltämättä v mustis huomiosta. Vauvat ja eläimet, kaikki fanittaa Markoa.
Viikko on joka tapauksessa mennyt siivillä. Vaikka karvaa on kaikkialla ja silmiäni kutittaa, en meinaa kestää ajatusta, että huomenna pitää palauttaa Mörkö omaan kotiinsa. En halua!
Joo. Arvostan kyllä lemmikittömyyden tuomaa liikkumisvapautta huomattavasti, mutta kissakuumetta ei voi kieltää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti