Keikkakenkutus

Jotenkin aina unohtaa, miten kauheaa rahanmenoa loppuvuosi on. Ilmaantuu pakollista ostettavaa, sisustusmaniaa, joululahjahankintoja, mitä kaikkea niitä nyt on. Hiuksiinkin otan yleensä raitoja aina marraskuussa, vaikka muuten tyydyn kampaajalla pelkkään saksikäsittelyyn.

Lisäksi tulevan vuoden kaikki kivat tapahtumat tulevat myyntiin.

Olen tässä viikon sisään ostanut sikakalliit tapahtumaliput* sekä piletin Helsingin kaupunginteatterin Shrek-musikaaliin. Ihan ok. Olin niitä suunnitellut ja vaikka maksutapahtumat kirpaisivat huomattavasti, pääsin ahdistuksesta aika nopeasti yli.

Tai noin ei voi ehkä sanoa, koska höyläsin valtaosan menoista luottokortille ja näin ollen kirpaisu jatkuu kuukausittain kunnes liput on maksettu. Mutta sanotaanko vaikka, että olen sinut ostosteni kanssa.

Sitten ilmoitettiin, että Robbie Williams tulee elokuussa Suomeen.

Voi miten haluaisin mennä!

Party Like A Russian kolisi ja kovaa, uutta levyä sulattelen ja vanhempikin tuotanto on ollut hiljattain aktiivipyörityksessä.

Tämä olikin ihan selvä peli, kunnes minulle selvisi lippujen hinnat. Sata euroa! Mitä ihmettä oikeasti? Ymmärrän, että Robbie maksaa ja artistilla on myyntiarvoa sekä paljon keski-ikäisiä, hyvätuloisia faneja. Mutta eikö niitä varten voisi olla jotain varakkaiden ihmisten spesiaalikatsomoita ja hölmöjä vippiruokailupaketteja kuten muillakin keikoilla nykyään? Kahdeksan euron hintahaitari ei nimittäin tuolla katsomon puolella paljon lämmitä.

Have it like an oligarch!

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla olisi oikeasti jopa mahdollisuus keikkalippu maksaa, kunhan vähän miettisin finansseja uudestaan. Kaikilla ei ole niin hyvä tilanne ja näissä asioissa muutamalla kympilläkin on jo iso merkitys.

Nyt parin päivän sulattelun jälkeenkin kiukuttaa edelleen niin paljon, etten oikeasti tiedä, haluanko alkaa kytätä lippukauppaa perjantaina. Käsittämätön ja ennenkuulumaton tilanne. Robbie Williams on kuitenkin yksi minulle rakkaimmista aristeista ikinä ja erinomaiseksi liveheilujaksi havaittu niin ulko- kuin sisätiloissa.

Mitä teen?! Auta, universumi! Kokemani tuntemukset ovat kokonaisvaltaisen riipiviä.

Ja kyllä, nämä liput ovat kalliimpia kuin ne, jotka juuri määrittelin sikakalliiksi tapahtumalipuiksi. Kyllä muuten keljuttaa.

* Sikakalliit tapahtumaliput ovat Markon yhdistetty syntymäpäivä- ja joululahja. Vaikka mies ei taida täällä blogissa juuri hillua, en ota paljastumisen riskiä. Vaikka varmaan se jo tietää. Ainahan se tietää. Keljuttaa sekin. 

Lokakuun luetut

On ollut jotenkin nihkeä lukukuukausi. Vika ei ole kirjoissa, en vain ole jaksanut keskittyä, eikä sopivia hetkiäkään ole oikein löytynyt. Valtaosa kuusta meni Galbraithin kahlaamiseen.

Robert Galbraith: Pahan polku

Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tarina jatkuu. Tyyli on Rowlingin Galbraithin edellisistä dekkareista tuttu: sujuvaa tekstiä, vauhdikkaita juonenkäänteitä, kiperiä kiemuroita ja harvinaisen ällöttäviä rikoksia. Johtuuko sitten nihkeästä lokakuusta vai itse kirjasta, mutta tämä ei imaissut mukaansa samalla tavalla kuin kaksi edellistä osaa. Kolmen pääepäillyn nykyvaiheiden ja Strikeen liittyvien taustojen pyörittäminen toimi muuten hyvin, mutta koska luin kirjaa kiljoonassa pätkässä, eri hahmoja oli vaikea seurata. Murhamysteeristä huolimatta paikoin kiinnostavinta oli seurata Robinin kamppailua naisena jyräävien miesten maailmassa. Robin on aikamoinen teräsmimmi ja ihan jo odotan, mitä kirjailijalla on hihassa hahmon varalle.

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Tämä kirja oli älyttömän hyvä ja tuli selvästi elämääni juuri oikealla hetkellä! Vaikka muu takkusi, Kiven esikoisromaanin ahmaisin parissa päivässä. Aliisa, Ada, Alma ja Anni, täydellisen perheen neljä täydellistä tytärtä. Mutta onko kaikki oikeasti niin hyvin kuin kulissit antavat ymmärtää? Kasvukertomus etenee kolmen nuorimman sisaren kertomana kolmessa eri ajassa ja hiljalleen selviää, mitä itse kullekin vuosien saatossa on tapahtunut. Jokainen sisaruksista kamppailee omalla tavallaan suorituspaineiden, sisarussuhteiden, jaetun trauman, aikuisten maailmaan kasvamisen sekä oman äänen ja suunnan löytämisen kanssa, mutta jokainen jää kamppailunsa kanssa myös surullisen yksin. Almasta löysin kertojana vähiten tarttumapintaa, kirjan aloittaneen Adan pään sisään olisin palannut mielelläni vielä aikuisemmassakin vaiheessa. Joka tapauksessa valloittava ja pakahduttava romaani, jossa ääneen pääsevät täysillä tytöt ja nuoret naiset.

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Omaelämäkerrassaan Auster kirjoittaa koruttomasti ja rehellisesti eletystä elämästä. Kirja tarjoilee tuokiokuvia ja hajatelmia 64-vuotisen elämän varrelta ja etenee enimmäkseen kronologisesti, mutta ilman otsikoita ja tuntuu toisinaan tajunnanvirralta tekstin poukkoillessa ajasta ja ajatuksesta toiseen. Talvipäiväkirjan kirjoittaminen lienee ollut kirjailijalle terapeuttinen prosessi, johon lukija hyppää huomaamattaan mukaan. Tämän luettuani koen tietäväni Austerista paljon ja toisaalta en juuri mitään. Kaikkea sävyttää omituinen tuttuuden tunne. En ehkä päässyt täysin Austerin nahan alle, mutta Auster kyllä ujutti itsensä minun nahkoihini. Viimeisellä sivulla tuli itku.

Kasvisproteiinia tomaattikastikkeessa

Meillä on viime viikkoina ollut (viimeinkin) testissä hiljattain markkinoille tulleet kasviproteiinituotteet.

Omaksi suosikikseni kiilasi kevyesti Oumph, jota voisin syödä vaikka joka päivä. Muut maut on vielä testaamatta, mutta BBQ-maustetusta pussista tein täytettyjä bageleita ja tomaatti-kermakastiketta perunamuusin kaveriksi.

Markolta vuolaimmat kehut tulivat maanantaina tekemästäni tomaattisesta nyhtökaurasoosista, joka kyllä maistui minullekin, mutta jätti vielä vähän toivomisen varaa.

Härkis todettiin molemmat lähinnä kehityskelpoiseksi, vaikka sillä höystetty muchos nachos ei ollutkaan välitön suksee. Härkistä oli tosin listalla eilenkin, tällä kertaa bolognesena. Purutuntuma ei vieläkään miellyttänyt, mutta arkiruokana miksi ei.

Fiksuimmat taitavat kuitenkin huomata jo kaavan, mihin meillä näitä tuotteita upotetaan. Niin paljon kuin tykkäänkin tomaatti(-kerma)kastikkeesta ja perunamuusista / spagetista, olisi kiva keksiä näistä jotain muutakin syötävää. Eli kaikki vinkit luovemmilta kokkaajilta otetaan ilolla vastaan.

Jatkoin muuten teemaa eilen töissä, kun söin lounaaksi S-marketista bongaamani Härkäpapu-perunasoselaatikon. Ihan ok eines kiireisiin päiviin, mutta ei ole itse tehdyn (nakki)perunasoselaatikon voittanutta.

ps. Cittarista bongaamani soija-viherpippurileikkele muistutti maultaan ja rakenteeltaan huomattavasti lauantaimakkaraa. Koska Tartex-tahnalla voi leikkiä syövänsä maksamakkaraa, kaikki lapsuuteni lohturuoat on kohta replikoitu kasvismuotoon! Napsahtavaa nakkia odotellessa.

Kusama

Vaikka olikin melko tiukka aikataulu, kerkesin viime viikon Helsinki-pyrähdyksellä sentään hilpaista HAMiin katsomaan Kusaman In Infinity -näyttelyn.

Harmittaa aina juosta näyttelyitä kiireessä läpi ja paljon jäi tälläkin reissulla näkemättä, mutta pikainenkin visiitti oli tervetullut. Vaikka taiteilija ei olisikaan entuudestaan tuttu tai - kuten minulla - teokset eivät välity kuvien kautta, Kusaman maailmasta on vaikea olla valloittumatta. Synkätkin aiheet käsitellään ilon kautta ja värimaailma on Suomen synkkenevässä syksyssä enemmän kuin paikallaan. Varsin voimaannuttavaa.

Jostain syystä näyttely aiheuttaa myös pakottavaa tarvetta ottaa selfieitä enemmän kuin vuoteen muuten yhteensä. Jotain tarttuvaa riemukkuuden taikaa siellä on ilmoilla!

Peiliselfieiden ottamistakin hienompaa oli nähdä Ylen dokkarista tuttu vaha-Kusama toisten portaiden yläpäässä. Topakka ilme kehottaa käymään ennen tammikuun loppua uudestaan paremmalla ajalla. Näin kaamosajan kolkutellessa ovella se ei olisi ollenkaan huono ajatus. 

Toivottavasti ehdin.

Näyttely on esillä Tennispalatsissa siis 22. tammikuuta saakka. Tee sinäkin itsellesi palvelus ja käy ihastumassa.

Pieni Placebo-pakahtuminen

Asioita joita jaksoin ennen ihan hyvin, mutta en enää top 3:

• Valvoa aamuneljään ja herätä silti ihmisten aikoihin.
• Elää voileivillä päiväkausia.
• Tehdä vuorokauden kestäviä reissuja toiselle puolelle Suomea.

Kaikki ovat valitettavia, mutta viimeinen ajankohtaisin. Pyörähdettiin viime viikolla Jennan kanssa katsomassa Placeboa Helsingissä. Jenna oli viisaasti kaupungissa lomailemassa vähän pidempäänkin, mutta itse lähdin liikkeelle torstaiaamuna yhdeksän junalla ja klo 15 seuraavana päivänä olin jo tekemässä viikonlopun ruokaostoksia Joensuun K-supermarketissa. Onneksi ostettiin keikkaliput jo keväällä, muuten en olisi jaksanut lähteä.

Palautuminen kesti huomattavan monta päivää. Tai koska tänään heräsin kätevästi 45 minuuttia kellonsoiton jälkeen, oletan prosessin olevan edelleen kesken.

Placebo oli kyllä ihana. Ja vaivan arvoinen.

Olen nähnyt bändiltä aiemmin puolikkaan keikan Provinssissa 2009 ja kokonaisen Ilosaaressa 2015. Vaan ei ole sisätilan voittanutta! Koska 20-vuotisjuhlakiertueella olevan bändin fanijoukko ei koostu enää pelkästään energisestä teiniväestä, lämppärin aikaan saliin saapuessa pääsi vielä varsin lähelle lavaa. Ja se olikin parasta. Jättimäisellä Hartwall Arenalla saattoi kuvitella olevansa intiimillä klubikeikalla ja taisipa olla ensimmäinen areenakeikkani ikinä, jolla ei juurikaan tarvinnut sivuscreenejä vilkuilla. Ei sillä että olisin niitä edes kovin hyvin nähnyt.

Tarinaa havainnollistakoon kuva, joka otettiin kun saavuimme (verrattain ajoissa) paikalle. Vaivoin mahduimme vielä sisään..

Kuvan ottamisen jälkeen siirryimme suosiolla oluselle.

Kahteen tuntiin ja varttiin mahtui 25 biisiä ja tunnelma vaan kohosi loppua kohden. Special K, Soulmates, Nancy Boy, Bitter End, Space Monkey ja Twenty Years lämmittivät erityisesti, Without You I'm Nothing Bowie-videoineen oli juuri niin pakahduttava kuin osasin pelätä.

Taas tosin kävi niin, etteivät ne omat tärkeimmät biisit mahtuneet settilistaan. English Summer Rain, Breathe Underwater, Haemoglobin, Taste in Men ja Battle for the Sun olisi nimittäin ollut ihan pirun siisti kuulla. Lisäksi olisin toivonut edes yhden ranskankielisen säkeistön Protect Me from What I Wantiin, mutta näillä mennään.

Oivallinen valinta oli myös näyttää Every You, Every Me -video ennen keikan alkua. 

Mutta olipa ihana taas seurata keikkaa, jolla bändi silminnähden nauttii lavalla. Oma Rokki-kokemukseni jäi aikanaan liian kaukaa katsottuna etäiseksi ja kavereiden keikkakertomusten perusteella pelkäsin pahinta. Molko ei julkisuudessa ole aina ollut lämpimin ihminen, mutta nyt silmät hymyilivät koko ajan ja poikamainen charmi on 44 vuoden iässäkin ilahduttavasti tallella.

Olin niin hehkuissani, että olisin tavoistani poiketen ostanut t-paidan ja/tai hupparin, mutta haluamastani painatuksesta ei ollut ladyfitiä, eikä hupparista enää kokoa. Nettikauppa palvelkoon, jos vielä vähän ajan päästä harmittaa.

Pakko vielä mainita, että Placebo toivoo, ettei keikoilla kuvattaisi. Rokissa viime vuonna juontaja välitti terveiset, nyt oli vain kieltomerkki ennen keikkaa screeneillä. Eihän täyskieltä nykyaikana mitenkään onnistu (kuten tästäkin postauksesta voi päätellä), mutta yllättävän hyvin näkyisi viesti kuitenkin menevän perille. Toisin sanoen satunnaisia kuvia napsaistiin alkukeikkapainotteisesti joka puolella, mutta ruutujen meri siinä permannolla oli huomattavasti muita kokemiani keikkoja pienempi. Ja hyvä niin, itsekin imaistui tunnelmaan paljon paremmin. Lisäksi muutamassa ensimmäisessä biisissä oli kännykkäkuvaamista ajatellen ilahduttavan hyvät valot, eikä bändi osoittanut ärsyyntymisen merkkejä kuvaajia kohtaan.

Taitavat tietää, mitä tekevät.

Pikareissulla en kehdannut mennä kenenkään kaverin vaivoiksi, joten yövyin Katajanokalla Eurohostellissa. Oikein asiallinen paikka: nelosen ratikkapysäkki ihan vieressä, siistit kylppärit ja vessat, kiva vastaanottoalue, ilmainen aamusauna ja lisämaksusta erinomainen aamiainen. 

Huone sen sijaan oli aika kauhea, mutta sentään siisti ja oikeasti kävin siellä vain nukkumassa. Aamujumeissa ihailin maisemaa, ikkunasta näkyi nimittäin sievä vanha talo.  

Ainoa asia, jota siis oikeasti kritisoin oli huoneen "sisustuselementti". Olisi nyt ollut rehdisti ankea luukku, nyt näyttää siltä, että joku on yrittänyt - huonosti vuonna 1993.

Huomaa kuvaajan paheksuva ilme.

Lämmöllä kuitenkin suosittelen, jos kaipaa kohtuuhintaista majapaikkaa kantakaupungissa. Ja Placeboa kaikissa tapauksissa.