On ollut jotenkin nihkeä lukukuukausi. Vika ei ole kirjoissa, en vain ole jaksanut keskittyä, eikä sopivia hetkiäkään ole oikein löytynyt. Valtaosa kuusta meni Galbraithin kahlaamiseen.
Robert Galbraith: Pahan polku
Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tarina jatkuu. Tyyli on Rowlingin Galbraithin edellisistä dekkareista tuttu: sujuvaa tekstiä, vauhdikkaita juonenkäänteitä, kiperiä kiemuroita ja harvinaisen ällöttäviä rikoksia. Johtuuko sitten nihkeästä lokakuusta vai itse kirjasta, mutta tämä ei imaissut mukaansa samalla tavalla kuin kaksi edellistä osaa. Kolmen pääepäillyn nykyvaiheiden ja Strikeen liittyvien taustojen pyörittäminen toimi muuten hyvin, mutta koska luin kirjaa kiljoonassa pätkässä, eri hahmoja oli vaikea seurata. Murhamysteeristä huolimatta paikoin kiinnostavinta oli seurata Robinin kamppailua naisena jyräävien miesten maailmassa. Robin on aikamoinen teräsmimmi ja ihan jo odotan, mitä kirjailijalla on hihassa hahmon varalle.
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Tämä kirja oli älyttömän hyvä ja tuli selvästi elämääni juuri oikealla hetkellä! Vaikka muu takkusi, Kiven esikoisromaanin ahmaisin parissa päivässä. Aliisa, Ada, Alma ja Anni, täydellisen perheen neljä täydellistä tytärtä. Mutta onko kaikki oikeasti niin hyvin kuin kulissit antavat ymmärtää? Kasvukertomus etenee kolmen nuorimman sisaren kertomana kolmessa eri ajassa ja hiljalleen selviää, mitä itse kullekin vuosien saatossa on tapahtunut. Jokainen sisaruksista kamppailee omalla tavallaan suorituspaineiden, sisarussuhteiden, jaetun trauman, aikuisten maailmaan kasvamisen sekä oman äänen ja suunnan löytämisen kanssa, mutta jokainen jää kamppailunsa kanssa myös surullisen yksin. Almasta löysin kertojana vähiten tarttumapintaa, kirjan aloittaneen Adan pään sisään olisin palannut mielelläni vielä aikuisemmassakin vaiheessa. Joka tapauksessa valloittava ja pakahduttava romaani, jossa ääneen pääsevät täysillä tytöt ja nuoret naiset.
Omaelämäkerrassaan Auster kirjoittaa koruttomasti ja rehellisesti eletystä elämästä. Kirja tarjoilee tuokiokuvia ja hajatelmia 64-vuotisen elämän varrelta ja etenee enimmäkseen kronologisesti, mutta ilman otsikoita ja tuntuu toisinaan tajunnanvirralta tekstin poukkoillessa ajasta ja ajatuksesta toiseen. Talvipäiväkirjan kirjoittaminen lienee ollut kirjailijalle terapeuttinen prosessi, johon lukija hyppää huomaamattaan mukaan. Tämän luettuani koen tietäväni Austerista paljon ja toisaalta en juuri mitään. Kaikkea sävyttää omituinen tuttuuden tunne. En ehkä päässyt täysin Austerin nahan alle, mutta Auster kyllä ujutti itsensä minun nahkoihini. Viimeisellä sivulla tuli itku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti