Rag'n'rok

Rokki rokattu ja Joensuu jätetty hetkeksi taakse.

Tänä vuonna ei jotenkin ole erityisen paljon sanottavaa. Nothing But Thieves ja Rag'n'Bone Man olivat odotetusti ihania, Hellacopters mainio, Pixies vähän väsynyt, Ewert and the Two Dragons valitettavan väärässä slotissa , Helsinki-Cotonou Ensemble todellakin oikeassa slotissa ja Ultra Bran keikallakin ympäröivä hurmos tarttui, vaikka omat akut alkoivatkin olla jo aika vähissä.

Nothing But Thievesin keikalle ei ollut tunkua. Mutta ihana oli.

'

Vaihdoin Mewin keikan pullavohveliin.

Ja Imagine Dragonsin aikana hengasin O:ssa.

Rag'n'Bone Man olikin nuorisoidoli ja tunsin itseni tättäräksi.

Protip 1: vaikka yleisössä olisi aggressiivinen tunku, reunoilla on väljää.

Protip 2: kunnon rokkibrunssi pelastaa paljon. Ihan tosi.

Periaatteessa siis ihan hyvä viikonloppu ja lähtölaukaus kesälomalle. Pysyin jopa budjetissa, vaikka tunnuinkin hengaavan anniskelussa enemmän kuin ikinä. Kaiken kiinnostavan kasvisruuan loppuminen ennen sunnuntai-iltapäivää tietysti teki osansa. Moitteita tuleekin lähinnä itselle huonosta ruokataktikoinnista ja festivaalille kehnoista vessa- ja narikkauudistuksista.

Vuosi vuodelta suoraan Rokista lomalle siirtyminen kuitenkin vie aina vain enemmän mehuja ja nyt tuntuu, että toipuminen on erityisen pahasti vaiheessa, vaikka eletään jo torstai-iltaa. Intensiivinen kyläily ja sukulointi eivät tietysti varsinaisesti auta asiaa, mutta ehkä elo tästä vielä tasaantuu.

Peili voi olla myös ystävä

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Loma on vain parin yön päässä, eikä enää jaksaisi skarpata. Luonnollisesti heräilen aamuöisin ja näen painostavia työunia.

Samalla stressaan siitä, ettei tässä kuussa ehdi käydä tarpeeksi jumpassa ja salilla. Järki sanoo, ettei maailma siihen kaadu, eikä kroppakaan muutamaan väliviikkoon romahda, pihi ihminen laskeskelee yksittäisten salikertojen hintaa ja ahdistuu.

Edellisistä huolimatta tai enemmänkin juuri niiden takia kampesin tänään itseni aamutuimaan sateessa salille.

Hölmöähän se oli, kun en oikeasti jaksanut normaaliin tapaan sarjoja tehdä. Mutta tulinpa siinä trikoot jalassa peilin edessä heiluessani havainneeksi, että lähteminen oli kaikesta huolimatta peliliike. 

Elin monta vuotta ilman kokovartalopeiliä, enkä aina meinaa muistaa, miltä oikeasti nykyään näytän. Viime aikoina on jotenkin vaikea taas ollut hyväksyä omat kehon kommervenkit. Muita ei varmaan kiinnosta huono ryhti tai ajamattomat kainalikarvat, mutta molemmista olen ehtinyt ottaa jo pulttia tällä viikolla - ja mennään vasta keskiviikossa.

Salin peili näyttää jumppavaatteissa armottomasti kerralla kaikki mahamakkarat, käsivarsien kuhmurat ja hiestä liistraantuneet hiukset. Mutta niiden lisäksi se näyttää pec flyn rintarankaa avaavan liikeradan, fysioterapian myötä korjaantuneemman nilkan asennon ja etenkin menneen kevään aikana voimaa saaneet reisi- ja pakaralihakset.

Ne tuskin kiinnostavat muita sen enempää kuin kainalonikaan, mutta tuleepahan itse keskityttyä välillä myös positiivisiin tulokulmiin.

Kesäkuun luetut

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Varistyttö-trilogian toinen osa ei onneksi ollut yhtä ällöttävä ja raskas kuin ensimmäinen, mutta oli tässäkin sulateltavaa. Jossain trillerin, dekkarin ja psykologisen romaanin välimaastoon sijoittuva kirja ei päästä lukijaansa temaattisesti helpolla, mutta nopealukuinen se kyllä on.Vaikka lyhyiden lukujen ansiosta tämä toimikin mitä parhaiten reissukirjana, se ei ollut minusta myöskään yhtä vetävä kuin avausosa. Toisaalta toisesta päähenkilöstä Sofiasta paljastui tasoja, joita ei vielä ensimmäisen perusteella olisi ajatellut olevan olemassa - samanlaisia tasoja toivoisin myös murhatutkimusta vetävään Jeanetteen. Cliffhangeriin tämäkin loppui ja nyt jo ihan mielenkiinnolla odotan, miten Jeanette ja Sofia lopulta saavat kaiken ratkaisua. Kevyt lukukokemus on tuskin silloinkaan edessä.

Charlaine Harris: Sydänverellä

Nyt on viimeinenkin Sookie-kirja luettu. Toisin kuin monet muut, en jaksa olla kovinkaan pahoillani loppuratkaisusta - lähinnä tunnen hämmennystä siitä, että Harris ylipäätään muisti sitoa edes näin monet langanpäät lopuksi yhteen. Kiireen ja uupumuksen makua tässä kuitenkin on. Mielestäni kaiken True Blood -huuman keskelläkin olisi kannattanut hengähtää hetki ja kirjoittaa tarinoita vähän verkkaisemmin, enemmällä ajatuksella. Samalla 13-osaiseksi venytetty kokonaisuus olisi hyvinkin voinut tiivistyä kymmeneksi, eikä aina välillä olisi tarvinnut lukea satoja sivuja filleriä. Nyt pitää löytää uutta nollausviihdettä.

Fariba Nawa: Oopiumin maa : erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin

Joskus on hyvä, että luettavan kirjan valitseekin joku muu. Luen muutenkin surullisen vähän tietokirjallisuutta, eikä Afganistan aiheena ole ollut mitenkään ykkösenä valintapinossa. Se on sääli. Tätä lukiessa nimittäin taas ymmärsin, miten Eurooppa-keskeinen historianopetus Suomessa on. Opin paljon uutta. Lapsena Afganistanista Yhdysvaltoihin paenneen Nawan kirja antaa pilkahduksen siitä, miten tavallinen ihminen - etenkin nainen - on jäänyt jalkoihin maassa, jossa jokainen vallankumous on käytännössä tarkoittanut vain hirmuhallinnon vaihtumista toiseen. Monet yhdysvaltalaiset arvot omaksuneen nuoren naistoimittajan tutustuminen afgaaninaisten todellisuuteen saa olon tuntumaan avuttomalta. Poikkeuksellisen kylmäävältä tuntuu myös länsimaisen huumekaupan ja afganistanilaisten elämän - ja pahoinvoinnin - suora yhteys. Hyvä mielihän tästä kirjasta ei taatusti tule, mutta suosittelen luettavaksi siitä huolimatta.

Neil Hardwick: Hardwick's Sauce eli Neilin tähteet

Hauska pieni kirja Hardwickin Suomen kuvalehdessä 80-luvulla julkaistuja pakinoita. Tekstit löytyvät rinnakkain englanniksi ja suomeksi, joista voi sitten valita sen, jota paremmin taitaa. Koska minulle Hardwick edusti (ja tulee aina edustamaan) suomalaisen kasarikomiikan ykkösnimeä, oli ilo lukea mieheltä englanninkielistä tekstiä - myös siksi, että käännökset olivat paikoin kökköjä tai käytännössä mahdottomia toteuttaa. Etenkään nykynäkökulmasta ja naislukijana kaikki tekstit eivät tietysti ole täysin ongelmattomia, mutta monet pakinoista ovat edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin pelottavan ajankohtaisia. Lukiessa nauratti ääneen moneen kertaan ja tekisikin mieli napsia pari osuvinta tekstiä johonkin talteen.

Luonnon helmassa

Sanovat, että nykyihminen voi huonosti, koska ei vietä tarpeeksi aikaa metsässä. En tiedä, voinko nyt merkittävästi paremmin, mutta olen viimeisen viikon sisään käynyt ihmettelemässä kansallismaisemaa Väisälänmäellä, tarpomassa pienellä suolammella ja kotoisammalla kävelyllä Kuhasalossa.

Olipa kiva käydä pitkästä aikaa! Edellisesti visiitistä taitaa olla jo kahdeksan vuotta. Tuntuu kyllä tosi omituiselta, että Markon kotipaikka on keskellä ei mitään ja kaikkialle on loputtoman pitkä matka. Paitsi Väisälänmäelle, se kun on ihan kivenheiton (eli yläsavolaisin etäisyyksin alle 10 kilometrin) päässä.

Kuumottavin kolmesta luontokokemuksesta oli ehdottomasti Hirvilampi, koska etelän kaupunkilapselle suomaasto ei ole kovin tuttua. Kaunista siellä oli - ja luonnollisesti älyttömästi hyttysiä, joita riitti pysähtyessä panssariksi asti. Onneksi oli lainakumpparit ja Offia matkassa. Tämä etappi kävi myös ehdottomasti eniten reisiin ja pohkeisiin, vaikka Väisälänmäellä ja Kuhasalossa käveltiin moninkertaisia matkoja.

En uskaltanut ottaa puhelinta mukaan eli kaikki maisemakuvat ovat Markolla.
Ainoastaan mättääseen uppoava saapaskuva kulkeutui minullekin.

Kuhasalossa pysyttiin visusti polulla, mutta kurvasin heti alkajaisiksi pois tutuimmalta reitiltä ja löysin viimeinkin luostarin muistomerkin. Enää on siis oikeastaan bongaamatta ne Kalmonniemen kalliokaiverrukset, mutta olen alkanut jo epäillä niitä myyteiksi, kun eivät ikinä osu silmään. Vierestä ilmeisesti paahdettiin ohi tälläkin kertaa.

Jaa, ehtisiköhän sitä näistä innostuneena viikonloppuna vaikkapa Myllypuistoon tai Tervasillalle hengähtämään. Ei ole taas muutamaan vuoteen tullut käytyä.

Harmillisin juttu kokopäivätyössä etenkin näin kesäkaudella on se, että ulkona tulee oltua valitettavan vähän. Aina ei iltaisin jaksa lähteä samoilemaan ja lukuhetket puistossaki vain vähenevät vuosi vuodelta. Eilen käytiin iltasesta sentään Jokiasemalla. Kaipa jätskin ja virvokkeidenkin nauttiminen ulkoiluksi voidaan laskea. Voisin yrittää tormistautua ja pakata eteiseen viltin ja kirjan valmiiksi odottamaan leppeitä kesäiltoja.

Kasvohoidon jälkeen

Elämäni ensimmäinen kasvohoito on nyt takana. Eilen iho oli hoidon jälkeen miellyttävin ja iltaa myöten letku olo valtasi koko kropan eli taisin valita hoidon oikein juuri tätä hetkeä ajatellen. Tänään tietysti naama on kukkinut tätä uutta normaaliakin enemmän, mutta toivon tilanteen tasaantuvan parissa päivässä.

Harmi etten varmaankaan raaski ostaa hoidossa käytettyä Esse-tuotesarjaa itselle kotiin, etenkin seerumi ja kosteusvoide kun tuntuivat ja tuoksuivat poikkeuksellisen hyviltä. Hintapomppu ihan ok -osaston markettimerkeistä on kuitenkin vähän liian iso.

Positiivisesti yllätti se, että osasin kuin osasinkin rentoutua hoitopöydällä. En aina havaitse, milloin jäkitän lihaksia, vaikka luulen olevani rento. Vieraan ihmisen käsiteltävänä efekti pahenee entisestään, koska olkoon kuinka tahansa hemmotteluhetki itselle, minusta on lähtökohtaisesti outoa maksaa jollekin hoidettavana olemisesta ja itse vain lekotella menemään. Hoidon päätteeksi pöydältä oli kuitenkin vaikea nousta, kun sekä pää, hartiat että käsivarret tuntuivat painavan ainakin tuplasti enemmän kuin yleensä.

En taida kuitenkaan olla asenteideni kanssa yksin. Heti alkuun käyty keskustelu kertoo kyllä varmaan olennaisen suomalaisesta tavasta käydä hoidoissa vain silloin, kun joku toinen siihen kannustaa.

Hoitaja: Oliko sulla lahjakortti?

Minä: Ei oo, ihan toin itseni tänne.

Hoitaja: Ooookei! Siis ihan hyvähän se on joskus itseäänkin hemmotella!

Muistan vannoneeni ensimmäisen hoitolassa tehdyn jalkahoidon jälkeen, että nyt kyllä otan kauneushoitolakäynnit edes vuosittaiseksi tavaksi. Ja vastahan tässä ehti kuusi vuotta välissä vierähtää... Nyt siis mietinkin, pitäisikö kesäloman alla / aluksi rykäistä ja käydä myös siellä jalkahoidossa. Ja vaikka hieronnassakin, selkä kun on taas kovin jumissa eikä siihen solmukohtaan pääse venyttelyllä käsiksi.

Kympistä vetoa, etten monista hyvistä aikeistani huolimatta en saa aikaiseksi. Mutta vievät ne eteenpäin pienetkin askeleet.