Christer Hermansson: Jag önskar jag vore lika vacker som Sebastian tror att han är
Luin tämän oikeastaan siksi, että halusin kokeilla, ymmärränkö vielä ruotsinkielistä proosaa. Kyllähän se keskittymistä vaati, mutta yllättävän hyvin ymmärsin ja opin myös paljon sellaista, hmm, fyysistä sanastoa, jota Duolingo ei sisällä (toivon etteivät sanakirjahaut tallennu mihinkään tietokantaan, hehe). Hermanssonin lyhytromaani oli ihan kiinnostava pieni kirja ihmissuhteista, niiden rakentumisesta ja erilaisista valtasuhteista. Lyhyet luvut olivat tuokiokuvia matkan varrelta, eikä hahmoista tahtonut oikein saada otetta - vai johtuiko sitten kielipuolisuudestani - eli vähän platku olo lopulta jäi. Ehkä seuraavaksi uskallan tarttua vähän paksumpaankin romaaniin.
Sophie Hannah: Suljettu arkku
Toisessa Poirot-romaanissaan Hannah on mielestäni tavoittanut Poirotin hahmon paremmin kuin
Nimikirjainmurhissa. Juoni, hahmogalleria ja mysteerikin olivat edellistä ehyempiä ja kaanoniin sopivampia. Ei tämä vieläkään silmissäni ihan Christien tasolle yllä, mutta kaiken kaikkiaan Suljettu arkku oli aivan mainio whodunit, jossa on niin paljon liikkuvia osia, etten ainakaan itse pystynyt päättelemään koko kuviota ennen loppuratkaisua. Toimii parhaiten pimenevissä illoissa ison teekupillisen äärellä.
Gabourey Sidibe: This Is Just My Face: Try Not to Stare
Muistelmateos on vuoroin hauska, pisteliäs, itkettävä, ilahduttava ja mahan pohjasta kouraiseva. Sidibe ei päästä helpolla itseään eikä lähipiiriään ja avaa tekstissä paljon kummallisia solmuja vuosien varrelta, mutta lukeminen ei silti tunnu tirkistelyltä. Terävät aivot, terävä kieli ja terävä kynä. Suosittelen.
J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Angstisen vitosen jälkeen vaihdettiin haikeammalle vaihteelle. Potterien uudelleen lukeminen muuttui itse asiassa Puoliverisen prinssin myötä entistä mielenkiintoisemmaksi, koska olen lukenut tämän ja Kuoleman varjelukset vain kerran eli tarkkoja muistikuvia tapahtumista ei ole. Tästä muistin lähinnä hirnyrkit, Malfoyn juonikuvion pääpiirteittäin ja itse puoliverisen prinssin, mutta kaikki yksityiskohdat olivat hämärän peitossa. Ihmisten välisisiä suhteita kuvattiin paljon enemmän kuin muistin, mutta iloitsin siitä, ettei se painottunut vain rakkauspöhinään, vaan sivuille mahtuu kaikenlaisten ihmissuhteiden tutkiskelua eri mittakaavoissa. Dumbledoren lisääntyneelle läsnäololle plussaa, enemmänkin olisin ottanut vastaan.
Olen muuten tässä samalla kuunnellut
Potterless-podcastia, jossa jatkuvasti mainitaan, että juoni etenisi paljon jouhevammin, jos Harry joskus kysyisi kysymyksiä. Puoliverisessä prinssissä tuntuu, että mahdollisten kysymysten paikat on täytetty inttämisellä. On kyllä melkoinen jäärä, mutta yritän kestää.
Kati Tervo: Jääkaapin henki
En hirveästi tykkää pakinakokoelmista ja siihen nähden luen niitä nykyään aika usein. Tervo oli minulle kirjailijana aikaisemmin tuntematon ja tartuin Jääkaapin henkeen kirjastossa vähän vahingossa, kun teoksen nimi kiinnosti. Se osoittautuikin hyväksi tavaksi tuulettaa päätä Potterin jäljiltä. Tervo kirjoittaa auki muistoja ja pieniä hetkiä elämän varrelta sitoen jutut aina jollakin tapaan ruuan laittamiseen tai syömiseen. Kieli on kaunista ja palaset täysin vieraan ihmisen elämästä yllättävän samaistuttavia. Eniten lämmitti se, ettei epäonnistumisia tai muita nurjia hetkiä oltu jätetty sivuilta pois, vaan ne esiintyivät siellä sulassa sovussa lämpiminä muistoina tähtihetkien rinnalla. Yleisinhimillinen ja humaani kokoelma, toimii hyvin vaikka matkalla ja silloin, jos ei jaksa keskittyä pitkiä aikoja kerrallaan.
Richard Bach: Lokki Joonatan
Minulla on paha tapa tehdä ennakko-oletuksia kirjan nimen ja kannen perusteella. Yleensä etenkin negatiivisimmat oletukset osoittautuvat täysin perusteettomiksi ja puhtaan vääriksi, jos kirjaan saan ikinä tartuttua. Lokki Joonatanista olen ollut jostain syystä varmaan 25 vuotta sitä mieltä, että sen on pakko olla kamala. Halusin nyt kuitenkin selvittää, miksi tämä oli (esi)teininä kaikkien lempikirja ja otin luettavaksi. Valitettavasti tällä kertaa en päässyt yllättymään positiivisesti. Olen jo ehkä liian vanha kirjan (muka)filosofiselle otteelle; lähinnä teki mieli heittää kirja mäkeen ja alkaa ennemmin vaika putsata lattiakaivoja. Sinnittelin kuitenkin loppuun odotellen saavani lukukokemuksesta irti jotain katarttista. En saanut. Loppuvaiheessa raamatullinen vire pomppasi rivien välistä suoraan tekstiin ja sitten aivot sulikin lopullisesti. Hyvää oli se, että 100-sivuisesta kirjasta varmasti puolet oli lokkikuvia eli tekstin kanssa ei tarvinnut kiemurrella pitkään.
 |
| Sinä sen sanoit, Giles. |
