Tylsää

Kirjoitettiin takavuosina kaverin kanssa pieniä dialogeja otsikolla Tylsää. Niistä oli tarkoitus lopuksi kasata näytelmä, mutta projekti jäi kesken. Olen viime aikoina miettinyt niitä paljon - ihan jo siksi, etten ole sitä ennen tai niiden jälkeen juuri fiktion maailmaan uskaltautunut, mutta sen lisäksi tekstit olivat oikeasti aika hauskoja. Lienevätköhän tallessa missään?

Kerubin kesämenun testausta viime viikolla.

Hauskuutta ajankohtaisempaa on nyt kuitenkin tuo työnimi. Mitä tavalliset ihmiset tekee silloin, kun on tylsää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kun on vuosia valittanut kroonista kiirettä ja sitä, ettei millekään kivalle ole aikaa, nyt ongelmat ovat ihan päinvastaisia.

Viime viikolla myynnissä oli vasta Polkaa. Viime vuoden paras bongaus eli
Frida-mansikat odottakoot vuoroaan taas ensi vuoteen.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt muun muassa parilla eri keikalla, yhdessä musiikkitapahtumassa sekä pari kertaa kirjastossa, pakastanut mansikoita ja kirsikoita, leiponut sämpylöitä pakkaseen ja keittänyt hilloa, kestinnyt kasaa vieraita ja käynyt itse kylässä, ollut kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa ja käynyt leffassa, järjestellyt kotia, pelannut tietokonepelejä, lukenut paksun romaanin, katsonut hömppää Netflixistä ja kuunnellut älyttömän määrän podcasteja, nukkunut päikkäreitä, syönyt liian monta kertaa ulkona - kerran jopa Enossa - ja ideoinut kasan kokeiltavia reseptejä kotikeittiöön, katsonut hämmentävän monta jalkapallo-ottelua ja kävellyt, kävellyt, kävellyt kilometrikaupalla. Silti tuntuu, ettei päivissä tapahdu mitään, tunteja on vuorokaudessa loputtomasti ja roikun Facebookissa koko ajan.

Iltalenkillä taannoin.

Onneksi on heinäkuu Joensuussa ja nyt vieläpä Popkatu-viikko, se ratkaisee ohjelmaongelmat päivä kerrallaan ja kohtuuhintaan - eli ilmaiseksi. Ostin myös taannoin uuden palapelin, jonka voisi tyhjien hetkien ratoksi kaivaa muoveista. Odottavan aika on pitkä.

Aamulenkillä eilen.

ps. Antti Autio trion keikka oli ihana. Osan luppoajasta voisi varmaan käyttää siihen, että seuraa uutta musiikkia vähän aktiivisemmin. Onneksi on kavereita, jotka pitävät huolta siitä, ettei ihan kaikki mene ohi.

Kesäkuun kirjat

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian viimeinen osa sijoittui edellisiä arkisimpaan ympäristöön ja tunnelmakin oli erilainen. Arkiympyröihin tunkeva painostavuus toimi minulle hienosti: normaalin elämän paineet ja koukerot kietoutuivat tämänkertaiseen seikkailuun ihan uudella tavalla ja koukuttivat kuuntelemaan aina vielä yhden luvun lisää (lainasin tämänkin Ellibsin äänikirjana). Päätösosassa oli mukana myös eniten klassinen whodunit-asetelma eli pahiksen henkilöllisyyttä sai arvailla loppumetreille asti, mikä tunnetusti toimii minulle. Suuri kuvio oli ehkä kuitenkin makuuni hitusen yliampuva, mutta se saattaa olla iän tuomaa kyynisyyttä. Pysyn kannassani: olisipa nämä kirjat olleet saatavilla jo silloin, kun olin teini.

Cassandra Clare: Luukaupunki

En juurikaan lue fanficia, mutta Cassandra Claren kirjoittamaa LOTR-fanficia luin joskus vuosituhannen taitteessa, koska tykkäsin kirjoittajan tyylistä ja huumorista kovasti. Sen takia Luukaupunkikin on ollut lukulistalla jo lähemmäs kymmenen vuotta, mutta sain vasta nyt tartuttua siihen. Harmillisesti tyyli ei ainakaan käännettynä ole yhtä valloittava ja tarinakin tuntui siltä kuin olisin lukenut sen jo aiemmin: nuori nainen joutuu keskelle hyvän ja pahan kamppailua ja saa tietää olevansa erilainen, vähän kuin supersankari! Kuulostaako tutulta? Luukaupunki ei ehkä ole se paras ja originaalein avaus uudelle sarjalle, mutta minulle se tuli kyllä hyvään saumaan, koska mitään vakavampaa tekstiä on juuri nyt tosi vaikea omaksua. Koska kirjoja pelkästään tässä sarjassa on ilmestynyt jo kuusi ja niiden pohjalta on tehty sekä ison budjetin leffa että Netflix-sarja, on se tainnut upota muihinkin. Hyvillä mielin aion tarttua siis myös seuraavaan osaan, kunhan olen taas nollausseikkailun tarpeessa.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

En ole lukenut paljon puhuttua Mielikuvituspoikaystävää, joten en osannut odottaa tältä juuri mitään.  Bikinirajatapaus herätti vähän kahtalaisia tunteita - vaikka omasta sinkkuelämästä on vierähtänyt jo pidempi tovi, toisinaan tutut kuviot ja ajatusmallit naurattivat paljonkin, välillä taas tuntui että jutut oli ylilyövän ronskeja ihan vain ronskiuden vuoksi, minkä koen aina melko ärsyttäväksi. Kevyt ja napakka kirja eli ihan toimivaa kesäviihdettä kaikesta huolimatta.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka

Ah, ihanan koukuttava Melchior! Ja toimi myös kesällä luettuna, vaikka Melchiorit ovatkin mielestäni parhaimmillaan talven pimeinä iltoina. Mietittiin tuossa viikonloppuna, paranevatko Melchiorit huomattavasti mitä pitemmälle sarja etenee - jos Pyövelin tyttären notkahdusta ei lasketa - vai ovatko suomennokset vain muuttuneet sujuvammiksi. Niin tai näin, tuntuu että ahmaisin tämän hetkessä ja olisin kevyesti lukenut vielä ainakin sata sivua lisää. Tarinassa vuorottelevat sekä vanhempi apteekkari Melchior Tallinnassa että nuorempi Lyypekissä ja vaikka toistaiseksi isän seikkailut kiinnostavat minua huomattavasti enemmän, tuntuu että Hargla petaa pojan tarinan myötä jatkoa myös sarjan tulevaisuudelle. Hyvä niin, sillä kyllä näitä ilokseen lukee. Gotlandi kurat on ilmestynyt viroksi viime vuonna, käännöstä odotellessa!

Grillikesä 2018

Ostettiin pari viikkoa sitten grilli. Mistä sen huomaa? Esimerkiksi kaikesta.

Tähän mennessä kesän grillisuosikeiksini ovat muodostuneet kaikki munakoisoasiat, grillatut uudet perunat, Poppamiehen kirsikkakolasoosilla marinoitu tofu, samassa soosissa valellut persikat sekä Markon oman pihan yrteistä tekemä kermaviilikastike. Uusia löytynee ennen kuin huomaankaan.

Grilli on pöhissyt myös sadesäässä eli Lidlin kauden mainoslausetta toteutetaan tällä suunnalla ihan täydestä sydämestä.

Nyt kun vielä keksisi, miten hämäisi meidän takapihan sorahirvityksen näyttämään pysyvästi mukavalta kesäkeitaalta, niin olisipa parasta. Juhannukseksi pihalle kannetut matot siirtyivät jo epävakaiden säiden tieltä takaisin sisätiloihin.

Toukokuun luetut

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Se erilainen vauvakirja. Rämön ja Lahden jutut ovat hauskoja, hämmentävän suoria ja pirteän erilaisia, joten en ihmettele että tämä on kerännyt tosi paljon lukijoita sekä äideistä, odottajista että lapsettomista. Paljon asiaa tiiviissä paketissa, joskin tämäkin kannattaa lukea oman maalaisjärkisuodattimen läpi.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Periaatteessa hauska, teemoittain lyhyisiin lukuihin jaoteltu kirja Pottereiden kääntämisestä. Kirja valottaa minua suunnattomasti kiinnostavaa kääntämisprosessia etenkin nimien ja Pottereille ominaisen uuden sanaston osalta ja oli sen takia kyllä houkuttavaa ja koukuttavaa luettavaa. Toisaalta jotain jäi puuttumaan: Pollomuhku ja Posityyhtynen on ehkä suunnattu enemmän lapsille kuin aikuisille, mutta olisin siitä huolimatta paikoin kaivannut vähän jämäkämpää otetta ja enemmän konkreettisia esimerkkejä. Lisäksi lyhyestä mitastaan huolimatta kirjaa vaivaa välillä toisto, joka ainakin näin aikuislukijalle pistää pahasti silmään.

Vanessa Tait: The Looking Glass House

Tämä on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun näin kirjan Lontoon Hatchardsilla yli kaksi vuotta sitten. Kirjan reunamilla on Liisa Ihmemaassa -kirjan kirjoittaminen, keskiössä Liddellin perheen kotiopettaja ja Charles Dodgson sekä itse Liddellit jossain siellä välissä. Ostin Looking Glass Housen Playsta ja luin puhelimella, kun aikanaan jäi fyysinen kappale hankkimatta. Johtuiko sitten formaatista vai muuton jälkeisestä väsymyksestä, mutta minulla kestä ihan kohtuuttoman kauan saada tarinasta kunnolla kiinni. Kun lopulta pääsin kärryille, tykkäsin tarinasta kyllä, vaikka se ei ollutkaan odotusteni mukaan maagista realismia ja arkiseen kerrontaan sopeutuminen kesti hetken. Mary Pritchett on toiveidensa ja sovinnaisuuden ristiaallokossa juuri oikealla tavalla turhauttava päähenkilö ja viktoriaanisen ajan käytössäännöt nyppivät nykylukijaa. Vaikka teos on fiktiota, kirjan viimeisillä sivuilla tajusin, että Vanessa Taitt on Alicen lapsenlapsenlapsi ja perheessä kulkeneet tiedonmurut toivat vielä uudenlaista hohtoa juuri luetulle.

Vegaaninen vaihtoehto

Olen viime aikoina syönyt huomattavasti normaalia enemmän eläinperäisiä proteiineja, pohjalukemiin tippuneiden rauta-arvojen myötä myös punaista lihaa. 

Rauta-arvot ovat nyt noususuhdanteessa, mutta muuten olo on ollut tukala ja tukkoinen. Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo oppinut, mikä ravinto on omalle kropalle sopivaa ja mikä ei. Onneksi havahduin asiaan viikonloppuna ja vietin vegaanisen lauantain. Samalla linjalla jatkoin myös pitkälle sunnuntaihin, vaikka illasta söinkin vähän juustoa ja rahkaa.

Kannatti. Olo oli välittömästi kevyempi ja hengittäminen helpompaa. En muistanut infota asiasta lauantain leffaillan emäntää, mutta ilmeisesti hyvät ideat kulkevat varsin vikkelästi jollain näkymättömillä aalloilla, koska tarjolla oli hummusta, ruissnackseja ja porkkanaa. 

Näilläkin eväillä voi syödä itsensä balloksi, voin kertoo.

Nyt kun ne aallot kulkisivat vielä takaisin tänne omaankin suuntaan - en ole kokonaan eläinperäisistä ruoka-aineista tässä elämäntilanteessa luopumassa, mutta ehkäpä oman hyvinvoinnin kannalta voisi olla järkevää panostaa taas enemmän kasvipohjaisiin vaihtoehtoihin.

Mutta miksi tuntuu, että olen kirjoittanut tämän saman havainnon tänne blogiin monta kertaa aiemminkin? Kiva huomata, miten tehokkaasti sitä oppii virheistään.