Jouluangstin anatomia

Perinteinen jouluhepuli on täällä.

Tiedän, että meillä on tänä vuonna lahjojen ja korttien suhteen vapautuskortti, mutta ne eivät ole tuottaneet juurikaan ongelmia. Lahjoja on löytynyt kivasti ja kortitkin vein postiin päivää ennen viimeistä edullisempaa lähetyspäivää. Pyhien ruokalistakin alkaa muotoutua ja vaikka jonkinmoinen kokkausmeltdown on takuuvarmasti luvassa ensi viikolla, en jaksa ottaa siitä kummempaa stressiä.

Sen sijaan vuosittainen hyväntekeväisyysahdistus purkautuu nyt erityisen pahasti. 

Osallistuin tänä vuonna Hopen joululahjakeräykseen kahdella paketilla - yksi lapselle, yksi koko perheelle - ja kiikutin perinteisesti kortin yksinäisten ikäihmisten korttikeräykseen. Yleensä laitan vielä jouluaattona lahjoituksen pariin hyväntekeväisyyskohteeseen ja yritän muistaa, ettei yksi ihminen voi osallistua kaikkiin keräyksiin tai hankkia lahjoja alueen jokaiselle vähävaraiselle perheelle. 

Se vaan on ihan hiton vaikeaa yleensäkin, saati tänä vuonna. Pakko oli pysyä kaukana kaiken maailman Joulupuiden ja Hope-kuusien ulottuvilta sen jälkeen, kun olin omat pakettini toimittanut, että saisin järjen pidettyä mukana koko touhussa.

Samankaltaista tuskastelua on ilmoilla joka vuosi, mutta ehkä ne on nyt nämä maitoaivot, jotka korottavat kaiken kolmanteen potenssiin. Samanlaista oireilua oli nimittäin myös vauva-arjen vertaistuellani, jolle angstia yhtenä päivänä Messengerin välityksellä purin. Tutkimukseni otanta on pieni, mutta päätelmät ehdottoman päteviä. Yst. terv. fil. maist.

Elokuvat on ihmisen parasta aikaa

Asia joka ei olisi ollut uutinen vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt tuntuu lähinnä utopistiselta: olen ollut tällä viikolla kaksi (2) kertaa elokuvissa. Elokuvissa käyminen on yksi lempiharrastuksistani ja leffateatteri on yksi parhaista paikoista minulle olla.

Täytyy olla onnellinen ja kiitollinen Savon kinoista. Toki tarjonta kalpenee Helsingin mahdollisuuksien rinnalla, mutta melkoisen hyvää huolta meistäkin täällä itärajalla pidetään kaupungin kokoon nähden. Tänään näin islantilaisen LUX-palkintoehdokkaan ilmaiseksi, keskiviikon Vauvakinossa oli äänestyksen perusteella elokuvana Bohemian Rhapsody ja kympin pilettiin sisältyi vielä pullakahvitkin.

Ihanaa istua leffateatterin hämärässä! Ihanaa että jälkikasvu jaksoi koko Bohemian Rhapsodyn! Vielä kun olisi voinut samalla ahtaa naamaan poppareita, mutta ihan kaikkea ei tämänkään ihanuuden keskellä voinut saada. 

Uusia ihmeotuksia en kyllä taida päästä valkokankaalta katsomaan, koska kaikki näytökset ovat ihan tuhottoman myöhään nykyistä rytmiä ajatellen. Sillä kai yritetään karsia liian pienet katsojat yleisöstä, mutta entäs me pienten ihmisten vanhemmat, joiden pitäisi olla nukkumaanmenoaikaan jo kotona?

Lokakuun kirjat

Aloin lokakuussa lukea ja kuunnella ihan todella montaa kirjaa, mutta loppuun sain vain kaksi. Pakko kyllä sanoa, että viime vuonna joululahjaksi saatu BookBeatin lahjakortti on helpottanut tätä kirjaharrastusta nykyisessä elämäntilanteessa huomattavasti. Saan luettuakin jonkun verran, mutta vaunulenkit ja kotihommat menevät nykyään melkein kokonaan äänikirjojen voimalla. Harmi että sovellus on sen verran hintava, etten varmaan raaski sitä itse pitää, kun lahjakorttikausi päättyy.

Silleen ihan vinkkinä, jos lukijoista löytyy yhtään joulutonttuja...

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Mitfordin murhissa yhdistyy christiemäinen periodidekkari ja Downton Abbeystä tuttu kartanoelämä (kyllä, Fellowes). Muoto tässä oli kaikin puolin kunnossa: tosipohjainen rikos ja todellisia historiallisia henkilöitä, hahmogallerissa riittävästi tuttua twistillä, koukuttavasti etenvä juoni ja jopa whodunit toimi sen verran hyvin, etten itse ainakaan arvannut syyllistä kovin aikaisin. Vähän ontoksi kokemus silti jäi, mutta se voi hyvinkin olla uuden sarjan alkukankeutta. Toivottavasti seuraavissa osissa hahmot saavat vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Kaikin puolin tervetullut tämä dekkarisarja kuitenkin on ja mielestäni kirja paikallaan nimenomaan pimeään vuodenaikaan. Kirjassa syödään muuten huomattava määrä skonsseja, joten jos niitä ei ole saatavilla, suosittelen nauttimaan Mitfordin murhat teekupin ja kakkupalan kanssa. 

Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin

Prinsessa joka uskoi satuihin on aikusiten saturomaaniksi löyhästi naamioitu elämäntaito-opas. Vaikka yleensä liputankin satumaailmojen puolesta, minulle tämän kirjan kerronta ei uponnut: olisin kaivannut enemmän tasoja, rosoa ja pilkahduksia arkitodellisuuteen prinsessojen, linnojen ja latteiden satuolentojen rinnalle. Kirjallisista ansioista tätä ei siis voi kauheasti kiitellä. Pisteitä kuitenkin lopusta, joka ihan oikeasti painotti sitä, ettei avain onneen ole (vain ja ainoastaan) se uljas prinssi. Uteliaisuuttani selasin nettiarvioita ja niistä päätellen moni on kuitenkin löytänyt Gradin romaanista lohtua ja voimia vaikeisiin tilanteisiin. En siis jyrää romaanin olemassaoloa vain siksi, että se oli minusta pöljä ja pannukakkumainen - vähän sellainen coelhomainen asetelma kaikin puolin. 

Luopumisen tuskaa

Meidän rakas Seat Ibiza siirrettiin virallisesti nimiini viime vuoden syyskuussa. Ollaan koko ajan tiedetty, että auto menee vaihtoon ennemmin tai myöhemmin ja tällä viikolla tulee vuosi siitä, kun ymmärrettiin, että kasvavan perhekoon myötä asia onkin akuutti. Tai meidän tapauksessa "akuutti".

Ei ajeta ihan hirvittävän paljon autolla, joten yllättävän pitkään jaksettiin säätää kaksiovisen auton takapenkille turvakaukaloa vöillä. Kunnes sitten pari viikkoa sitten halusin sukulointireissun lähestyessä lopultakin matkarattaat.

Valittiin kaksista mieleisistä ja budjettiin sopivista rattaista Britaxit, joissa jäi optio myös kaukaloyhteensopivuudelle. Kotiin tultuamme katsoin nettiautosta, josko Markon haaveilemaa automallia olisi lähialueilla myynnissä. Seuraavana päivänä käytiin koeajolla ja tehtiin tarjous, viime viikon maanantaina auto siirtyi meidän omistukseen. Tyypillinen hankintakuvio meille, mutta vähän pöljältä tuntuu ensin pohdiskella asioita vuoden verran ja sitten toimia kuin hetken mielijohteesta.

Koska kahdelle autolle ei taloudessa ole sen enempää tarvetta kuin haluakaan, on viimeinkin aika luopua Ibizasta. Siivosin auton tänään ja kirjoiteltiin juuri myynti-ilmoitus. Vaikka surutyötä on tehty pitkään, nyt kaihertaa. Ihmeellisen paljon, kun ottaa huomioon, miten paljon inhoan autoja ja niillä ajamista. Ibiza on vaarini vanha kauppakassi ja se on palvellut ensin vaaria, sitten äitiä ja lopulta meitä hyvin monta vuotta. Autosta luopuminen on väistämätöntä, mutta se tuntuu ihan kamalalta. Ehkäpä tästä vielä päästään yli, pakko kuitenkin toimia ennemmin järjellä kuin tunteella.

Mutta hei, ostakaa hyvä Ibiza. Monenmoisia pikkuvikoja, mutta periaatteessa ihan soiva peli. Ei maksa paljon.

Vauhtivauva

On hämmentävää, miten nopeasti pieni ihminen muuttuu ja oma elämä siinä samalla. Mittakaava on toki ulkomaailman näkökulmasta pieni, mutta meille jättimmäinen.

Jos miettii peruspäivääni nyt ja kolme viikkoa sitten, ne eivät juurikaan eroa toisistaan. Herään aamulla liian aikaisin katkonaisen yön jälkeen, omien ja lapsen aamupesujen ja aamupalan jälkeen leikitään, köllitään, vaunulenkkeillään, torkutaan, syödään ja pestään pyykkiä sekalaisessa järjestyksessä.

Tosin enää ei tarvitse juosta sängystä silmät ristissä sohvalle imettämään, vaan vauva haluaa istua sitterissä ja seurustella sillä aikaa, kun vanhemmat juovat aamukahvia. Vaunulenkille ei tarvitse myöskään sännätä suoraan syötön jälkeen, sillä vaikka uni vie lapsen kyllä sitten kun on viedäkseen, huuto ei ylitä vaarallisia desibelirajoja, vaikka kävisin pissalla ensin. Vielä hetki sitten jokainen poistuminen kodin ulkopuolelle vaati melkoisen määrän taktikointia ja säätämistä, mutta tänään lähdettiinkin puolen tunnin varoajalla vaunuilla keskustaan - ja myöhemmin päivällä uudestaan, kun päätettiinkin hypätä autoon koko perhe. Tyttö jaksoi hengailla hyväntuulisena niin lounastreffeillä kuin museo-opastuksellakin, eikä ilta sen jälkeen ollut edes kauheaa väninää.

Kaikkea sitä. Tietysti tässä kehityksen miinuspuolena tulee kaikenlaisia muita muutoksia. Esimerkiksi päikkäreitä ei pysty enää ennakoimaan oikein mitenkään ja tutut nälkäsignaalit loistavat poissaolollaan. En silti vaihtaisi tätä uutta tilannetta kuukauden takaiseen menoon enää, vaikka jollain tasolla surettaakin, millä vauhdilla vauva kasvaa, eikä ole yhtään niin pieni enää.

Ehkä jossain tulevaisuudessa siintävät jo nekin päivät, kun uskallan esimerkiksi paistaa jotakin, vaikka oltaisiin kaksin kotona! Sellaisia ihmeaikoja odotellessa.