Marraskuun luetut

Julian Fellowes: Belgravia

Belgraviaa on kiitelty kovasti, mutta minusta se tuntui vähän laiskalta ja Fellowesin uran valossa liiankin tutulta. Tietysti epäsäätyisen liiton seurausten setviminen on aina herkullinen aihe ja 1800-luvun muuttuvan maailman konteksti kiinnostava, jooten en nyt varsinaisesti kärsinytkään Belgravian parissa. Lisäksi Fellowesilla on taito punoa Belgravian monia tarinoita hiljalleen yhteen ja vaikka loppuratkaisu on arvattavissa jo varhain, sen rakentumista jaksaa kyllä seurata. Ilmeisesti Belgravia on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena ja sellaisena, odotteluineen päivineen, se toimisikin varmasti paremmin. Romaanimuodossa juoni tuntui etenevän turhan hitaasti, kertojanääniä oli mukana liikaa ja yleisvaikutelma oli raskassoutuinen, vaikka mistään kovin  raskaasta teoksesta ei olekaan kyse. En välttämättä olisi kirjana saanutkaan tätä ainakaan nyt luettua loppuun, mutta Eero Saarisen lukemana toimi minulle ihan kelvollisesti lenkkien ja kotihommien siivittäjänä, jos ei erityisesti koukuttanutkaan.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Junaonnettomuuden jälkeen köyhtyneeseen kartanoon saapuvat matkustajat saavat talon väen ja juhlavieraiden keskinäisen dynamiikan raiteiltaan (pun intended). Asetelmaltaan 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kirja tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa ylemmän luokan huterasta sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta, mutta pääosassa on kuitenkin ihmisten väliset hienovaraiset suhteet. Kutsumattomat vieraat keikkuu jossain pukudraaman, mysteerin ja maagisen realismin välimaastossa, mutta arvosteluissa mainittua mustaa huumoria en valitettavasti itse saanut kirjasta irti. En myöskään saanut hahmoista kunnon otetta, joten lukukokemus jäi vähän latteaksi. Jonesin tyyli kirjoittaa on elokuvallinen - samaa muistelen aiemmin lukemastani Ehkä rakkaus oli totta -romaanista - ja tästä saisikin mainion minisarjan. Ihan vinkkinä BBC:lle.

Toby Morris: Don't Puke on Your Dad

Aika täsmähuumoria tähän elämäntilanteeseen ja täsmäsuosituksena myös löydetty. Sympaattinen teos naurattaa ensisijaisesti väsyneitä vanhempia, mutta toiminee hauskana kurkistusikkunana aihepiiriin myös muille. Morrisin pieni sarjakuvakirja käy läpi vauvavuoden ilot, ihmetykset, kamaluudet ja kepposet ihanan yhden perheen kautta, mutta samalla kovin universaalisti. Emme olekaan yksin! Olisin toivonut enemmän strippejä yksittäisten kuvien sijaan, mutta ehkä vauva-arjen keskeltä piirtävältä ei ihan kaikkea voi vaatia.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Luin jokaisen enkkiksen perusteoksen tällä kertaa suomeksi ja lukupiiriä varten. Sitä luulisi, että teksti olisi tässä vaiheessa jo niin tuttu, etten saisi siitä enää mitään uutta irti, mutta toisin kävi - ehkä siksi, ettei tällä lukukerralla tarvinnut miettiä symboliikkaa, motiiveja ja aikalaiskontekstia. Virkistävää! Harmillisesti Gatsby kuitenkin kärsii käännöksessä paljon, eikä kirjassa ole samanlaista vetoa kuin englanniksi. En myöskään tiedä, tykkäisinkö kirjasta yhtä paljon (tai ollenkaan!) ilman opiskelurasitetta - lukupiirissä se ei ainakaan ollut välitön hitti.

Jouluangstin anatomia

Perinteinen jouluhepuli on täällä.

Tiedän, että meillä on tänä vuonna lahjojen ja korttien suhteen vapautuskortti, mutta ne eivät ole tuottaneet juurikaan ongelmia. Lahjoja on löytynyt kivasti ja kortitkin vein postiin päivää ennen viimeistä edullisempaa lähetyspäivää. Pyhien ruokalistakin alkaa muotoutua ja vaikka jonkinmoinen kokkausmeltdown on takuuvarmasti luvassa ensi viikolla, en jaksa ottaa siitä kummempaa stressiä.

Sen sijaan vuosittainen hyväntekeväisyysahdistus purkautuu nyt erityisen pahasti. 

Osallistuin tänä vuonna Hopen joululahjakeräykseen kahdella paketilla - yksi lapselle, yksi koko perheelle - ja kiikutin perinteisesti kortin yksinäisten ikäihmisten korttikeräykseen. Yleensä laitan vielä jouluaattona lahjoituksen pariin hyväntekeväisyyskohteeseen ja yritän muistaa, ettei yksi ihminen voi osallistua kaikkiin keräyksiin tai hankkia lahjoja alueen jokaiselle vähävaraiselle perheelle. 

Se vaan on ihan hiton vaikeaa yleensäkin, saati tänä vuonna. Pakko oli pysyä kaukana kaiken maailman Joulupuiden ja Hope-kuusien ulottuvilta sen jälkeen, kun olin omat pakettini toimittanut, että saisin järjen pidettyä mukana koko touhussa.

Samankaltaista tuskastelua on ilmoilla joka vuosi, mutta ehkä ne on nyt nämä maitoaivot, jotka korottavat kaiken kolmanteen potenssiin. Samanlaista oireilua oli nimittäin myös vauva-arjen vertaistuellani, jolle angstia yhtenä päivänä Messengerin välityksellä purin. Tutkimukseni otanta on pieni, mutta päätelmät ehdottoman päteviä. Yst. terv. fil. maist.

Elokuvat on ihmisen parasta aikaa

Asia joka ei olisi ollut uutinen vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt tuntuu lähinnä utopistiselta: olen ollut tällä viikolla kaksi (2) kertaa elokuvissa. Elokuvissa käyminen on yksi lempiharrastuksistani ja leffateatteri on yksi parhaista paikoista minulle olla.

Täytyy olla onnellinen ja kiitollinen Savon kinoista. Toki tarjonta kalpenee Helsingin mahdollisuuksien rinnalla, mutta melkoisen hyvää huolta meistäkin täällä itärajalla pidetään kaupungin kokoon nähden. Tänään näin islantilaisen LUX-palkintoehdokkaan ilmaiseksi, keskiviikon Vauvakinossa oli äänestyksen perusteella elokuvana Bohemian Rhapsody ja kympin pilettiin sisältyi vielä pullakahvitkin.

Ihanaa istua leffateatterin hämärässä! Ihanaa että jälkikasvu jaksoi koko Bohemian Rhapsodyn! Vielä kun olisi voinut samalla ahtaa naamaan poppareita, mutta ihan kaikkea ei tämänkään ihanuuden keskellä voinut saada. 

Uusia ihmeotuksia en kyllä taida päästä valkokankaalta katsomaan, koska kaikki näytökset ovat ihan tuhottoman myöhään nykyistä rytmiä ajatellen. Sillä kai yritetään karsia liian pienet katsojat yleisöstä, mutta entäs me pienten ihmisten vanhemmat, joiden pitäisi olla nukkumaanmenoaikaan jo kotona?

Lokakuun kirjat

Aloin lokakuussa lukea ja kuunnella ihan todella montaa kirjaa, mutta loppuun sain vain kaksi. Pakko kyllä sanoa, että viime vuonna joululahjaksi saatu BookBeatin lahjakortti on helpottanut tätä kirjaharrastusta nykyisessä elämäntilanteessa huomattavasti. Saan luettuakin jonkun verran, mutta vaunulenkit ja kotihommat menevät nykyään melkein kokonaan äänikirjojen voimalla. Harmi että sovellus on sen verran hintava, etten varmaan raaski sitä itse pitää, kun lahjakorttikausi päättyy.

Silleen ihan vinkkinä, jos lukijoista löytyy yhtään joulutonttuja...

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Mitfordin murhissa yhdistyy christiemäinen periodidekkari ja Downton Abbeystä tuttu kartanoelämä (kyllä, Fellowes). Muoto tässä oli kaikin puolin kunnossa: tosipohjainen rikos ja todellisia historiallisia henkilöitä, hahmogallerissa riittävästi tuttua twistillä, koukuttavasti etenvä juoni ja jopa whodunit toimi sen verran hyvin, etten itse ainakaan arvannut syyllistä kovin aikaisin. Vähän ontoksi kokemus silti jäi, mutta se voi hyvinkin olla uuden sarjan alkukankeutta. Toivottavasti seuraavissa osissa hahmot saavat vähän enemmän lihaa luiden ympärille. Kaikin puolin tervetullut tämä dekkarisarja kuitenkin on ja mielestäni kirja paikallaan nimenomaan pimeään vuodenaikaan. Kirjassa syödään muuten huomattava määrä skonsseja, joten jos niitä ei ole saatavilla, suosittelen nauttimaan Mitfordin murhat teekupin ja kakkupalan kanssa. 

Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin

Prinsessa joka uskoi satuihin on aikusiten saturomaaniksi löyhästi naamioitu elämäntaito-opas. Vaikka yleensä liputankin satumaailmojen puolesta, minulle tämän kirjan kerronta ei uponnut: olisin kaivannut enemmän tasoja, rosoa ja pilkahduksia arkitodellisuuteen prinsessojen, linnojen ja latteiden satuolentojen rinnalle. Kirjallisista ansioista tätä ei siis voi kauheasti kiitellä. Pisteitä kuitenkin lopusta, joka ihan oikeasti painotti sitä, ettei avain onneen ole (vain ja ainoastaan) se uljas prinssi. Uteliaisuuttani selasin nettiarvioita ja niistä päätellen moni on kuitenkin löytänyt Gradin romaanista lohtua ja voimia vaikeisiin tilanteisiin. En siis jyrää romaanin olemassaoloa vain siksi, että se oli minusta pöljä ja pannukakkumainen - vähän sellainen coelhomainen asetelma kaikin puolin. 

Luopumisen tuskaa

Meidän rakas Seat Ibiza siirrettiin virallisesti nimiini viime vuoden syyskuussa. Ollaan koko ajan tiedetty, että auto menee vaihtoon ennemmin tai myöhemmin ja tällä viikolla tulee vuosi siitä, kun ymmärrettiin, että kasvavan perhekoon myötä asia onkin akuutti. Tai meidän tapauksessa "akuutti".

Ei ajeta ihan hirvittävän paljon autolla, joten yllättävän pitkään jaksettiin säätää kaksiovisen auton takapenkille turvakaukaloa vöillä. Kunnes sitten pari viikkoa sitten halusin sukulointireissun lähestyessä lopultakin matkarattaat.

Valittiin kaksista mieleisistä ja budjettiin sopivista rattaista Britaxit, joissa jäi optio myös kaukaloyhteensopivuudelle. Kotiin tultuamme katsoin nettiautosta, josko Markon haaveilemaa automallia olisi lähialueilla myynnissä. Seuraavana päivänä käytiin koeajolla ja tehtiin tarjous, viime viikon maanantaina auto siirtyi meidän omistukseen. Tyypillinen hankintakuvio meille, mutta vähän pöljältä tuntuu ensin pohdiskella asioita vuoden verran ja sitten toimia kuin hetken mielijohteesta.

Koska kahdelle autolle ei taloudessa ole sen enempää tarvetta kuin haluakaan, on viimeinkin aika luopua Ibizasta. Siivosin auton tänään ja kirjoiteltiin juuri myynti-ilmoitus. Vaikka surutyötä on tehty pitkään, nyt kaihertaa. Ihmeellisen paljon, kun ottaa huomioon, miten paljon inhoan autoja ja niillä ajamista. Ibiza on vaarini vanha kauppakassi ja se on palvellut ensin vaaria, sitten äitiä ja lopulta meitä hyvin monta vuotta. Autosta luopuminen on väistämätöntä, mutta se tuntuu ihan kamalalta. Ehkäpä tästä vielä päästään yli, pakko kuitenkin toimia ennemmin järjellä kuin tunteella.

Mutta hei, ostakaa hyvä Ibiza. Monenmoisia pikkuvikoja, mutta periaatteessa ihan soiva peli. Ei maksa paljon.