Joulukuun kirjat

Minna Rytisalo: Rouva C.

Rytisalon laajalti kehuttu romaani siitä, miten Minnan matkasta kohti sitä ikonista hahmoa, jonka kaikki tiedämme. Liityn kehujien joukkoon minäkin. Tykkäsin Rouva C:stä valtavasti. Minna Canth on jo itsessään niin mielenkiintoinen, että kannattelisi kehnompaakin kirjaa, mutta Rytisalon teksti on niin kaunista ja tarina niin taidokkaasti rytmitetty, että tämä sujahti heti yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. 

Suzanne Collins: Vihan liekit & Matkijanärhi

Kuuntelin Nälkäpelin toisen ja kolmannen osan niin tiiviillä tahdilla, että  ne niputtuvat päässäni yhdeksi. Vihan liekit toimi minulle kokonaisuutena ehkä himpun paremmin kuin Matkijanärhi, mutta Collins saa pidettyä tason yllättävän tasaisena koko trilogian läpi, eikä päästä yleisöään helpolla. Olin harmillisen oikeassa kammottavuuksien ja väkivallan lisääntymisestä, mutta jotenkin sain kuunneltua paketin läpi. Vaikeita päätöksiä, lohduttomia tilanteita ja karuja kohtaloita osuu kohdalle yksi toisensa jälkeen ja vaikka Katnissin ratkaisuja on - etenkin näin päähenkilöä tuplasti vanhempana tättäränä - vaarallisen helppo sortua arvostelemaan, kirjat tarjoavat hyvän mahdollisuuden haastaa myös itsensä ajattelemaan. Mikä on moraalisesti oikea ratkaisu, valitsisiko kulloisessakin tilanteessa itse läheisten edun vai yhteisen hyvän, mikä se yhteinen hyvä loppujen lopuksi on? Olen kyllä iloinen, että päätin sivistää itseäni Nälkäpeleillä. Harva asia lämmittää mieltä enemmän kuin se, että hittituotteella on myös varsin pätevät kirjalliset ansiot.  

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Kuuntelin tämän äänikirjana vaunulenkeillä ja jos kirjan teema ei olisi liipannut läheltä omaa elämää, kesken olisi jäänyt jo alkumetreillä. Sinällään ihan hauska seuranta raskausajasta erilaisine myllerryksineen sekä naisen että miehen näkökulmasta, moneen asiaan pystyi samaistumaan ja samalla palauttamaan mieleen viime kevättä ja kesää. Joku tässä kuitenkin nyppi - eikä vähiten Juhan äänenä toiminut Tuomas Tulikorpi. 

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Kaipasin hyvää mutta sopivan hömppää luettavaa ja ajattelin Honkasalon ensimmäisen viihderomaanin olevan nappivalinta. Petyin. Vie minut jonnekin ei missään nimessä ole genressään huono kirja, mutta ei erityisen hyväkään. Se on vähän liian vakava ollakseen vain viihdettä mutta liian kevyt ollakseen muuta kuin viihderomaani. Kolmekymppisen naisen kipuilu perheenperustamisen, parisuhteen ja työelämän mullistuksen ristiaallokossa on luettu jo monesti ennenkin, ja vaikka Honkasalo tuo tarinaan kiinnostavia sivujuonteita opiston elämäntaitokurssin ja siskon perhekriisin kautta, ne jäävät kovin ohuiksi, eikä koko paketti mielestäni pysynyt kasassa ihan niin hyvin kuin olisin toivonut. Kyllä tämän silti sujuvasti luki, kieli oli kaunista, eikä loppukaan onneksi ollut se kliseisin mahdollinen.

Kiinnostavaa kyllä tämä erilaisista lajityypeistä tuttujen kirjailijoiden viihderomaani-innostus! Anneli Kannoltakin on julkaistu sellainen hiljattain. Satunnaista tuuletusta näyttävät kaipaavan (ainakin tämän) lukijan lisäksi kirjailijat itse

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Vuoden ehkä puhuttelevin lukukokemus oli viimeinen. Karen Joy Fowler on minulle tuttu lähinnä Jane Austen -lukupiiristä ja ihan sattumalta poimin tämän romaanin kirjaston hyllystä. Mikä poiminta se olikaan! Perhekertomus on nopea lukea ja siihen on helppo upota, mutta kevyt kirja se ei millään asteikolla ole. On ihmisiä, eläimiä, aikuisia, lapsia, tiedettä, tutkimuksia ja hyviä aikeita, mutta kenen on vastuu, kun joku meneekin pieleen? Kuinka syvät haavat perheessä tapahtunut tragedia jättää ja kuka niitä kantaa vuosikymmenestä toiseen? Teemat ovat isoja, mutta yhden perheen tarina tuovat ne pieneen, käsitettävään mittakaavaan. Romaani piti otteessaan alusta lähtien, pala oli kurkussa moneen kertaan ja viimeisillä sivuilla oli pakko tirauttaa muutama kyynel. Epäluotettava minäkertoja tulee lähelle ja saa fiktiivisen tarinan tuntumaan niin henkilökohtaiselta, että lukemisen jälkeen teki mieli lähettää Rosemarylle vaikka sähköpostia ja kysyä, onko kaikki kunnossa.

Vuoden ensimmäinen

Tapanani on ollut listata toiveita ja tavoitteita alkavalle vuodelle aina tammikuun alussa. Onhan niitä nytkin, mutta huomattavasti vähemmän olen jaksanut asiaa tänä vuonna miettiä. Laajemmalla mittakaavalla toivoisin näkeväni jo viime vuonna toitottamaani humaanimpaa politiikkaa ja konkreettisia ilmastotekoja. Niihin tiivistyy kaikki.

Myös henkilökohtaisten toiveiden osalta lyhyestä virsi kaunis. Vuonna 2019 haluan:

... käyttää ruuanlaitossa vähemmän ja harkitummin eläinkunnan tuotteita, etenkin maitotuotteita.

... olla ahdistumatta liikaa töihinpaluusta syksyllä.

... olla paremmin perillä ystävieni kuulumisista ja voinnista.

... käydä salilla tai jumpassa edes kerran viikossa.

... lukea taas enemmän kirjoja.

... säilyttää edes hieman siitä leppoisasta lungi-Hannasta, joka minusta on viimeisten kuukausien aikana kuoriutunut.

Lisäksi toivon edelleen terveyttä itselle ja perheelle, ja itselleni etenkin sitä, että työelämässä edessä oleva hyppy tuntemattomaan osoittautuu oikeaksi valinnaksi. Jää nähtäväksi.

Vuoden viimeinen

Tänä vuonna perinteisen vuosimuistelon kirjoittaminen tuntuu erityisen hankalalta. 2018 on ollut mullistusten vuosi, enkä edes tiedä, mistä päin alkaisin vyyhtiä purkaa. 

Kenollaan viihtyvä kaveri vielä mahassa kesäkuun lopulla.

Vauvan syntymä on totta kai isoin muutos, mutta sen myötä elämään on tullut paljon muitakin uusia asioita. Ostettiin asunto, tehtiin remppaa, yhdistettiin taloudet virallisesti yhdeksi, vaihdettiin vanha ja rakas kaksiovinen Ibiza tylsään ja turvalliseen perheautoon. Työrintamallakin tapahtui kummallakin tervetullutta myllerrystä, vaikka omalta osaltani se alkaakin vaikuttaa käytännössä vasta joskus ensi vuonna. Vauhti hidastui syyspuolella merkittävästi, mutta silti tuntuu, että uutta tulee lähes päivittäin - pärinää, murinaa, taitoja, liikkeitä ja makuja.

Uuden kodin läheisellä uimarannalla joskus alkukesästä.

Vuoden alussa toivoin seuraavaa:

Uudenvuodenaaton lupausten ja toiveiden ringissä vastentahtoisesti kerroin lupaavani yrittää pitää keväällä pään kylmänä töissä ja toivovani hyvää fyysistä terveyttä itselleni sekä humaanimpaa politiikkaa maailmalle. 

En paljon kattavammin osaa tämän vuoden toiveita tai tavoitteita vieläkään ilmaista. 

Näin henkilökohtaisella tasolla toivon kyllä, että kevään muuttokuviot saadaan edes suurin piirtein kivuttomasti pakettiin, saan hoidettua kaikki tärkeät asiat ajoissa ja hyvässä järjestyksessä, osaan olla ahdistumatta raha-asioista ja että viime kuukausina vaivanneet uniongelmat jäävät pian taakse. 

Lisäksi toivon tasaisuutta ja lempeää asennetta arkeen, pitkää pinnaa sekä tasaisuutta parisuhteessa ja ihmissuhderintamalla muutenkin. 

Tykkäsin tosi paljon olla raskaana, mutta tästä vuodesta en jää kaipaamaan verensokerimittaria enkä helvetillisiä imetyskipuja, joiden takia ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa menivät lähinnä epätoivon partaalla. Muuten onneksi ollaan pysytty terveenä koko kööri, tosin uniongelmat vaivasivat aina äitiysloman alkuun asti. Asunnon etsiminen, lainaneuvottelut ja tarjousten tekeminen oli stressaavaa ja lainan ottaminen myös ahdistavaa, mutta vielä en ole valintaamme ehtinyt katua, vaikka laittamista riittäisi vieläkin vaikka kuinka. 

Paras ystävä ja pahin vihollinen aina tammikuun lopulta heinäkuun puoliväliin asti.

Muutto sen sijaan sujui kaikin puolin mallikkaasti, koska lähipiiristä ilmaantui niin paljon innokkaita auttajia, ettei minun tarvinnut murehtia muuttopäivänä enää yhtään mistään. Ihmeellisiä ja ihania ovat ihmiset! Mullistuksista on selvitty myös ilman suurempaa turbulenssia parisuhteessa, mikä on sekin aika ihmeellistä. Ilmeisesti imetys (näin kuulin) myös tyynnyttää, sillä kaipaamani lempeä asenne ja tasaisuus ovat nyt läsnä arjessa käytännössä joka päivä. Onneksi alkoivat tissit lopulta toimia oikein, muuten olisin jäänyt tästä olotilasta täysin paitsi.

Kuvatoiveiden osalta jatkan tuttua linjaa 5/9.

Talous meillä on toistaiseksi suurin piirtein balanssissa, olen ehtinyt lukea ja kuunnella kirjoja jopa 44 kappaletta, pääsin keväällä kylpylälomalle Tallinnaan, koti on enemmän tai vähemmän sisustettu ja sain hankittua äitiysuikkarit, joita jopa käytin useita kertoja! Sen sijaan sekä fyysiset että digitaaliset valokuvat ovat edelleen ihan hujan hajan, jalkojeni terveys on ottanut kesän jälkeen ihan järjettömästi takapakkia ja kärsin taas kivuista, en vieläkään ole kokannut sinisimpukoita ja ystäviäkin olen ehtinyt tavata ihan liian vähän todella tietääkseni, mitä ihmisille kuuluu. Etenkin jalka- ja ystäväosastolla on syytä petrata ihan oikeasti.

Kaksi päivää lasketun ajan jälkeen patikoimassa
grillausretkellä Kuhasalossa.

Mutta se on sitten ensi vuonna. Nyt valvon lapsen unta viereisessä huoneessa ja nautin päivän menojen jälkeen hiljaisuudesta. Vuodenvaihteen aion viettää joko nukkuen, lukien tai sohvalla periodidraaman parissa sukkaa neuloen. 

Kuukauden ikäinen nukkui päikkäreitä parhaiten näin.

En nyt keksi, mitä muutakaan ennemmin juuri tällä hetkellä haluaisin tehdä.

Joulu kotona

Tämä joulu vietettiin kotona. Onneksi. Siskon perhe houkutteli aiemmin mukaan Espanjan aurinkoon, mutta eipä kyllä oltaisi mitenkään jaksettu sitä kaikkea säätöä. Sitä paitsi Joensuussa oli tarjolla oikea talven ihmemaa eli postikorttimaisemia sai ihailla jo toista vuotta putkeen.

Markon perhettä oli käymässä aatosta joulupäivään ja itse suuntasimme sukuloimaan nyt välipäivinä. Lisäksi käytiin joulun seutumiin paljon kylässä ja kestittiin itsekin kavereita. Varsin leppoisaa oloa enimmäkseen, mutta kieltämättä sosiaalisuuden määrä näkyy lapsessa.  Ja äidistä. Pari kotipäivää ennen sukulointireissua ei vältämättä olisi ollut huono ajatus, mutta ehkä julistamme radiohiljaisuuden sitten uuden vuoden kunniaksi. Ennen vuodenvaihdetta ei nimittäin kerkiä.

Oli kyllä ihanaa, ettei ruuhkaisimmassa joulukuulle teessä tarvinnut suhata mihinkään ja aattokin osui maanantaille eli henkisestikin kiireetöntä aikaa oli päiväkaupalla. Käytiin äidin luona päiväreissulla jo viime viikon torstaina ja kun ruokaostoksetkin suoritettiin kammotuskaaoksessa perjantaina, ehti viikonlopun aikana toipua pahimmasta järkytyksestä, siivoilla ja kokkailla rauhassa.

Yritettiin varautua ruokahommiin maltilla ja valtaosa loppuikin jo tapanina, vähän  leipää ja proteiineja jäi pakastettavaksin. Iloisin yllätys joulupöydässä minulle oli julmust-seitan, Elina Innasen cola-seitanin ohjetta varioiden. Hyvää tuli ja nyt herääkin kysymys, että miksi sitä seitania ikinä viitsii keitellä, kun vähemmällä vaivalla saa rapsakkaa seitania aikaiseksi suoraan uunissa. Taidan vaihtaa pikaversioon kokonaan.

Lahjavuorikin oli onneksi maltillinen. Vähemmän yllättäen eniten lahjoja tuli lapselle, mutta niidenkin kanssa oli tontuilla pysynyt järki melko hyvin mukana: vaatteita, kirjoja, eettisiä materiaaleja ja kestäviä puuleluja, vain vähän kiinakamaa.

Itse sain toivomani kestotiskirätit. Proosallisia ovat haaveet nykyään.

Marraskuun luetut

Julian Fellowes: Belgravia

Belgraviaa on kiitelty kovasti, mutta minusta se tuntui vähän laiskalta ja Fellowesin uran valossa liiankin tutulta. Tietysti epäsäätyisen liiton seurausten setviminen on aina herkullinen aihe ja 1800-luvun muuttuvan maailman konteksti kiinnostava, jooten en nyt varsinaisesti kärsinytkään Belgravian parissa. Lisäksi Fellowesilla on taito punoa Belgravian monia tarinoita hiljalleen yhteen ja vaikka loppuratkaisu on arvattavissa jo varhain, sen rakentumista jaksaa kyllä seurata. Ilmeisesti Belgravia on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena ja sellaisena, odotteluineen päivineen, se toimisikin varmasti paremmin. Romaanimuodossa juoni tuntui etenevän turhan hitaasti, kertojanääniä oli mukana liikaa ja yleisvaikutelma oli raskassoutuinen, vaikka mistään kovin  raskaasta teoksesta ei olekaan kyse. En välttämättä olisi kirjana saanutkaan tätä ainakaan nyt luettua loppuun, mutta Eero Saarisen lukemana toimi minulle ihan kelvollisesti lenkkien ja kotihommien siivittäjänä, jos ei erityisesti koukuttanutkaan.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Junaonnettomuuden jälkeen köyhtyneeseen kartanoon saapuvat matkustajat saavat talon väen ja juhlavieraiden keskinäisen dynamiikan raiteiltaan (pun intended). Asetelmaltaan 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kirja tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa ylemmän luokan huterasta sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta, mutta pääosassa on kuitenkin ihmisten väliset hienovaraiset suhteet. Kutsumattomat vieraat keikkuu jossain pukudraaman, mysteerin ja maagisen realismin välimaastossa, mutta arvosteluissa mainittua mustaa huumoria en valitettavasti itse saanut kirjasta irti. En myöskään saanut hahmoista kunnon otetta, joten lukukokemus jäi vähän latteaksi. Jonesin tyyli kirjoittaa on elokuvallinen - samaa muistelen aiemmin lukemastani Ehkä rakkaus oli totta -romaanista - ja tästä saisikin mainion minisarjan. Ihan vinkkinä BBC:lle.

Toby Morris: Don't Puke on Your Dad

Aika täsmähuumoria tähän elämäntilanteeseen ja täsmäsuosituksena myös löydetty. Sympaattinen teos naurattaa ensisijaisesti väsyneitä vanhempia, mutta toiminee hauskana kurkistusikkunana aihepiiriin myös muille. Morrisin pieni sarjakuvakirja käy läpi vauvavuoden ilot, ihmetykset, kamaluudet ja kepposet ihanan yhden perheen kautta, mutta samalla kovin universaalisti. Emme olekaan yksin! Olisin toivonut enemmän strippejä yksittäisten kuvien sijaan, mutta ehkä vauva-arjen keskeltä piirtävältä ei ihan kaikkea voi vaatia.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Luin jokaisen enkkiksen perusteoksen tällä kertaa suomeksi ja lukupiiriä varten. Sitä luulisi, että teksti olisi tässä vaiheessa jo niin tuttu, etten saisi siitä enää mitään uutta irti, mutta toisin kävi - ehkä siksi, ettei tällä lukukerralla tarvinnut miettiä symboliikkaa, motiiveja ja aikalaiskontekstia. Virkistävää! Harmillisesti Gatsby kuitenkin kärsii käännöksessä paljon, eikä kirjassa ole samanlaista vetoa kuin englanniksi. En myöskään tiedä, tykkäisinkö kirjasta yhtä paljon (tai ollenkaan!) ilman opiskelurasitetta - lukupiirissä se ei ainakaan ollut välitön hitti.