Toukokuun kirjat

John Steinbeck: Hyvien ihmisten juhla

Opiskeluvuosien jäljiltä pelkään vähän Steinbeckia, enkä olisi osannut tähän tarttua ilman työkaverin suositusta. Kirja myytiin minulle hyvän mielen slice of life -klassikkona, mutta siitä löytyy sitä enemmän tasoja, mitä enemmän haluaa päätään niillä vaivata. Hyvien ihmisten juhlasta saa varmasti irti aivan eri asioita riippuen siitä missä ja miten sen lukee. Kirja on kaikenlaisia hanttapuleja, keppostelijoita ja puliveivareita pullollaan ja ihmisyydestä piirtyy vinjettien välityksellä hieno kokonaiskuva. Harvoin myöskään alkuperäisestä nimestä (Cannery Row) huomattavasti poikkeava nimi tiivistää kirjan sisällön yhtä näppärästi.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Marko Hautala: Leväluhta
Leväluhta imaisi (kehno sanaleikki on tarkoituksellinen) mukaansa heti, enkä uskaltanut malttanut laskea sitä käsistäni. Kuten usein Hautalan romaaneissa, alku kannatteli loppua paremmin, mutta tällä kertaa paketti pysyi mielestäni huomattavasti esimerkiksi Kuiskaavaa tyttöä paremmin kasassa ja vielä viimeisillä sivuilla huomasin jännittäväni leukaperiäni. Mukana on taas todelliset ympäristöt ja tutulta tuntuvat henkilöhahmot, jotka tekevät kaikesta jatkuvasti vähän pelottavampia.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 34 (Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana)

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Tuntuu aika hämmentävältä, että tämä yli kymmenen vuotta sitten Pulitzer-palkittu romaani on suomennettu vasta nyt. Takakansi sanoo, että Olivea on helppo sääliä ja vihata, mutta nämä eivät minulle jääneet päällimmäisiksi tuntemuksiksi. Stroutin tapa piirtää kuva päähenkilöstään välillä oman kertojanäänen, välillä läheisten ja välillä täysin sivuhenkilöiden kautta sai Oliven tuntumaan todelliselta, inhimilliseltä ja kaikessa epätäydellisyydessään sopivan säröiseltä. Minulle Olive Kitteridge on ennen kaikkea tarina siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttua eikä ihmisen tarvitse olla mitenkään ihmeellinen tai rajoja rikkova koskettaakseen monia.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 38 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu), 43 (Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja)

Heikki Valkama: Pallokala

Gastrodekkari, en tässä hetkessä keksi minua puhuttelevampaa viihdegenreä. Lukiessa tuli kuitenkin olo, ettei Valkama ole osannut päättää, haluaako kirjoittaa Japanin kulttuurioppaan, ruokakirjan vai dekkarin. Pallokalassa oli suloisessa sekamelskassa kaikki, eli yhtäältä liikaa elementtejä, toisaalta liian vähän sisältöä. Valkama on joka tapauksessa taitava kirjoittaja eli sujuvasti tämän luki, vaikka hienoisesti petyinkin. Sarjassa on jo kaksi osaa lisää, toivon ja oletan Japani-trivian ja murhuuhommien olevan niissä jo paremmin tasapainossa.

Helmet-lukuhaaste: 25 (Kirjassa ollaan saarella), 29 (Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva), 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan)

Huhtikuun luetut

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

Yksi tavoitteeni tälle vuodelle oli opetella lukemaan runoja. Työkaveri suositteli Susiluotoa ja hetken selailtuani, poimin kirjastosta mukaan tämän. Huoneiden kirjan runot olivatkin ihania, mutta koska en kertaistumalta oppinut runoja lukemaan, unohdin tekstit melkein heti lukemisen jälkeen. Sääli, mutta en luovuta vielä. Ehkä seuraavaksi kokeilen jotain muuta kuin proosarunoutta ja siirryn Susiluodon pariin sitten myöhemmin. Perehtyneemmille vinkiksi, että Huoneiden kirjaa voi lukea kuin I Chingiä.

Huoneiden kirja saattaa jäädä Helmet-lukuhaasteen ulkopuolelle, mutta se menee kyllä kohtaan 12 (Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera)!

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Taikuri ja taskuvaras oli suositus melko yhteneväisen lukumaun omaavalta ystävältä ja oi miten ihana tämä olikaan. Sitä jotenkin luulisi, että nuorten fantasian kentällä olisi jo kaikki kivet käännetty, mutta Mikaman trilogian avausosa oli raikas ja omanlaisensa, värikäs ja jännittävä mutta ei ahdistava. Kerronta tempaisi mukaansa ja 1800-luvun lopun Helsinki tuntui kutkuttavalta. Käänteitä oli hauska arvailla ja silti pääsin pari kertaa yllättymään. Kaikin puolin ilahduttava lukukokemus, seuraava osa on jo varauksessa.

Helmet-lukuhaaste: 11 (Vaihtoehtohistoria), 37 (Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa), 45 (Esikoiskirja)

Shin Kyung-sook: Jään luoksesi

On aika pysäyttävää tajuta, miten vähän tiedän etenkin Aasian maiden (lähi)historiasta - tässä tapauksessa Etelä-Koreasta. Nuoruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja kipeistä menetyksistä kertovan kirjan tapahtumat punoutuvat Soulin 80-luvun mellakoihin, joista huolimatta tunnelma on verkkainen ja maalaileva. Monesti olin auttamattoman kujalla henkilöiden ja aikatasojen suhteen. Ehkä tekstin lukeminen olisi auttanut, kuuntelemalla otetta oli välillä vaikea saada.

Helmet-lukuhaaste:  16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 32 (Kirja on alun perin kirjoitettu kielellä, jota et osaa)

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin

Heikkilän kirjassa käsitellään myyttistä ranskatarta eri näkökulmista. Vaikka tarkoitus taitaa olla purkaa stereotypioita, paikoin ne tuntuvat vain vahvistuvan. Siitäkin huolimatta Bibistä burkiniin on viihdyttävää luettavaa ja antaa myös ajattelemisen aihetta.

Jäänee lukuhaasteen ulkopuolelle.

Louise Penny: Kylmän kosketus

Tykkäsin kovasti Pennyn dekkarisarjan avausosasta Kuolema kiitospäivänä. Sen jälkeen Kylmän kosketus tuntui aika lattealta. Hahmojen tarinoita ei viety tarpeeksi eteenpäin ja murhamysteeri ei ollut kovin kiinnostava, ja päähenkilön idolisointi lipsahti jo koomisen puolelle. Ehkä tämä on vain alkupään kankeutta, Penny on nimittäin kirjoittanut Gamache-sarjaan jo liki parikymmentä osaa. Toivottavasti niitä käännetään lisääkin, hyvää ja sympaattista vastapainoa väkivaltaisille nykydekkareille nämä joka tapauksessa ovat.

Helmet-lukuhaaste: 4 (Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä), 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja)

Joanne Harris: Jigs & Reels

Harrisin novellikokoelmasta on vaikea sanoa muuta kuin se, että kirja oli täyttä timanttia alusta loppuun. Maagisia ja hivenen nyrjähtäneitä mutta silti inhimillisiä tarinoita, joita oli ilo lukea. En ole montaa Harrisia aiemmin lukenut, mutta tämän jälkeen aion petrata.

Jäänee lukuhaasteen ulkopuolelle, mutta sopii venyttäen kohtaan 41 (Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan).

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

No niin. Tämä oli aika kamala. Juoni on pitkälti samankaltainen kuin huhtikuussa lukemassani Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, mutta siinä missä Colganin romaani ilahdutti, tämä ärsytti. Edes Irlannin maaseutu ei auta. Loppuratkaisu pelastaa vähän, mutta ei niin paljon, että haluaisin tarttua jatko-osaan.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 25 (Kirjassa ollaan saarella),

Koronapäiväkirjat 3

Terkkuja taas täältä tunteiden vuoristoradalta.

Aloin tehdä rauhaa itseni kanssa siitä, että töihinpaluu tapahtuisi 14.5. tai ehkäpä jo samaisen viikon alusta. Vaan niin taas hetti maanantain tiedotustilaisuus kaiken päälaelleen. "Uloslainaus voidaan aloittaa välittömästi," kertoi hallitus. Ihanaa, kamalaa, yllättävää, kuumottavaa, kaikkea yhtä aikaa.

Käytännössähän mikään ei tapahdu hetkessä, mutta itselläni kutsu kävi töihin jo huomiseksi alle kahden vuorokauden varoajalla. Joustoa ensi viikkoon ei saanut edes päivähoidon varjolla, sellaista kun ei todellakaan ollut varattuna. Onneksi päiväkodissa oltiin joustavia ja täällä sitä istutaan viimeistä päivää vapaaherrattarina.

Sen kunniaksi siivosin eteisestä talvivaatteet pois. Eilen kävin läpi lapsen käyttövaatteet, viime viikolla raivasin pakastimen ja järjestelin kirjahyllyn. Omat kaapit ja kierrätykseen kaipaavat elokuvat odottavat vuoroaan, mutta ehtiihän tuota.

Olo on haikea samalla tavalla kuin loppukesästä hoitovapaan päättyessä. Tuntuu kuin kaikki yhteinen kiva loppuisi tähän, vaikkei niin tietenkään ole. Lapsi ilmoitti eilen ponnekkaasti, ettei aio mennä päiväkotiin enää ikinä. Tänään teki jo myönnytyksen, että voi mennä, jos äiti tulee mukaan. Yritän olla syyllistymättä liikaa. Kurjinta on, että parin viikon päästä alkaa lapsen kesäloma eli juuri, kun ehtii tottua uuteen rytmiin, onkin edessä taas kotoilua - äidin tosin ollessa jo työhommissa.

Meillä on ollut aika leppoisaa. Harrastetaan yhdessä videoyhteydellä taaperotanssia ja piirtämistä, luetaan, pyöräillään ja ulkoillaan. Kerrotaan paljon vitsejä, jumppaillaan ja kiipeillään sylissä. Pari kertaa viikossa soitetaan mummulle ja serkuille. Katsotaan Muumeja ja Dinotassuja. Toki myös ahdistaa ja välillä riidellään, mutta kaiken kaikkiaan viimeiset seitsemän viikkoa ollaan selvitty perheenä mallikkaasti, vaikka yksi meistä on tehnyt koko ajan myös kotoa käsin töitä ja toinen opettelee tunteidensäätelyä aktiivisesti. Siitä voin olla ylpeä.

Juuri nyt surettaa yhteisen ajan radikaali väheneminen ja arveluttaa oma jaksaminen työpaikan uudessa normaalissa. Illalla saatan tirauttaa pari kyyneltä. Mutta huomenna laitan työhousut jalkaan, pyöräilen keskustaan ja yritän olla pyörtymättä informaatiovyöryn alle. 

Lauantaina piti ajella äidin luoksi pihakaffille, mutta nyt en tiedä, onko se järkevää tai jaksamisen puolesta edes mahdollista. Viikonlopuksi aion joka tapauksessa kaivaa kesämekon kaapista ja tilata sushia, satoi tai paistoi. 

Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Maaliskuun kirjat

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Nimen ja esipuheen perusteella odotin kevyempää esseekokoelmaa, mutta tämä nykypäivän klassikko oli täynnä painavaa asiaa alusta loppuun. Kaikesta huolimatta esseet on helppo lukea, omaksua ja sisäistää. Esimerkkitilanteet ovat pitkälti amerikkalaisia, mutta Miehet selittävät minulle asioita on mielestäni oikein hyvä perusteos nykypäivän feminismistä ja tasa-arvosta. Luulen kuitenkin, että sisältönsä puolesta sillä olisi enemmän uutta annettavaa miesoletetulle lukijalle.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa)

Alice Hoffman: Noitasisaret

En yleensä ole suuri maagisen realismin ystävä, mutta Hoffman on aivan omanlaisensa kirjailija, jonka tekstissä on aina sadunomainen tunnelma ja kevyeltöä vaikuttavan kerronnan alle kerrostuu raskaita teemoja. Ne eivät ole rivien välissä tai pinnan alla, mutta niiden äärelle pysähtyminen lukijan vastuulla. Näin on myös Noitasisarissa, jonka tarina on tavallaan pieni ja kieli kaartelevaa, mutta silti koko ajan kuohuu. Tällä kertaa minun oli vaikea sukeltaa tarinaan sisään ja saada tunnelmasta kiinni, kunnes viimeisen kolmasosan aikana en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olen tykännyt muutamasta Hoffmanin kirjasta valtavasti, joten odotukset Noitasisarten suhteen olivat korkealla. Niitä kirja ei ihan lunastanut, mutta kulttiklassikko tämä on syystä. En muista nähneeni romaaniin pohjaavaa ysärielokuvaa, jonka kriittisenä teininä tuomitsin hömpäksi heti, mutta ehkä katson sen nyt.

Helmet-lukuhaaste: 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Harmiton hyvän mielen kirja työttömäksi jäävästä kirjastonhoitaja Ninasta, joka toteuttaa unelmansa ja perustaa liikkuvan kirjakaupan Skotlantiin. Luin tätä koronaperäisen työkriisin puhjetessa ja hyvä niin, mitään muuta en varmasti olisi saanut luettua. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja ei millään tavalla keksi pyörää uudestaan: juonenkäänteet on helppo arvata ennalta, mutta se ei haittaa. Se kuitenkin viihdyttää ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Ninan seikkailujen lomassa Skotlannin maaseutu nousee vaivihkaa kirjan todelliseksi päähenkilöksi.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 31 (Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla)

Katja Kettu: Rose on poissa

En ole aiemmin lukenut Kettua ja tämäkin valikoitui lähinnä sattumalta, kun Ellibsissä ei ollut saatavilla oikein muutakaan kiinnostavaa. Onnekasta, en muuta sano. Romaanin päähenkilö on Lempi, luonnonlapsi, puoliksi suomalainen, puoliksi ojibwa-intiaani. Lempin äiti Rose katosi 45 vuotta aiemmin ja samoihin aikoihin isä menetti muistinsa. Sairaan isän muistin hiljalleen palaillessa Lempi palaa lapsuutensa maisemiin ja saa lopulta selville, mitä äidille tapahtui. Romaanissa on paljon teemoja, joihin pureutua: katoamismysteerin lisäksi se on tarina rakkaudesta, identiteetistä, ulkopuolisuudesta ja erilaisista hyväksikäytön muodoista. Kaiken tämän keskellä se on myös kiinnostava katsaus lähihistoriaan. Amerikansuomalaisuudessa on minusta jotain puhuttelevaa ja Ketun kieli on ihanaa, vanhahtavaa suomea, jota ojibwa-sanasto täydentää. Kuuntelin tämän Eija Ahvon lukemana äänikirjana ja vaikka nautin Ahvon lukemisesta kovasti, haluaisin palata tähän joskus tekstinä, jotta saan rauhassa keskittyä sanoihin. 

Helmet-lukuhaaste: 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 46 (Kirjassa on sauna)

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia ilmestyi tietysti niin, että kirjasto oli kiinni ja olin itse liian yskäinen asioidakseni kirjakaupassa. Malttamattomana ostin siis e-kirjan ja vaikka lukeminen onnistui sen kanssa ihan kelvollisesti, tuntuu kuin jotain olisi jäänyt kokemuksesta puuttumaan. Myös Varjonyrkkeilijä on tarina hyväksikäytöstä ja kahdessa aikatasossa kerrottu tarina etenee trillerin tapaan kiihtyvää tahtia ja lukiessa oli alati kasvava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu ihan kohta. Enempiä spoilaamatta sanon, että loppu pääsi kuitenkin yllättämään parillakin tapaa. Vaikka langat sidotaan yhteen ja jonkinlainen katarsis saavutetaan, jää lukija viimeisten rivienkin jälkeen roikkumaan aavistuksen verran tyhjän päälle. En tiedä nyrkkeilystä mitään, mutta Maggan tapa kuvata lajia on intensiivisyydessään hengästyttävä. Vielä ansiokkaampaa on mielestäni hyväksikäytön kuvaus nuoren ihmisen näkökulmasta kaikessa ristiriitaisuudessaan. Kannen ja esittelytekstin perusteella Varjonyrkkeilijän kuvittelee olevan kevyttä lukemista, mutta tunnelma ja tapahtumat jäävät kummittelemaan mielen perukoille ja kömpivät esiin, kun sitä vähiten odottaa.

Helmet-lukuhaaste: 5 (Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)