Marraskuun kirjat

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Rooneyn kirjoja on hehkutettu vähän ympäriinsä ja tämän luettuani ymmärrän kyllä miksi - ainakin tavallaan. Rooney tempaisee lukijansakin mukaan dublinilaisen taidekentän ihmissuhdekiemuroihin, nokkelaan sanailuun ja salaisuuksien verkkoon. Tapahtumat tuntuivat uskottavilta, mutta henkilöt rasittavilta ja minulle tuli olo, että olen tälle jo vähän liian vanha ja tylsä. Kymmenen vuotta sitten olisin rakastanut tätä kirjaa, nyt en ihan päässyt hypeen mukaan. 

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Tarkiaisen uusin on pinnalta historiallinen viihderomaani, mutta pakenee kaikkia genremäärityksiä. 1700-luvun Lontooseen sijoittuva tarina kertoo naisen oikeuksista, ihmisyydestä ja rakkauden eri muodoista viihdyttävässä paketissa. Isältään apteekkaritaidon oppinut Kitty on omapäinen, herkullinen hahmo ja ainakin omasta näkökulmastani Elizabeth Bennetin kauppiasluokkainen ja neuvokkaampi sielunsisar. Muuten vahva tarina ei kantanut ihan loppuun asti, mutta riemukas kokemus tämä oli siitä huolimatta. Sisältövaroituksena on todettava, että Kitty sisältää jonkun verran todella graafisia väkivaltakohtauksia. Ei siis sovellu herkimmille lukijoille.

Anni Kytömäki: Margarita

Paljon hyvää on sanottu Kytömäen Finlandia-voittajasta eikä suotta. Harvoin kirja täyttää ajatuksia näin tehokkaasti silloinkin, kun sitä ei ole lukemassa, ja harvan kirjan äärellä tulee oikeasti itkettyä. Margarita kuitenkin oli tällainen kirja. Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi pakahduttava: minua pakahdutti yksilön tarpeiden ja valintojen merkityksettömyys sodanjälkeisen hyvinvointivaltion luomisen rattaissa; pakahdutti se, miten vähän aikaa on siitä, kun Suomen ikimetsät on lanattu teollisuuden tarpeisiin; pakahdutti ymmärrys siitä, miten paljon itse 80-luvulla syntyneenä olen hyötynyt isovanhempieni sukupolven tekemistä isommista ja pienemmistä uhrauksista. Toisaalta välillä pakahdutti jo se, miten kauniisti Kytömäki suomen kieltä käyttää ja millä lämmöllä kirjoittaa henkilöistään. Teemat ovat paikoin pelottavankin ajankohtaisia - osa sattumalta, osa tarkoituksella. Jos tätä haluaa lukea pelkästä uskottavuusnäkökulmasta, joutuu kyllä venymään aika tavalla, mutta jos kestää hitusen maagista realismia, en keksi Margaritasta huonoa sanottavaa. Kieli soljuu eteenpäin kuin puro, päähenkilö Senni ujuttautuu lukijan kuoren alle, ja etukäteen jännittämäni luontokuvaukset ovat hengittävä osa kokonaisuutta.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Onneksi tämä sattui lyhytlainaksi ja kirja oli pakko lukea vauhdilla Margaritan perään. Ilman Pintaremonttia olisin varmasti jäänyt vellomaan jonnekin Kytömäen luontokuvauksiin ja tarinankerrontaan, mutta tarpeeksi kevyt ja erilainen kirja heti perään onnistui purkamaan jumin ennen kuin se alkoikaan. Vaikka tämä on komediaa, lapsien, lapsettomuuden ja perhesuhteiden erilaisia puolia käsitellään ansiokkaasti ja tästä löytyy se puhutteleva tulokulma varmasti jokaiselle - itseäni vähemmän yllättäen nauratti etenkin lapsiperhehärdellin kuvailu kaikkine nyansseineen. Kaikki vedetään iloisesti överiksi ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ratkaisu toimii. Pintaremontin tyyli taattua Nousiaista, muttei yltänyt mielestäni kirjailijan parhaimmistoon. 

H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (toimittanut ja kommentoinut Lauri Lattu)

Cthulhu ja muut suuret muinaiset ovat tulleet tutuiksi eri kulttuurituotteista vuosien varrella, mutta Lovecraftin alkuperäisiä novelleja en muista koskaan aiemmin lukeneeni. Tämä Laurin uusi käännös onkin hyvä johdatus noviisille - ja kommenttien ansiosta antaa varmaan uutta myös konkareille. Lovecraftin kieli on arkaaisuudessaan paikoin raskassoutuista ja siksi tämän lukeminen kesti kauan. Viihdyin kuitenkin kirjan kanssa hyvin, omaksi suosikikseni muodostui Varjo Innsmouthin yllä.

Kausimelankolia

Olen tässä hiljattain löytänyt uuden inhokkisanani: jouluttaminen.

Toki tässä on itsekin tullut harrastettua vähän kaikenlaista, mikä jonkin tason jouluttamiseksi lasketaan - askarrellut koristeita ja kortteja, laittanut valoja, miettinyt ruokalahjoja. Uusi sana vain aiheuttaa minulle näppyjä.

Tästä valittaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni ankeuttajaksi. Tänä vuonna joulun viettäminen tuntuu alkaneen monilla marraskuussa ja tapahtuvan moninkertaisella volyymilla. Hyvä niin, jos se auttaa jaksamaan pimeän ajan ja kiristyvän koronatilanteen yli.

Ehkä tämä ämpyily on sellaista yleistä kausimelankoliaa.

Laitoin eilen ensimmäisen satsin joulukortteja postiin. Toinen lähtee sitten muhkeammissa kuorissa ja paketeissa myöhemmin tällä viikolla. Yllättävän paljon joulumieltä tuli jo siitä itsellekin, vaikka olo onkin kaihoisa. Omia sukulaisia ja vanhoja ystäviä on jo kova ikävä, ja ajatus siitä, että etelään pääsee sitten joskus tuntuu tosi kurjalta.

Toisaalta olen tosi iloinen, että meillä on viikko kotosalla ilman, että tarvitsee lähteä mihinkään. Ennemmin pitäisin ovet säpissä vierailtakin, mutta koska kodissani asuu muitakin, minulla ei taida olla asiasta täyttä päätösvaltaa.

Tehtiin eilen joulun kauppalistaa valmiiksi ja kaikki tuntui tosi pelkistetyltä ja tylsältä. Tänään aamulla lisäsin sinne jo täytetyt taatelit ja sieniwellingtonin. Jouluttajien Facebook-ryhmään on tästä vielä matkaa, mutta tarkastetaan viikon päästä tilanne.

Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Lokakuun luetut

Marko Annala: Kuutio

Annala on kiinnostava kirjoittaja jo sen takia, että kaikkien kolmen romaanin maailmat ovat hyvin erilaiset. Ne kaikki ovat kuitenkin omilla tavoillaan tavallisen miehen kasvutarinoita. Niin myös Kuutio, jota on markkinoitu kirjana isyydestä. Isä-lapsi-suhde onkin vahvasti läsnä, mutta minulle välittyi enemmän muut asiat - muutoksen hyväksyminen, oman tilan ottaminen ja itsenäisen aikuisen saappaisiin astuminen. Annalan tekstiä on erittäin miellyttävä lukea ja kirja soljuu eteenpäin omalla painollaan. Jonain toisena hetkenä olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, mutta juuri nyt keski-ikäistyvän miehen kriisi ei niin paljon puhutellut. Tarttumapintaa Kuutiosta löytyy silti varmasti monenlaisille lukijoille ja tätä suosittelee ilolla jo kielen ja kerronnan kannalta.

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Helmet-haasteesta uupui saamelaisen kirjoittajan kirjoittama kirja ja Niillas Holmbergia löytyi työpaikan hyllystä. Kun runoilija vielä nostettiin myöhemmin esiin runovinkkauksessa, homma oli selvä. Olen tosi kehno arvioimaan runojen laatua, mutta pidin kovasti siitä, miten Holmberg nostaa kulttuuria esiin, ottaa kantaa ja samalla ravistelee stereotyyppistä kuvaa saamelaisista. Identiteetti on tässä runoteoksessa vahvasti läsnä ja muutama runo sai väristyksiä kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Mustan huumorin ryydittämä tarina sisaruudesta - ja sisaruskateudesta. Kaunis Ayoola saa kaiken huomion samalla kun isosisko Korede puurtaa töissä ja siivoaa siskonsa jälkiä hyvinkin kirjaimellisesti. Absurdiutta lähentelevästä juonestaan huolimatta jokainen sisarus maailmassa varmasti tunnistaa Koreden läpikäymät tunteet tavalla tai toisella. Tämä oli kaikin puoli riemukas kirja, mutta jostain syystä se sujahti muististani nopeammin kuin veitsi Ayoolan taskusta. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Yksi syksyn odotetuimmista pääsi vähän lässähtämään, vaikka nautinkin siitä, miten tarkkanäköisesti Holma osaa elämän kommervenkeistä kirjoittaa. Lisäiloa tulee siitä, että olemme samanikäisiä ja nuoruuden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta monet kuvatut tilanteet etenkin teinivuosilta olivat täysin tunnistettavia. Tosin pitkin tarinaa kuvatun häpeän tunnistaa varmasti jokainen ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Kirjan paras anti tulee mielestäni vasta lopussa, sillä rakkaudesta Holma kirjoittaa ihan poikkeuksellisen kauniisti.

Trevor Noah: Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Laiton lapsi ei ole raskas kirja, mutta koska siinä luonnollisesti käsitellään huomattavan paljon apartheidia, ihmisvihaa ei voi välttää. Opin aivan valtavasti uutta tätä lukiessani - ja huomasin, etten tiedä apartheidistä juuri mitään, vaikka (oletettavasti monien muiden eurooppalaisten tavoin) luulin olevani ihan kartalla. Muutenkin kirja sisältää Eurooppa-keskeisyyden pelmuttamista, mikä on mielestäni erittäin tervetullutta. Noahin tarinassa on onnellinen loppu, mutta tätä kirjaa tuskin olisi julkaistu ainakaan näin laajasti, jos Noah ei olisi urallaan niin menestynyt. Väkisinkin herää kysymys, mitä tapahtui niille, joiden tie ei vienyt Amerikkaan Late Night -isänniksi. Mikä tilanne on nyt, liki 30 vuotta apartheidin (virallisen) päättymisen jälkeen? Haluaisin myös lukea lisää Noahin äidistä. En varmasti ole ainoa.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Rakastin Komisario Palmun erehdys -elokuvaa lapsena. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen nähnyt sen, mutta koska edellisestä katsomiskerrasta voi olla hyvinkin 25 vuotta, monet asiat olivat unohtuneet. Esimerkiksi murhaaja. Hyvä niin, tätä oli paljon hauskempi lukea, kun tärkeimmät paljastukset tulivat yllätyksenä. Olen lukenut tosi vähän Waltaria, mutta jokaisen kohdalla olen aina jostain syystä hämmentynyt siitä, että pidän kirjasta. No, pääseepähän aina yllättymään iloisesti! Myös Komisario Palmun erehdys oli genressään vallan mainio ja juuri niin elävästi kirjoitettu, että auttamattomasti Joel Rinteen näköinen Palmu piirtyi mieleeni sivu toisensa jälkeen.

Mikä lasketaan?

Juttelin viime viikolla kahvitauolla miehen harrastuksesta ja työkaveri hetti katalan kierrepallon: onko sulla harrastuksia?

Niin. Onko? Viaton utelu on saanut päässäni melkoiset mittasuhteet. Vastasin, että ei oikeastaan, tai käynhän mä salilla, luen ja neulon.

Kaikki yllä mainittu pitää kyllä paikkansa. Tuntuu kuitenkin, että lukeminen ja liikunta on enemmän sellaista perustoimintaa. Nykyään harrastuksissakin pitää olla jotenkin tavoitteellinen tai ainakin suhtautua siihen intohimolla, että siitä kehtaa puhua.

Aloitin keväällä juoksukoulun ja syksyyn asti juoksinkin monta kertaa viikossa koko ajan vähän pitempiä matkoja. Nyt se on jäänyt vähemmälle. Jos juoksen lähiössä kerran viikossa ilman sen suurempia tavoitteita, se ei ole kummoinenkaan harrastus. Lihaskuntoakin teen lähinnä toimintakyvyn ylläpitämiseksi.

Olen kyllä paljon kotona ja laitan ruokaa. Koti ei ole sisustettu ja meillä on aina vähän sekaista, joten en koe harrastavani mitään hyggeilyä, kunhan puuhailen. Laittamani ruokakin on enemmän tavallista arkiruokaa kuin uusien jännittävien reseptien kokeilemista. Sama pätee neulomiseen. Teen lähinnä perussukkia ja säärystimiä, koska kärsivällisyyteni ei riitä isompiin neuleisiin ja olen laiska opettelemaan uutta. Telkkarisarjoja ei lasketa harrastukseksi, ellei hurahda niin, että elää ja hengittää kyseistä sarjaa, kuten Buffyn kanssa aikanaan kävi. 

Harrastustuotos hotellissa viime viikonloppuna.

Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta siihen ei liity mitään ekstraa. Kirjoittelen kyllä muistaessani ajatuksia ylös tänne blogiin lähinnä omaksi ilokseni, mutta tuntuu, että se laskettaisiin harrastukseksi vasta, jos pitäisin kaunista kirjagramia, jonne jaksaisin asetella sanat ja kuvat hienosti ja harkitusti maailman nähtäväksi. Satunnaisten ottamieni kuvien laatukin on vähän niin ja näin.

Nuorempana kävin tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. En ole merkittävän lahjakas kummassakaan taiteenlajissa, mutta ainakin se antoi tekemiselle selkeät raamit. Tänään minua kysyttiin kuntavaaliehdokkaaksi ja huomasin hetken kaikkea järkeäni harkitsevani, vaikka puoluekin oli väärä.

Ehkä tämä on tällaista ruuhkavuosien pohdintaa, en tiedä onko tässä elämäntilanteessa kovinkaan monella oikeasti aikaa ja energiaa harrastaa. Mutta olisihan se kiva, jos yksinkertaiseen kysymykseen osaisi vastata ajautumatta pieneen kriisiin.