Maaliskuun kirjat

Niillas Holmberg: Halla Helle
Odotin Holmbergin esikoisromaania kovasti, enkä pettynyt. Halla Helle käsittelee jo Holmbergin runoisa tuttuja teemoja: keskiössä on etenkin saamelainen identiteetti muuttuvassa maailmassa ja kulahtaneita stereotypioita ravistellaan huolella. Valtaväestöön kuuluvana on melko hirveää tajuta, miten raikkaalta se vaikuttaa. Päähenkilö on Pirkanmaalta Utsjoelle muuttanut Samu, ja samalla kun Samulle väännetään asioista rautalangasta, ei-saamelainen lukijakin oppii paljon. Holmberg on taitava sanankäyttäjä ja kuvaa etenkin luontoa niin elävästi, että maisemat piirtyvät silmien eteen. Teksti soljuu eteenpäin, mutta Halla Helle on paikoin raskastakin luettavaa, eikä vähiten sen lisäämän tietouden takia. Lisäksiu pitkät psykoanalyysiin liittyvät dialoginpätkät tuntuivat kuormittavilta, vaikka asiaa joskus opiskelleena en ollutkaan aihepiiristä ihan ulapalla. Tärkeä ja kaivattu romaaniuutuus aiheesta, jota toivottavasti käsitellään vielä paljon lisää.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita
Ahmittava perhekuvaus seuraa Uinun perheen vaiheita 70-luvun alkupuolelta näihin päiviin asti. Tapahtumiin hypätään aina muutaman vuoden välein ja lukijan tehtäväksi jää päätellä, mitä välissä on tapahtunut ja keitä uudet hahmot ovat. Se ei ole vaikeaa ja tarina kulkee vaivattomasti. Tykkäsin kovasti myös Pöyliön edellisestä romaanista, mutta tämä on monella tapaa kevyempi kokonaisuus, vaikka ikäviäkin asioita käsitellään paljon. Välillä itkettää, välillä naurattaa, välillä molempia samaan aikaan. Liikuttava ja hersyväkin kuvaus perheestä, joka ei osaa kommunikoida keskenään - eikä aina muillekaan. Siellä se rakkaus ja läheisyys kuitenkin aina jossain läikähtää epätäydellisyyden keskellä.

Joel Haahtela: Katoamispiste
Haahtela on ollut pitkään listallani kirjailijoista, joihin pitäisi tutustua. Nyt ymmärrän, miksi Haahtelassa viehättää. Kirja tuntui sekä alkavan keskeltä että loppuvan keskelle tarinaa, mutta lyhyt kirja muodosti kuitenkin kokonaisuuden. Tarinan keskiössä oleva Raija Siekkinen livahtaa pakoon niin kertojalta, kirjailijalta kuin lukijaltakin, mutta silti lopussa on jollain tapaa ehyt olo. Katoamispisteen lukeminen tuntui kuin olisin lukenut akvarellia. Sanat soljuivat ja kappaleet sulautuivat osaksi toisiaan, mutta toisinaan välissä pilkisti hämmentävän tarkkoja yksityiskohtia. Tästä syystä Haahtela saattaa olla myös se kirjailija, johon tartun seuraavan lukujumin sattuessa.

Anna-Stina Nykänen: Yksin kotona
Pääosin Hesarin kolumneista koostettu kokoelma koronavuoden mietteitä. Nykänen on hauska kirjoittaja ja tekstit muodostavat hyvän läpileikkauksen tuntoihin keväältä ja kesältä 2020. Monesti tuli lohdullinenkin olo: en ole yksin, vuosi on koetellut kaikkia. Tosin uusien rajoitusten puskiessa päälle tuntui välillä ihan kamalalta tajuta, että samassa suossa tarvotaan vielä vuotta myöhemmin. Tämä kirja toimisi varmasti hyvin myös kuunneltuna, jolloin teksteihin tulisi varmaan uusi ulottuvuus. Joka tapauksessa Yksin kotona on viihdyttävä ja arvokas dokumentaatio poikkeusvuodesta arjen näkökulmasta.

Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa
Asetelmallisesti ajankohtainen ja puhutteleva uutuusdekkari kiinnitti huomion kustantajan katalogissa. Kolmekymppinen Riia löytää salilta palatessaan ruumiin ja pian käy ilmi, että sarjamurhaaja vainoaa Turun nuoria naisia. Kaikki tuntuu liittyvän Riiaan, mutta onko se sittenkin vainoharhaa? Ja jollen sinua saa kuulosti paperilla tosi hyvältä, mutta käytännössä en oikein päässyt kelkkaan. Juoni kyllä eteni hyvää vauhtia, mutta hahmot jäivät yksiulotteisiksi ja asetelmat kaavamaisiksi. Itseäni myös vaivasi päähenkilön lapsekkuus sekä ulkonäön ja etenkin ruoka-annosten tarpeellinen, muusta irrallinen kuvailu. Kirjan nimi on kaunis, mutta sisältää arvattavasti myös spoilerin. Vähän harmi.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Aloitin tämän vaihtoaikana, mutta kirja jäi kesken, vaikka tykkäsinkin. Hyvä niin: sain tästä nyt paljon enemmän irti kuin 24-vuotiaana todennäköisesti olisin saanut. Linnan kieli on ihan käsittämättömän hienoa, ja vaikka aihe itsessään ei ole minulle kovin läheinen, tämän lukeminen oli sekä ilo. Siis silloin, kun rintaa ei puristanut tai itkettänyt. Niin kävi aika monta kertaa. Tämä ei liene uutinen kenellekään, mutta Linnan hieno ja ajaton romaani on väkevä sotaa vastustava puheenvuoro ja klassikko syystä.

Ritva Hellsten: Raija
Jo toinen Raija Siekkisestä kertova kirja tässä kuussa. Hellstenin romaani peilasi monin tavoin Haahtelan Katoamispistettä, mutta ne myös täydensivät toisiaan. Kaunis ja kaihoisa tarina tapaturmaisesti kuolleesta ja melko myyttiseksi hahmoksi muuttuneesta kirjailijasisaresta tuntuu seilaa intiimin ja etäisen tarkkailun välimaastossa, arvailee ajatuksia ja rakentaa kuvaa eheäksi. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka äänimaisema oli poikkeuksellisen kaunis, mutta tässä formaatissa persoonapronominien käyttö ja oikeiden ihmisten nimien muuttaminen toisiksi aiheutti välillä tarpeetonta hämmennystä. Jotain lumoavaa ja vetovoimaista tässä on, kuten ilmiselvästi aiheessaankin.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Tämä on kyllä täyden viiden tähden esseekokoelma. Silfverberg kirjoittaa viisaasti naisista elokuvan tekijöinä, kohteina ja katsojina. Tämä kirja on jokaiselle, joka on kyynelehtinyt, kun viimeinkin tunnistaa representaationsa valkokankaalla, tai tajunnut, ettei sellaista ole nähty. Sopii erinomaisesti myös niille, jotka eivät ole koskaan joutuneet miettimään, tuleeko oma etnisyys / ikä / sukupuoli / seksuaalisuus tasapuolisesti esille mediassa.

Tuulee

Arki tuntuu olevan täynnä nyt pieniä vastoinkäymisiä, jotka mikään yksin eivät ole mahdottomia, mutta kasautuessaan vievät voimat. Pankki laittoi pankkitunnukseni vahingossa lukkoon. Yksi lasku siirtyi perintään, kun sekä alkuperäinen lasku että muistutukset menivät sähköpostin tarjouskansioon. Tiskikone hajosi. Asentaja ei voinut asentaa uutta, koska siitä puuttuikin kansilevy. Sen sellaista.

Kaikki edellä mainitut on jo perintää lukuun ottamatta setvitty, mutta ne vievät ihan tuhottomasti muutenkin vähissä olevaa energiaa. Pääsiäisen ympärillä ollut loma latasi akkuja vähän, mutta tulevien viikkojen työsuma hirvittää sen verran, etten osaa oikein tarttua toimeen.

Päässä soi Mokoman Vastavirtaan ja Donkkareiden Tuulee. Jälkimmäisen hienovaraisessa hengessä yritän keskittyä positiiviseen.

Avasin viime viikolla pyöräily- ja juoksukauden. Päivitin salijäsenyyden koskemaan pelkkiä virtuaalijumppia toistaiseksi. Löysin kaapistani uudet farkut, jotka unohdin ostaneeni. Ostin kuorintavoiteen ja lakkasin kynnet. Tehtiin maanantaina koe-erä 1-2-3-pikkelöityjä kasviksia ja niistä tuli tosi hyviä. Ostin kaupasta retiisinsiemeniä ja aion istuttaa niitä ihan järjettömiä määriä. Haaveilen ostavani myös peikonlehden ja uusia ruukkuja. Mietin sisustamista.

Sitä paitsi valoa kohti mennään eli vaikka 7-9 tuntia päivässä olisikin hirviömäinen työsarka selätettävänä, voi edes teoriassa ulkoillakin valoisaan aikaan.

Mutta taidanpa raivata myös aikaa passikuvassa käymiselle, että voin uusia viime keväänä vanhentuneen passini. Ulkomaille ei taida olla vielä hetkeen asiaa, kun kotimaanmatkailukin on nyt ollut tauolla, mutta passi on yhtä kuin mahdollisuus.

Epäilemättä se on minä joka murenee

Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.

Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.

Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa. 

Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä. 

Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.

Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.

Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.

Helmikuun kirjat

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Tolan esikoisromaani on karnevalistinen ja riipaiseva tarina vanhemmuudesta, perheestä, tulehtuneista suhteista ja yhteiskunnan turvaverkon raoista. Humoristinen teksti ei tyylilajina yleensä ole mieleeni, mutta en tiedä, olisiko tätä tarinaa muuten ollut mahdollista edes kirjoittaa. Alkupuolen absurdin puolella keikkuva keveys valuu väistämättä kohti epätoivoista loppua, jonka tietää olevan tulossa, mutta silti jokaista käännettä jännittää. Tämä on tarina, jonka oli tarpeen tulla kerrotuksi, ja se nostaa esiin myös edelleen ajankohtaisia kysymyksiä lastensuojelusta, perheiden tuesta ja vanhemman vastuusta.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet ja muita kertomuksia
Halusin tykätä tästä, mutta joskus kirja ei vain toimi. Ahernin uudessa novellikokoelmassa - melkeinpä satukirjassa - pohditaan naiseutta eri näkökulmista. Fantasiaan taittuvissa tarinoissa on poikkeuksetta todella hyvä idea, nautin Ahernin oivalluksista kovasti ja löysin samaistumispintaa useammastakin kohtaa, mutta joku näissä kuitenkin tökki. Ehkä ote oli liian alleviivaava, ehkä Ahernin teksti ei vain ole tarkoitettu minulle.

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Kauhea ja kiinnostavasti rakennettu tarina päälle kolmekymppisestä perheenäidistä, joka saa aivoinfarktin ja lapsuuden traumat alkavat pulputa pintaan. Alle 200-sivuiseen kirjaan mahtuu käsittämätön määrä asiaa, mutta se ei silti tunnu täyteen ahdetulta tai liian raskaalta. Pidin kovasti Tikkasen tavasta kuljettaa juonta sekä siitä, ettei muistaminen tarkoittanut välitöntä paranemista, vaan myös prosessia - tai sen alkua - oli kuvattu. Minäkertoja on omaa ikäluokkaani, joten pieninä kevennyksinä olivat nuoruusvuosien populaarikulttuuriviittaukset ja muut tunnistettavat yksityiskohdat siellä täällä. Todella hieno kirja, joka jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.

Jarno Paalasmaa: Kasvatusviisautta kiireisille
Kirjassa käydään läpi nykyvanhemmuuteen liittyviä haasteita ja niitä peilataan kasvatustieteen klassisiin ajattelijoihin. Tunnistettavia tilanteita vilisee ja on lohdullista, ettei uhmaikäisen kanssa taistellessa ole yksin. Helppolukuinen kirja on nimensä mukaisesti suunniteltu tiiviiksi oppaaksi kiireiseen arkeen, mutta olisin kyllä monesti kaivannut enemmän käytännönläheisyyttä tai teemojen syvällisempää käsittelyä. Nyt päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että viisas vanhempi on tyyni ja oikeat ratkaisut ovat käden ulottuvilla - miten niistä oikeasti saa kiinni jäi ainakin minulla vähän hämärän peittoon.

Tammikuun kirjat

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Jos Tinasotamiehiä ajattelee itsenäisenä kirjana, se on todella hyvä. Mutta koska se on aivan ihanan trilogian päätösosa, olin ihan hitusen pettynyt. Kirja kärsi mielestäni hienoisesta uskottavuuden puutteesta, jos nyt tällaista voi aikamatkustelun, robottien ja silmänkääntötemppujen maailmassa edes sanoa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi vähän liikaakin, mutta tarina kantaa ja hahmot kasvavat kukin tahoillaan. Samalla Mikama sitoo edellisten osien langanpätkät hyvin yhteen eli lukija ei jää tyhjän päälle. Tomia, Minaa, Viktoria, Zofiaa ja Alexia tulee vielä ikävä. Erityismaininta jälleen miljöön kuvaukselle: edellisten osien tapaan tapahtumapaikka - tällä kertaa viktoriaaninen Lontoo - piirtyy elävänä silmien eteen äänimaisemineen kaikkineen. Koko trilogialle lämmin suositus, nuorten fantasiahyllystä löytyy toisinaan todellisia aarteita.

Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja
Pikkukaupungista Lontooseen muuttanut historianopettaja löytyy kuolleena entisiltä kotikulmiltaan. Kirjassa on murha, mutta koska murhaaja paljastetaan heti alkusivuilla, suurin mysteeri on Vernon itse. Miten tavallisella miehellä on lukuisia rakastajia vuosien ja vuosikymmenien ajan samassa kylässä, mistä hän on peräisin, mikä häntä motivoi? Lontoolainen rakastaja oli omaperäinen tarina ja asetelmaltaan mielestäni hieno, juonikin kantoi. Lukuisat kertojat kuitenkin jättivät Vernonin ja tarinan eri sivujen käsittelyn aika pintapuoliseksi, joten jäin kaipaamaan eheämpää kuvaa. Toisaalta ehkä ajatuskin oli jättää kaikki vain pintaraapaisuksi, vähän kuin Vernon itse. Koivisto on tehnyt ymmärtääkseni enemmän töitä elokuvien parissa ja se näkyy, näen tämänkin kirjan minisarjaformaatissa helposti.

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi
Tämä on tarina Stellasta, Stellan perheestä, äidistä, isoäidistä ja isoisästä, vähän äidin isovanhemmistakin. Sukukronikka toimii, vaikka lyhyeen kirjaan onkin upotettu monen ihmisen elämät. Se on monitasoinen kirja, joka kertoo ihmisyydestä, yhteisöstä, siteiden katkaisemisesta ja uudelleen solmimisesta, vaietuista salaisuuksista, toteutumattomista toiveista, hulluudesta ja oman polun löytymisestä. Tarina ei ole helppoa sulateltavaa, minkä lisäksi Jokinen on valinnut kerrontatyylin, joka joko uppoaa tai sitten ei. Itse koin sen vähän etäännyttäväksi ja siksi kokonaisuuskin jätti vähän kylmemmäksi. Tutustumisen arvoinen teos joka tapauksessa. Lisäksi Jokinen on kirjoittanut tietokirjan, joka sopii Stellan kanssa luettavaksi rinnakkain tai perätysten. Kiinnostava konsepti!

Avi Heikkinen: Valotusaika
Oi vitsit, miten hyvä tämä olikaan. Luen aika vähän sarjakuvia tai scifiä, mutta tässäpä oli molempia samassa riipaisevassa, ahdistavassa, hauskassa ja omaperäisessä paketissa. Tulin tarinan alusta niin pohjattoman surulliseksi, että piti nostaa kirja sivuun pariksi päiväksi. Kannatti kuitenkin lukea loppuun. Käsitellyistä valokuvista rakentuva kirja oli viimeiseen asti huoliteltu ja tarina täynnä yllätyksiä. En taida olla ainoa, jonka mielessä jonnekin (vaihtoehtoiseen?) lähitulevaisuuteen sijoittuva Valotusaika AI-tulkintoineen ja historiaa kuvaavine kameroineen yhdistyi Black Mirrorin maailmaan ja maailmankuvaan. Toivottavasti Heikkinen julkaisee lisää.

Delia Owens: Suon villi laulu
Viime vuoden hittikirja oli minulle pieni pettymys. En silti ihmettele, että Suon villi laulu on löytänyt lukijansa. Lähtökohta oli kiinnostava ja tarinassa oleva mysteeri piti hyppysissään viimeiseen asti. Luontokuvaus oli kiinnostavaa, eikä viihteellinen otekaan huono ratkaisu ollut. Ehkä olisin kaivannut vähän napakampaa otetta, tiiviimpää rakennetta, selkeämpää valintaa realismin ja sadunomaisuuden välillä. Vähemmän viipyilyä uhkeassa povessa ja enemmän itse asiaa. Päähenkilön huima nousu pohjalta huipulle tuntui epäuskottavalta, vaikka alusta asti oli selvää, ettei ihan tavallisesta henkilöstä kerrotakaan. Parhaimmillaan Suon villi laulu oli mielestä marskimaan kuvauksessa. Owens kuvailee helteistä kosteikkoa niin elävästi, että unohdin välillä olevani keskellä tammikuun hyisiä pakkasia.