Tänään olen 29-vuotias. Se on aika monta ja toisaalta ei. Olen henkisesti latautunut olemaan oikeasti kolmekymppinen jo jonkin aikaa, koska parikymppistä minusta ei saa enää mitenkään päin vääntämällä. Siitä kertoo ehkä sekin, että toistaiseksi mielestäni päivän paras juttu ei ollut postiluukusta kolahtanut lahjapaketti vaan se, kun sain perua toimeentulotukeni. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ilahtunut paketista kovasti, tätä puhelun mahdollisuutta vain on odotettu.
Tekstiviestikeskustelua tältä päivältä:
- Ystävä on ilmaista psykoterapiaa! :) Paljon onnea rakkaalle ystävälle!!
- Kiittistä! Juhlistakaamme myöhemmin syksyllä yhdessä sitä, ettei olla vielä 30.
- Näin tehdään. Ja sitten joskus kun ollaan 30v. niin sitten juhlitaan kunnolla sitä. :)
- Juuri näin!
Onneksi en ole siis yksin sen ajatukseni kanssa, että aina löytyy syytä juhlaan ja että joka päivä voi olla juhlapäivä. Tänään olevan erityisen juhlapäivän kunniaksi halusin täytekakun, en muista, koska minulla olisi sellainen viimeksi ollut. Jotenkin ajattelin, että kun kerran olen jo ihan oikeasti aikuisikäinen, osaan myös automaattisesti tehdä sokerikakkutaikinan yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja kyllähän siitä eilisestä leipomuksesta pohja tuli, se oli vain auttamattomasti liian pieni suunnitelemalleni kakulle.
Tänään aloitin siis aamuni tekemällä uuden, suuremman pohjan. Muuten hyvä, mutta kovin toispuoleiseksi se onnistui paistumaan. Ilmeisesti ilmiömäiset sokerikakkuleipuritaidot eivät tulekaan automaattisesti aikuisuuden kylkiäisenä. Pahus, olin nimittäin vähän laskenut tämän varaan.
Toispuoleinen kakku tai ei, totesin että on aika elegantti olo, kun leipoo kakkua keittiössä fiftarimekossa ja lehmäesiliinassa. Pitää pistää yhdistelmä muistiin tulevien huonojen päivien varalle.
