muistilista syksylle

- Lempivuodenaikani jatkuu vielä ainakin puolitoista kuukautta.

- Se on myös paras vuodenaika aamupäiväkävelyille.

- Siivoaminen työpäivinä on viisautta, koska silloin vapaapäivät voi omistaa vapailulle.

- Jos muuten ei irtoa, kannattaa larpata 50-luvun kotirouvaa ja siivota korkkareissa.

- Kausikortti jumppaan on maksettu, joten nyt siellä voi ja kannattaa käydä vaikka kiljoona kertaa viikossa, jos vain huvittaa.

- Joskus on silti hyvä pitää myös näitä päiviä:

- Puhelinta voi käyttää paitsi herätyskellona, myös ystäville soittamiseen.

- Yksi hyvä olut on kaikin puolin parempi kuin viisi huonoa.

- Leikkokukat piristävät kotia ja mieltä.

- Sarjojen töllöttäminen kiireettömästi sohvalla rentouttaa eri tavalla kuin mikään muu.

- Popkulttuuriviittauksista nauttiminen on elämän suola.

gorgeous pie

Aina silloin tällöin päässäni soi Joe Cockerin ääni muistuttamassa, kuinka "the best things in life are the simple things". Biisissä listataan sellaisia pikkujuttusia kuin onnellisuus, ilo ja rakkaus. Onhan ne toki hienoja, mutta pääni sisäinen DJ yleensä muistuttaa biisin olemassaolosta vähän erilaisten yksinkertaisten asioiden äärellä.

Esimerkiksi tämän perjantaina tekemäni kirsikkapiirakan, joka syntyi mukaillen Tee ite parempaa -blogin ohjetta.

Tuli niin hiton hyvää piirakkaa, etten voinut välttyä Gordon Cole -hetkeltä.

Runoelmani voisi kyllä kertoa ylipäätään kirsikoista. Miten en ole aiempina vuosina tajunnut, että niiden sesonki ei lopukaan heinäkuussa? Ensi viikolla aion tehdä eeppisen runon ansaitsevaa kirsikkahilloa. Happy times.

♥

Mietin ja mietin, enkä keksinyt järkevämpää otsikkoa. Lue eteenpäin ja ymmärrät miksi.

Lyhyt historia:

Robbie Williamsin ensimmäinen soololevy ilmestyi kuusitoista vuotta sitten, vuonna 1997. En voinut ostaa sitä, koska olin 15, enkä tykännyt Take Thatista. Nauhoitin sen kumminkin vaivihkaisesti kaverilta ja kuuntelin kasetin melkein puhki. I've Been Expecting Youn hainkin kaupasta heti sen ilmestyttyä ja Sing When You're Winning osui elämässäni sellaiseen koloon, ettei levy voi enää paljon henkilökohtaisemmaksi muuttua. Muutkin levyt ovat löytäneet paikkansa elämässäni ja auttaneet yli niin vaikeiden kuin hienojen aikojen, mutta koska tämä oli lyhyt historia, en ruodi niitä sen enempää.

Kuusitoista vuotta. Se on yli puolet tähänastisesta elämästäni. Tällä viikolla viimeinkin kohtasimme Robbien kanssa livetilanteessa ensimmäistä kertaa. Olen tiennyt asiasta joulukuusta saakka ja luullut latautuvani, mutta silti tunnevyöry oli valtava. Toivun edelleen jostain itkun, naurun, tanssin, liikutuksen, hysterian, onnen, surun ja pakahtumisen sekamelskasta. 

Aamulla jaoin tuntemuksiani työkaverille, jonka kädet menivät kananlihalle ihan vain myötäelämisen takia. 

Onneksi, onneksi Live Nation -karmani ei hyökännyt nyt, vaikka ilmeisen lähellä oli. Huh. Jos artistin hajonnut selkä haittasi menoa, se ei yleisöön välittynyt. Otto Talvio osui mielestäni kaikin puolin naulankantaan nettiarviossaan:

Williams hikoilee ja hengästyy, vaan ei luovuta. Showmies hänessä on niin kova, että hän onnistuu kääntämään epäonnen voitokseen ja laskee kipeästä selästään leikkiä. Siitä tulee toistuva vitsi konsertin stand up -henkisiin välispiikkeihin. 

[...] 

Visuaalisuudestakaan ei ole pulaa: kultanauhaa ammutaan yleisöön, on liekkejä ja lopussa ilotulituksia. Williams tietysti nykytyylin mukaisesti saapuu lavalle vaijerilla, takki liekehtien. 

Kiinnostava yksityiskohta Williamsin kimaltelevissa takeissa on musta nauha käsivarressa, joka lehtitietojen mukaan on kiertueen lava-arkkitehtuurin suunnitelleen, kesäkuussa kuolleen Mark Fisherin muistolle. Hän on suunnitellut muun muassa show'n keskeisen liikkuvan elementin, massiivisen Williamsin rintakuvan, jonka suussa Williams välillä istuu, välillä sen pää aukeaa ja sieltä lentää taivaalle ilmapalloja. Välillä pään metalliritilöiden välistä puskee liekkejä, välillä sieltä ruiskuaa vettä sumuna. 

Tämä on iso show, mutta Williams osaa tuoda sen lavakomedian tasolle, melkein klubimaiseksi. Se on konsertin suuri anti. 

Vuodet ovat tuoneet Williamsin esiintymiseen heittäytymistä. Se mikä kymmenen vuotta sitten Knebworthissa oli suvereenia ja sulavaa, on nyt särmikästä, henkilökohtaista ja paikoin täysin kreisiä.

Reiluun kahteen tuntiin mahtuu monta biisiä. Huomasin kuitenkin, että omat Robbie-klassikkoni ovat ilmeisen erit kuin keikkatilanteisiin lienee sopivaa. Esimerkiksi nämä olisin pahalla hajoamisriskilläkin halunnut kuulla:

- Ego A-Go-Go

- Karma Killer

- No Regrets

- By All Means Necessary

- Supreme

- Cursed

- Tripping

- Advertising Space

- Hey Wow Yeah Yeah kokonaan

Toisaalta en tiedä, mitä soitetuista olisin jättänyt poiskaan. Ratkaisu? Kolmen tunnin keikka. Kyllä. 

Let Me Entertain Youn ja Angelsin aikana kyynelehtimistä osasin odottaa, salakavalasti yhdeksi lempirallikseni kasvanut Bodies ja vanha viiltäjä Better Man tulivat puskista. Samoin Rock DJ:n aikana sekoaminen.

Lyhennetty versio, massiivinen meininki.

Oi Robbie, tule takaisin. Tarjosit minulle hienoimpia elämyksiä aikoihin ikinä. Otto Talvio toki ehti Hesarin paperiversiossa sanoa, että Robbie on nykyään ensisijaisesti keski-ikäisten idoli ja sellaisena voi pysyä supertähtenä pitkään. Keski-ikäisyyteen tarttumisen sijaan aion keskittyä siihen, että tämä keikkakokemus ei siis ehkä jää viimeiseksi.

Kaikin puolin ihanan ja parhaaseen mahdolliseen koloon osuneen keikan bonuksena oli kokemuksen jakaneet ystävät ja ihana, kaunis Tallinna, joka jälleen kerran oli hyvä minulle. Päätin että minusta tulee sellainen ihminen, joka käy siellä usein. Ostin jo karttakirjan.

we can slay it!

Muistutus itselle: 

Jos arki käy liian hektiseksi, apu löytyy kotoa kirjahyllystä. 

Vietin valtaosan eilisestä sohvalla Buffyn seiskakauden parissa. Huolimatta siitä, että panikoin Carlsonin lauantairuuhkassa ja hajotin kättäni vähän lisää muuttotalkoissa, tämä oli rentouttavin vapaapäivä pitkään aikaa. 

Seitsemän jaksoa takana, viisitoista edessä. Pari samanlaista päivää vielä ja olen kuin uusi ihminen.

Ensin kumminkin Tallinnaan. Kohta nähdään, Robbie.

Minun työurani

Minut haastettiin kirjoittamaan työurastani. Työuria pitää Suomessa pidentää alkupäästä. Viimeksi tätä ehdotti Jutta Urpilainen.

Minä sain ensimmäisen, romanttiselta kuulostavan työpaikkani 17-vuotiaana arkeologisten kaivauksien avustajana. Työn fyysisyys ja rankkuus pelästyttivät ja sopeutuminen oli vaikeaa. Sain sentään tehdä lyhempää työpäivää, vielä näin 14 vuotta myöhemminkin olen vankasti sitä mieltä, ettei 8 tuntia lapiointia ja kärräämistä ole 17-vuotiaille tytöille sopivaa hommaa. Pari vuotta myöhemmin sain lapsuuteni haavetyöpaikan R-kioskin kesämyyjänä. Vaikka tässäkin työssä todellisuus osoittautui kovin haavekuvista erilaiseksi, jatkoin pestissä yhteensä kolme kesää ja välissä yhden keväänkin. Kevät oli sattumien summa ja erityinen onnenkantamoinen, sillä en päässyt lukiosta opiskelemaan ja lyhyen kansanopistolinjan jälkeen tein työmarkkinatuella nettisivuja paikalliselle päiväkodille ja urakka alkoi olla lopuillaan.

Kahden välivuoden jälkeen sain lopulta opiskelupaikan. Kesätöitä irtosi kotikaupungistani museolta, jossa vietin kaksi kesää opashommissa.  Kolmen opiskeluvuoden jälkeen halusin myös graafisen alan työkokemusta ja pääsin ilmoitusvalmistajan kesätuuraajaksi paikallislehteen kuudeksi viikoksi. Viimeinen kesätyöpaikkani löytyi yliopistolta palkallisen (ja pakollisen) työharjoittelun merkeissä kansainvälisen konferenssin järjestäjätiimistä. 

Opintojen aikana tein lisäksi käännöstöitä ja graafisen alan hommia sekalaisille työnantajille, lähinnä yhdisyksille ja yrityksille, mutta mahtuipa joukkoon esimerkiksi yksi kansainvälinen levy-yhtiökin. Kestävin "työsuhde" oli kotimaiseen, keskisuureen levy-yhtiöön, mutta kun aloin pyytää työmäärään ja ammattitaitoon suhteutettua palkkiota, työt loppuivat. Palkkiotoiveistani napisivat myös muut, vaikka mielestäni olin pyynnöissäni kohtuullinen ja suhteutin toiveet alojen palkkausten mukaisesti. Tilanne oli pitemmän päälle stressaava ja valmistumisen jälkeen lopetin freelancer-hommat, toimeentulotuella työmarkkinatukea täydentävän työttömän kun ei kannata pieniä summia tienata.

Vajaan kahden työttömyysvuoden aikana päädyin (sittemmin lakkautettuun) työelämävalmennukseen kirjastoon ja ELY-keskukseen, sillä kotona oleminen ilman tekemistä ei tehnyt hyvää psyykelle. Pää pysyi kasassa ja löysin kutsumusalani kirjastopuolelta. Aloin opiskella täydentäviä opintokokonaisuuksia avoimen yliopiston puolella. 

Koska kuitenkin ilmeisesti ainoastaan valmistumista seuraava työnteko lasketaan, työurani alkoi pari vuotta sitten - ja pari vuotta gradun palauttamisen jälkeen - kun sain nykyisen työpaikkani museoalalta. Kirjastoalan pätevyyden sain suoritettua loppuun toukokuussa, opiskelin osan perusopinnoista ja aineopinnot kokonaan työn ohessa. Muotoutuihan se kunnollinen, yhteiskunnan varoja tuhlaamaton veronmaksaja tästäkin humanistista lopulta, 29-vuotiaana.

***

Saloniemen blogista:

Kopioi tämä blogipostaus ja pidä mielellään sama otsikko. Liitä muiden tarinoiden alle oma tarinasi, linkki blogiisi ja julkaise. Laita tarina eteenpäin. Pidä nämä ohjeet mukana. Kerrotaan maailmalle minkälaisia työuria meillä on.

Miten näitä vielä voisi pidentää?