syyskuun kirjat

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Erittäin kiinnostava kirja: neljän päähenkilön elämää sanelee fyysinen kipu eri muodoissaan ja samalla tutkitaan, kuinka elämät kietoutuvat yhteen. Typotin ensin, että "kieroutuvat" ja siitäkin on pitkälti kyse. Tämä on siis omalla tavallaan varsin psykologinen romaani - josta olisi kuitenkin pitänyt kirjoittaa mietteet ylös heti lukemisen jälkeen, sillä nyt muistan enää kirjan tunnelman ja sävyjä. Ja sen, että aina kun alkoi tykätä jostain hahmosta, kyseinen henkilö teki jotain äärimmäisen epäsympaattista. Realistista? Ehkä. Ikävää luettavaa? Kyllä. Silti kehottaisin tarttumaan tähän romaaniin, en ainakaan muista lukeneeni mitään sen kaltaista aiemmin.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa
En edes halunnut lukea näitä enempää ja silti. Pahuksen Harris, sinä nykyelämäni Tuija Lehtinen.

Sue Townsend: Two Woman Who Went to Bed for a Year

Tarina naisesta, joka välittömästi lasten kotoa muuttamisen jälkeen menee makaamaan sänkyyn, eikä poistu sieltä vuoteen. Paikoin tosi koskettava, koko ajan absurdi. Olisin ehkä nauttinut tästä enemmän, jos valtaosa sivuhahmoista ei olisi ollut niin vahvoja karikatyyrejä. Ainoa (melkein) koko ajan uskottava hahmo oli Eva itse. Mielestäni kirja on hatunnosto kaikille kotiäideille ja etenkin niille, joiden perheet eivät usko, että sekin käy työstä. Kiva kyllä lukea Townsendilta aikuisille suunnattu kirja, aiemmat kokemukset kun rajoittuvat vain Adrian Hadrianus Molen päiväkirjoihin. Lisäksi pakko kunnioittaa naista, joka on tehnyt mittavan uran kirjailijana, vaikka oppi lukemaan vasta  8-vuotiaana, lähti koulusta 15-vuotiaana ja on tätä nykyä virallisesti sokea, mutta silti kirjoittaa ja twiittaa menemään, minkä kerkeää. Girl power, vai miten se nyt meni?

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus

Kiinnostava ajatusleikki Jeesuksen elämästä - ja sopivan autenttisella kielellä kirjoitettuna! Tuntui siis koko ajan vähän raamatulliselta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että tekstin lukeminen olisi ollut edes tällaiselle raamattu-ummikolle vaikeaa. Pintapuolisesti melko harmiton, mutta Pullmanilla on kuitenkin asiaa niin ihmisestä, uskonnosta kuin historiastakin. Ärsyttävää: en ole nähnyt Dogmaa vuosikausiin ja silti muistan jatkuvasti, että tämän kirjan nimi olisi Jeesmies Jeesus.

Kuunneltuna:

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita / teoksesta Korppi ja kultakuoriainen sekä muita kertomuksia

Kuuntelin tämän autossa, eikä se ollut ehkä paras mahdollinen valinta. Ajaessa en pysty samalla tavalla keskittymään tarinaan, eikä Lars Svedbergin ääni auttanut asiaa. Useimmat tarinoista olivat onneksi ennestään tuttuja, joten pysyin kärryillä melko hyvin. Poe on kyllä käsittämätön kirjailija: tekstissä mainitaan vuosiluvuista lähtien kaikkea mahdollista, mutta tarinat itsessään ovat silti ajattomia - ja tuttuudestaan huolimatta melko kuumottavia. Toimii aina.

pie myth: busted

Opittua 1: Ei ikinä pitäisi antaa jotain "aikamäärettä" seuraavalle blogitekstille. Elämä tulee kumminkin tielle ja kirjoittaminen unohtuu.

Opittua 2: Karjalanpiirakoiden tekeminen ei olekaan salatiedettä. Kuka olisi arvannut?!

Tein karjalanpiirakoita ensimmäistä kertaa yläasteen köksäntunnilla, eikä varmaan tarvitse erikseen painottaa, että ihan päin pyllyähän se meni. Saatiin aikaan rumia rimpuloita ja mahdollisesti palovammoja. Homma tuntui harvinaisen työläältä ja lähes mahdottomalta oppia.

Muutama vuosi sitten Annan polttareissa emäntätestiin joutunut morsian opetti meitä muita tekemään piirakoita. Taisin saada aikaan pari ihan kelvollista, mutta silloinkin joku muu teki muistaakseni esivalmistelut etukäteen eli minulla ei ollut mitään käsitystä piirakoiden tekovaiheista tai vaaditusta työmäärästä.

Kavereiden kanssa ollaan yritetty karjalanpiirakkatalkoita jo ikuisuus useammallakin eri kombolla ja viime lauantaina viimeinkin tärppäsi.

Ja kah, opinhan piirakkamestariksi minäkin! 

Paitsi taikinan tekemisen ja valmiiden piirakoiden voitelun hoidin vain sivustakatsojana.

Vain muutamalla oli aiempaa vakavastiotettavaa piirakkakokemusta, mutta hyvin näytti tiimityöskentely sujuvan. Yhdestä kuoriutui tehdasasetuksilla kaulija, toisesta rypyttäjä, kolmannesta voitelija ja niin edelleen.

Maistoin myös ensimmäistä kertaa kotona tehtyä perunapiirakkaa. Ihan superhyviä! Vähän suolaisia tosin, mutta siitä en voi syyttää kuin itseäni, koska tein soseen valmiiksi. Vaan aina oppii.

Piirakkalinjasto.

Ensimmäinen satsi uunista ulos.

Perunaversiot, naaaaaaaam! Paistamisen jälkeen näytti vielä paremmalta.

Kokemuksesta rohkaistuneena voisin nyt kuvitella tekeväni piirakoita uudemmankin kerran, ehkä jopa itsekseni. Silloin kyllä nautin kasvis- ja proteiinipitoisia välipaloja, kiinalaisten lettujen ja karkkien popsiminen paistohommien välissä ei nimittäin ollut ollenkaan peliliike (tässä myös selitys viimeksi mainitsemaani hiilariähkyyn).

Minkähän perinneruuan sitä selättäisi seuraavaksi?

ihana, kamala numero

Täytin tänään 31 vuotta. Olen tässä useamman päivän yrittänyt miettiä, mitä se tarkoittaa - vai tarkoittaako mitään sen kummempaa. En ole päässyt mihinkään lopputulokseen, mutta päässäni on pyörinyt keskustelu joidenkin vuosien takaa.

Hanna: Jonne von Hertzen on 31.

Katja: Kolkytyks! Mieti, miten ihanaa!

Tämän ihanan iän (miksi se silti tuntuu vähän pahalta?) saavuttamisen kunniaksi pidin pienet illanistujaiset. Laitoin päälle mekon, meikkasinkin pitemmän kaavan mukaan. Oli jonkin verran lämpöä ja selkä jumissa, joten olo oli nurja. Onneksi muistin viime vuonna Kööpenhaminasta ostamani juhlahatun ja kaivoin sen kaapista käyttöön ensimmäistä kertaa. Kannatti. Kuumetta oli edelleen ja selkään sattui, mutta hattu paransi elämänlaatua hetkessä huomattavasti. Baariin en hatussa lähtenyt, mutta siinä vaiheessa ei enää tarvinnutkaan.

Tästä ehkä kuvastuu, etten ole kummoinenkaan tyylibloggaaja, irtopohjavuoka ja muut roinat jäivät sulostuttamaan kuvaa. Oppitunti on kuitenkin tärkein: hassu hattu kannattaa aina ja vanhat lempimekot kannattaa aika ajoin kaivaa kaapin perukoilta, ne ovat olleet lemppareita syystä.

Muita parhauksia: Marko sanoi, että tekee minkä tahansa kakun vain haluan. Tilasin siis Guinness-kakun. Voi niin hyvää! Bonuksena Katja leipoi ihan jumalaisen juustokakun. Tietysti tässäkin piilee oppitunti: jos tiedossa on juhlat istuvassa mekossa ja kaksi eri kakkua, ei kannata vetää ihan hulluja hiilariähkyjä joitain tunteja aikaisemmin. Mutta ehkä hyvä ruokapäivä on tukkoisuuden arvoinen.

Hiilariövereistä ja orastavasta kuumeesta johtuen tämä varsinainen syntymäpäivä on mennyt aika jumittavissa ja hiljaisissa merkeissä. Harmittaa. Pitää ehkä keskittyä siihen, että eilen oli ennen juhliakin erinomainen päivä. Mutta siitä lisää huomenna.

ihania miehiä

Jimmy Fallon on ihana. 

Joseph Gordon-Levitt on ihana.

En tiedä, kuka Stephen Merchant on, mutta uskaltaisin väittää, että ainakin ihana.

Jotain nuo ihanat miehet osaavat tehdä erittäin oikein, sillä katsoin juuri innoissani lipsynkkausta samalla kun odottelin pakastepitsani jäähtymistä syömäkelpoiseksi. Kreisein perjantai-ilta aikoihin. Mutta niin kovin viihdyttävää. Ja tämän viikon jälkeen enemmän kuin tarpeeseen.

howardin hurjapäät

Kyllästyin itsekin omaan nurinaani eilen ja päätin tehdä asialle jotain. Leffatreffit Maijan kanssa oli sovittu jo viikkoa aiemmin, mutta päätin sen olevan palkinto hyvistelystä. Eilen siis sen sijaan että olisin suoraan töistä heittäytynyt vaaka-asentoon kirjan kanssa ja/tai päiväunille tulinkin sitten siivonneeksi ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Ei olisi taaskaan pitänyt aliarvioida pölystä pyyhittyjen ikkunalautojen ja puunatun kylppärin voimaa. Etenkään jos ne yhdistää siivousurakan jälkeen tehtyyn herkkukalakeittoon ja hyvän Hollywood-draaman katsomiseen ystävän seurassa.

Oltiin joskus taannoin Markon kanssa elokuvissa ja näin Rushin trailerin ensimmäistä kertaa.

Hanna: Aion sitten katsoa tuon Maijan kanssa.

Marko: Häh, sehän kertoo Formuloista.

Hanna: Niin.

Trailerivainuni oli oikeassa. Rush oli hienosti rakennettu elokuva ja klassinen draama, joka nyt vain sattui kertomaan Formuloista. Siellä sitten jännättiin molemmat - Tapsan liki tyhjässä ykkössalissa, mitä ihmettä! - ihan hulluna, miten käy kilpailussa, joka on a) käyty melkein 40 vuotta sitten b) lajissa joka ei kiinnosta pätkän vertaa. Ei ole Ron Howard ihan turha mies. Elokuvan loppu meni vähän alleviivailuksi, mutta siitä huolimatta olin tosi tyytyväinen, että mentiin katsomaan tämä isolta kankaalta. 

Pinnallinen riemu: Jes! Paljon lähikuvia Chris Hemsworthista hymyilemässä. Estrogeeniyleisö kiittää.

Himpun syvällisempi riemu: Jes, jes, jes! Daniel Brühl alkaa kai oikeasti breikata myös rapakon takana. Goodbye Lenin on yksi lempielokuvistani ja siitä asti olen ollut vakaasti sitä mieltä, että miehelle olisi tilaa myös kansainvälisissä tuotannoissa. Ja sieltähän niitä on hiljaksiin tipahdellut, 2 Days in Parisista Inglourious Basterdsiin, mutta yleensä pienemmissä sivuosissa. Nyt tuli tämä. Ja seuraava Daniel-enskarihan on Wikileaks-elokuva The Fifth Estate. Jes, jes!

Loppukaneetti: ei kannata antaa Formuloiden hämätä, tämä oli oikeasti hyvä elokuva. Ei se tajuntaani räjäyttänyt, mutta ei kai aina ole tarviskaan? Varsinkaan jos Chris Hemsworth hymyilee lukuisissa lähikuvissa.