dweezil soitti, minä havainnoin

Minua aina huvittaa, kun joku käy katsomassa mitä tahansa taidetta ja jälkipuinnin sanoilla "enhän minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta..." Jotenkin en jaksa muistaa, että joskus se on rehellisin mahdollinen reaktio.

Näin kävi minulle eilen, kun Markon synttärilahjan muodossa päädyin katsomaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolle. Lopputuloksena oli, paremman termin puutteessa, varsin antropologinen keikkakokemus.

Frank Zappa on minulle tuttu lähinnä hahmona ja muutamina Markon esitteleminä suosikkiralleina. Nostan hattua uralle, mutta oma-aloitteisesti en muista koskaan Zappaa kuunnelleeni. Eli enhän minä keikasta oikeasti mitään ymmärtänyt, mutta olihan se kovasti viihdyttävää seurata ihan järjettömän taitavia muusikoita ja vuosikymmenien fanituksen aiheuttaman hurmoksen vallannutta yleisöä.

Että onneksi mentiin.

Alkupuoliskolla tuli kaikki härötilutus, väliajan jälkeen kuultiin popimpaa tuotantoa. Keikka kestikin arviolta sata vuotta (3,5 tuntia) ja siinä sivussa ehti miettiä yhtä sun toista. Isoimmaksi miinukseksi koin selkeän johtohahmon puutteen. Ben Thomas oli käsittämättömän taitava, mutta ihan vielä karisma ei riittänyt pitämään hommaa kasassa, vaikka tyyppi näyttää olleen yhtyeen päävokalisti jo lähemmäs viisi vuotta. Muitakaan ottajia ei manttelille ollut. Harmi.

Ehkä tästä syystä intouduin myös miettimään mahdollista työpaikkailmoitusta: "Etsitään monia eri tyylejä ja rekistereitä hallitsevaa laulajaa, joka taitaa lisäksi kitaran, vetopasuunan, munniharpun ja beatboxauksen. Olethan valmis pistämään itsesi likoon myös tanssien ja hyväksyt, ettet ole show'n tähti! ps. syvä ymmärrys Frank Zappan tuotannosta pakollinen." Ehkä tässä tilanteessa ylitsehyökyvä karisma on jo liikaa vaadittu.

Kulttuuritalolla oli liian vähän henkilökuntaa, joten narikassa/baarissa kaikkia selvästi harmitti ja stressasi. Tunnelma salissa oli kuitenkin pääasiassa hyvä ja innostunut. Yleisön ikähaitari taisi liikkua välillä 10-75, mutta painopiste oli selkeästi 50-60-vuotiaissa miehissä, joista iso osa näytti siltä, ettei rokkikeikoille enää helposti lähdetä. Ihaninta olikin seurata yleisön lämpenemistä, menneen fanituksen nousemista takaisin pintaan ja paikoin suoranaista sekoamista. Pisteet siis yleisölle fiilistelystä, bändille taas erinomaisesta soitannasta ja näkyvästä rakkaudesta soitettuun tuotantoon. Lisäksi suomipisteet Satumaan mahduttamisesta ensimmäisen puoliajan loppuun. Näytti ja tuntui olevan tunnelma sekä lavalla että lattialla siinä vaiheessa korkealla katossa.

Siellä hihittelimme yhdessä, kauluspaitasedät, vanhat hipit, nuoret progenörtit, paljettitoppibilettäjät, 10-vuotiaat tenavat ja minä, kaikki sulassa sovussa.

sofian matkassa

Kohtalokkaaksi tangoksi naamioitu tanssillinen kuntoliikunta on erinomainen stressinpoistaja ja fiiliksennostattaja. Mutta mitä tehdä, jos kaukana ja usein myöskin kaukomailla majaileva ystävä ilmoittaa olevansa kaupungissa juuri - ja ainoastaan - viikkoja odotetun tanssitunnin aikaan?

Sanomattakin selvää, että ystävä, omenasacher ja santsiglögi kiilaavat edelle. Pari tuntia maailmanparannusta, höpäjöintiä popkulttuurista ja tuomitsematonta ymmärrystä arjen ankeuksista tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Koska kakkuja ja munkkeja on mahtunut muihinkin hetkiin lähipäivinä, tangoamisellekin olisi tarvetta. Olo on karu kovin tukkoinen. Loppuviikko menee maailmalla, mutta ensi viikon tangoja ja muuta ohjattua liikkumista odotellessa voisin edes yrittää pysyä erossa rasvaisista leivonnaisista.

Kahvihetkestä kotiuduttuani hyökkäsin taas digiboksin kimppuun. Boksiparka on muutenkin kovilla ja Teeman elokuvafestivaali lisäsi kierroksia entisestään. Katsottavaa olisi siis noin miljoonasti enemmän kuin aikaa, mutta josko tästä yksi kerrallaan selvitään. Lyhyen kestonsa takia tiistai-illan elokuvaksi valikoitui Sofia Coppolan Somewhere.

Hyvä valinta.

Lehtikirjoittelun luonteesta päättelen, että noin koko muusta maailmasta  poiketen, minulla ei ole erityistä viha- eikä rakkaussuhdetta Sofia Coppolaan. Somewhere on kuitenkin ollut katsomislistalla ilmestymisestään asti ja voi miten hyvin se minulle toimi. Elokuvassahan ei sinällään tapahdu yhtään mitään ja silti se vangitsi sohvannurkkaan puoleksitoista tunniksi varsin tehokkaasti. Jotain ohjaajan pitää tehdä todella, todella oikein, että ensimmäinen dialogiton 15 minuuttia hujahtaa ohi. 

Tai että jaksaa katsoa minuuttikaupalla tätä:

(Oikeasti en tiedä, kauan tämä naamiokohtaus kesti. Toisaalta se tuntui ikuisuudelta, toisaalta meni ohi liian nopeasti. Ja miksi Stephen Dorff kipsinaamiossa on niin pelottava? Kysynpä vaan.)

Ja tosiaan, se kesto. Voi miten piristävää katsoa puolitoistatuntinen elokuva. Siinäkin ajassa ehtii sanoa (tai Somewheren tapauksessa ehkäpä jättää sanomatta) ihan tarpeeksi. Kiireenkin keskellä ehtii istua siksi aikaa alas ja rauhoittua, kun taas 2,5-tuntiset, saati yli kolme tuntia kestävät, leffahetket on jo huomattavasti hankalampi järjestää.

maapähkinävoikakkunen

Marko täytti pyöreitä ja mikäs sen parempi tekosyy kokeilla viimeinkin jättimäisen Reese's Peanut Butter Cupin tekemistä. Itse tekeminen oli helppoa, mutta koska joka välissä piti pohjan/täytteen/kuorrutteen antaa levätä, vierähti leipomuksen parissa koko perjantai-iltapäivä ja vähän iltaakin.

Hyvää ja maapähkinäistä oli, mutta resepti kaipaa vielä vähän hiomista. Johtuiko suomalaisista raaka-aineista, liiallisesta vatkaamiseta vai mistä, mutta täytteen ja kuorrutteen koostumus jäi varsin löysäksi ja leikkaaminen oli sotkuista. Onneksi itse syömistä pehmeä rakenne ei haitannut.

Alkuperäinen ohje täältä.

Pohja:
115 g huoneenlämpöistä voita
1,25 dl tomusokeria
1 keltuainen
¾ tl vaniljauutetta
> 3 dl vehnäjauhoa
0,6 dl kaakaojauhetta

Täyte:
85 g huoneenlämpöistä voita
1,75 dl maapähkinävoita
1,2 dl siivilöityä tomusokeria
2 rkl kuohukermaa

Päällys:
1,2 dl kuohukermaa
100 g tumma(hko)a suklaata

Koristeeksi:
Sormisuolaa

1. Tee taikina: Vatkaa pehmeä voi ja tomusokeri yhteen (n. minuutti). Lisää keltuainen, vanilja ja vatkaa kunnes taikina on tasaista. Kääntele mukaan voi ja kaakaojauhe ja vatkaa rauhallisesti, kunnes seos on tasaista. Anna levätä kelmutettuna jääkaapissa ainakin tunti.

2. Lämmitä uuni n. 160 asteeseen. Kaulitse taikina kahden leivinpaperin välissä n. 35 cm pyöryläksi. Asettele taikina 24 cm piirakkavuokaan ja painele reunoille. Anna levätä jääkaapissa 20 minuuttia.

3. Paista pohjaa n. 15 minuuttia piirakkapainojen alla (myös kypsentämätön riisi tai kuivat herneet käyvät). Poista painot ja maista vielä n. 5-10 minuuttia. Jäähdytä.

4. Valmista täyte: sekoita yhteen voi, maapähkinävoi, tomusokeri ja kerma. Vatkaa kunnes seos on tasaista.

5. Levitä täyte mahdollisimman tasaisesti jäähtyneelle pohjalle. Anna levätä jääkaapissa n. 30 minuuttia.

6. Tee suklaakuorrutus: laita rouhittu suklaa kulhoon. Lämmitä kerma kiehuvaksi ja kaada suklaarouheen päälle. Anna levätä n. 2 minuuttia ja sekoita tasaiseksi. Kaada kuorrute täytteen päälle ja anna levätä huoneenlämmössä 2 tuntia tai jääkaapissa 30 minuuttia. Lisää sormisuola juuri ennen tarjoilua.

Suolahippuset päällä ovat erityisen olennainen osa herkkukokemusta.

investointeja elämään

Ah, veronpalautukset, nuo aikuiselämän vuoden kohokohdat. Tänä vuonna palautukset ovat kohdallani joitain satasia ja ajattelin investoida sen pääasiassa itseeni - jo etukäteen. Tällä viikolla olenkin siis käynyt suuhygienistillä (hurraa!) ja ottamassa pitkästä, pitkästä aikaa raitoja hiuksiin (hurraa!).

Lopputuloksena on huomattavasti paremmalta tuntuvat (ja näyttävät) hampaat ja astetta vaaleampi tukka, brittiasteikolla jo ihan oikea blondi. Samalla hauskasti oma värini alkoi taas näyttää paljon punaisemmalta - ja silmät sinisemmältä. Sain myös ihan mahtavia vinkkejä hiusteni föönaamiseen, mikä onkin hyvä, koska en tohtinut vielä kovin jyrkkää polkkaa kampaajan ehdotuksista huolimatta napsaista. Ehkä sitten keväämmällä. 

Yritin kuvata uuta kuontaloa Katjalle, mutta koska kännykkäkamerani ei oikein toimi sisävalossa, ei eroa juurikaan huomaa. Laitan kuvan kuitenkin tänne, koska näytän siinä mielestäni harvinaisen kivalta. Hähää.

Uusi neule keskiviikon löytö Fidasta, 4 €.

Koska päänahkani on kuulemma erityisen huolestuttavassa kunnossa, tarttui kampaamosta mukaan myös hoitotuotteita. Silver-vaikutuksella olevia muotoilujuttuja unohdin vielä ostaa. Se on kuitenkin edessä, koska haluan ennemmin viileän sävyiset raidat kuin kellervät. Sanomatta kuitenkin selvää, että kun yleensä käytän kampaajaan maksimissaan 40 euroa, nyt sinne upposi pieni omaisuus. Ja tulinhan toki vielä Eskojen kautta kotiin, koska Swings Both Ways ilmestyi tällä viikolla.

Loput rahat ajattelin pistää säästöön tai investoida osittain joululahjoihin. Tietysti suuhygienistin ja kampaajan varaamisen jälkeen tuli tietoon, että keväällä Suomeen saapuu sekä Backstreet Boys että Robbie Williams, eivätkö etenkään jälkimmäisen liput ole ihan halvat. Sisäinen 17-vuotiaani heitti kuitenkin sen verran ison voltin, että kävi  varsin selväksi, mihin ne loput palautusrahat uppoavat. 

Sisäisen 17-vuotiaan bailauksesta huolimatta aikuisminä potee kieltämättä raha-ahdistusta. Mutta eikös keikkaliput ole vähän kuin investointi tulevaan hyvinvointiin?

rokumentin jälkeen

Rokumentti takana, arki edessä. Työvoimavajeen takia minulle lankesi viikkovapaa maanantaille ja se olikin varsin erinomainen sattumus, tai olisi ellei tarkoittaisi sitä, että vietän Markon syntymäpäivän töissä. Yksi palautumispäivä tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka leffafestarini jäi - jälleen työkuvioista johtuen - vain kolmen päivän mittaiseksi.

Nämä ehdin nähdä:

- Big Star: Nothing Can Hurt Me

- My Life With Liberace

- Sunset Strip

- I Am Divine

- Sound City

- Me ollaan parhaita!

Joka vuosi huomaan tahattomasti koonneeni listalleni temaattisesti yhteensopivia elokuvia. Näin tänäkin vuonna. Big Starissa, Sunset Stripissä, Sound Cityssä ja Divinessa kaikissa vilahteli samoja ihmisiä ja paikkoja. Ainakin olin kunnolla kartalla, vaikka vähän meinasi hihityttääkin.

Suosikikseni valinnoista nousi kevyesti I Am Divine. Elokuva ihmisestä, jonka koko elämä oli taideteos. Kaikinpuolin hurmaavan oloinen ja lahjakas ihminen, josta 90% nimen tunnistavistakin edelleen kysyy "oliko se se tyyppi, joka söi paskaa?". Sääli. Sinällään samaa teemaa kuin Big Star -rainassa: bändistä piti kaiken järjen mukaan tulla superhitti, mutta ei tullut. Toki Divine oli jo aikanaan paljon kuuluisampi ja lisäksi elokuva sadasti paremmin toteutettu. Toivottavasti Yle tekee taas dokumentaarisen kulttuuriteon ja ottaa tämän ohjelmistoonsa.

Sunset Strip oli enimmäkseen harmiton, mutta paljon parempi kuin odotin. Valitsin sen vuosittaisen perinteen mukaan aivojen tuuletuselokuvaksi, mutta mukana olikin ihan kunnon historiikkiakin. Vasta jälkeenpäin tajusin, ettei tuuletusdokkarille olisi ollut erityistä tarvetta, koska onnistuin skippaamaan kaikki maailmantuskaelokuvat tänä vuonna. Ei silti harmita, ihmiset fiilistelemässä menneitä vuosikymmeniä on yleensä mielenkiintoista katsottavaa. Ja kyllähän siinä taas piti taas vähän liikuttua, kun River Phoenixin kuolema vilahti kankaalla.

Sound Cityn ongelma oli ensisijaisesti se, että se sisälsi aineksia kahteen elokuvaan: studion vaiheista kertovaan dokkariin ja Real to Reel -levyn nauhoituksia tallentavaan elokuvaan. Kaikkea ei siis mitenkään voinut kahteen tuntiin mahduttaa. Erityisesti kirveli se, ettei Corey Taylorin studiosessiota ollut mukana. On niin ihana laulaja, että mieluusti olisin kunnollisista kaiuttimista häntä kuunnellut.

Ja olisin minä sitä Alain Johannesiakin voinut leffateatterissa kuunnella.

Draamapuolelta sekä Liberace että uusi Moodysson osoittautuivat erinomaisiksi, tosin Liberacesta tykkäsin ehkä hitusen enemmän. Matt Damon! Oot huippu! 

Me ollaan parhaita! taas oli virallinen hyvän mielen elokuva, mikä tuntuu edellisten Moodyssonien jälkeen ehdottoman virkistävältä. Traileri lupaa, että tässä on elokuva kaikille, jotka ovat koskaan olleet 13-vuotiaita. Oikeassa on.

Elokuvien ohella päätin tällä kertaa keskittyä myös ihmisiin. Valitsinkin jaetun ruokahetken muutamaankin kertaan dokkarin yli. Teki hyvää psyykelle, samoin kuin lauantain alkoholiton linja. Kuudesta elokuvasta ja monista ihmisistä huolimatta tuntui aika tyngältä koko Rokumentti. Jatkoinkin elokuvalinjalla vielä eilen ja päätin maanantaivapaani Tapioon The World's Endin parissa. Melkein jopa tuntui Rokumentilta, koska nelossalissa tulee muulloin harvemmin istuttua ja soundtrackin oli mainio. Niin oli elokuvakin. Olen odottanut sitä ikuisuuden ja  kerrankin kannatti. Mainio roolitus ja hyvä tarina, loppukin kantoi.

Jos uskaltaisin, laittaisin Simon Peggille monen monta faniviestiä Twitterissä. Mutta en uskalla. Pitää varmaan tyytyä muotoilemaan niitä päässäni.