lomapalapeli

Viikonloppu meni vähän penkin alle. Lauantain pitkä työvuoro, sunnuntain yksöisvapaa, liian vähäuniset yöt, kipeä jalka, hajonnut pesukoneen liitin, pilaantuneet suolakurkut, huono olo, paha mieli, ahdistus. Jarmuschin uusi ja sunnuntaibrunssi olivat mukavia, mutta toisina hetkinä varmasti parempia kokemuksia.

Yritin olla ihmisten ilmoilla, mutta se oli isomman luokan virhearvio tämän viikonlopun kontekstissa. Tämä maanantai tuntuu jatkavan ihan samalla linjalla.

Kummasti siis loma-asiat pyörivät mielessä.

Tuoreempana työntekijänä on hankala selittää vuosikymmeniä talossa olleille, ettei käytössä ole yhtä paljon lomapäiviä kuin muilla. Minulle ei myöskään kerry ylitöitä samalla tavalla, joten ylityövapaiden varaan ei voi laskea. Viimeisen pari viikkoa olenkin aina sopivan kolon tullen pyöritellyt lomapalapeliä: miten maksimoida omien lomapäivien hyöty niin, että vapaata voisi pitää tarpeen tullen pitkin vuotta, mutta kesälläkin ehtisi pitää joitain viikkoja lomaa putkeen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tänä vuonna tuntuu olevan vielä ihan liikaa liikkuvia osia.

Olenko lähdössä syksyllä matkalle vai en? Jos olen, kuinka pitkäksi aikaa? Tarvitaanko minua töissä toukokuun puolivälissä vai ei? Minä viikonloppuna kummipojan synttäreitä vietetään? Voiko kesällä olla useampi ihminen lomalla samaan aikaan vai pitääkö meidän ketjuttaa lomamme koko kesälle? Voinko itse edes tänä vuonna toivoa lomani ajankohtaa? Milloin ja minne Marko lähtee kieliharjoitteluun?

Riippuen siitä, miten kesälomat järjestyvät ja jos vapaaehtoistun taas välipäivinä töihin, talvi/kevätkaudelle olisi näillä näkymin jäämässä ainakin viisi elintärkeää lomapäivää. Se tuntuu riittämättömältä ja onkin vähemmän kuin tänä keväänä, mutta jotain sentään. Ja ehkä palkattomilla voi paikata, jos oikein tiukaksi menee.

Kun nyt selviäisi sinne kesään ensin.
Tai edes huhtikuun.
Tai kuulisi, miten ja milloin sitä odotettua olisi mahdollisuus pitää.

makutarina: sananen broilerista

Syön joskus harvakseltaan lihaa. Ulospäin luokittelen itseni pesco-vegetaristiksi, koska näin pystyn kontrolloimaan, mitä, mistä tulevaa ja kenen laittamaa lihaa syön.

Broileria en syö koskaan.

Työterveyshoitaja meinasi pudota tuoliltaan, kun kerroin, että taustalla ovat eettiset syyt. Ilmeisesti nykyisessä työpaikassani tämä on harvinaista. En ymmärrä. Lähtökohtaisesti olen ahdistunut siitä, että muutamassa kymmenessä vuodessa on jalostettu eläin, joka kasvaa jättikokoiseksi lihakoneeksi viidessä viikossa. Olen myös ahdistunut siitä, että jalostetuista broilerituotteista on tullut peruselintarvike, joiden alkuperästä ei välitetä - huolimatta siitä, että kasvattamoiden olosuhteet nousevat otsikoihin säännöllisin väliajoin.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti vuosia tilaamani, tasalaatuinen ja ihana Maku-lehti (2/2014). Maku on perinteisesti ollut aika puolueeton: tuotemerkkejä löytyy, mutta yleensä esiteteltyinä uutuuksina tai muuten perusteltuina. Resepteissä tai jutuissa harvoin merkkejä painotetaan. Maksetut mainoksetkin ovat yleensä tunnistettavissa, vaikkakin lehden linjassa.

Siksi hämmennys olikin valtava, kun lehden loppupuolelta löytyi "artikkeli" otsikolla Broilerin lyhyt historia. Alle puolen sivun tekstin lukeminen lisäsi hämmennystä entisestään.

Minua ei haittaa, että broilerista puhutaan lehdessä. Minua ei haittaa, että suomalaisen broilerinkasvatuksen historiasta tai nykytilasta kerrotaan kuluttajille. Sen sijaan minua haittaa, jos arvostamassani lehdessä ei pysytä asialinjalla. Liha-kirjankin kirjoittaneen Mika Remeksen tekstin sävy on epäilyttävä ja kosiskelevuudessaan oksettava. Jopa broileria syövä mies hörähti epäuskoisena, kun luin otteita tekstistä ääneen.

Vai mitä sanotte tästä? Kursiivit omani.

Tänä päivänä broilerintuotanto perustuu äärimmilleen vietyyn nopeuteen, tehokkuuteen ja erikoistumiseen. Vastakuoriutuneet broilerit tuodaan koko kasvatuserä kerrallaan broilerikasvattamoihin. Tipusilla on aluksi valtavasti tilaa hallissa taaperrella puhtaalla kuivikepohjalla. Ruokaa saa syödä rajattomasti, lämpötila on säädetty optimaaliseksi.

Kai myös tiesitte, että Suomessa ollaan niin kovin hygieenisiä, ettei salmonellavaaraa oikeastaan ole ja loppuvaiheessa (siis siellä viiden viikon korvilla) kasvattamossa on "tunnelma kuin torikokouksessa"? Ahdasta siis on, mutta kyllä siellä liikkumaan mahtuu. Sitä teksti ei luonnollisestikaan kerro, kuinka paljon tilaa on ja miten hyvinvoivia kaikessa tilassa tepastelevat broilerit ovat.

Suomalaisten lehtien ja mainostajien suhteesta ei puhuta usein, mutta joskus sentään. En ole tyhmä enkä edes niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi lobbausta tapahtuvan alalla kuin alalla. Silti tässä mennään mielestäni pahasti yli.

Kunnia suurimittaisemman broilerituotannon käynnistämisestä kuuluu Saarionen Oy:n johtajalle Reino A. Avoniukselle, joka amerikkalaisopein alkoi selvittää, mikä broilerirotu sopisi Suomessa parhaiten tuotantoon. [...] Untuvikkoja kasvatettiin asiasta innostuneilla maatiloilla navetoihin ja talleihin rakennetuissa kasvattamoissa. Alan kehittäjiin kuului myös euralainen Hannes Kariniemi, jonka broileritilasta kasvoi Suomen suurin boilerijalostamo [sic] Kariniemi oy.

Remes näkyy olevan myös Tiede-lehden vakituinen avustaja. Etenkin tämän taustan valossa olisin odottanut huomattavasti neutraalimpaa otetta. Ehkä olen sittenkin naiivi.

Täytyy seurata, mihin suuntaan Maku on menossa. Jos tämän sävyisiä juttuja alkaa ilmestyä Makutarina-palstalla enemmänkin, lopetan tilauksen. Se olisi sääli. Olen tilannut Maku-lehteä numerosta 2 alkaen eli yli kymmenen vuotta. Olen seurannut lehden kehitystä, innostunut uusista palstoista ja hyvästellyt haikeana vanhoja. Tilauksen lopettaminen olisi kuin rakkaasta ystävästä eroaminen. Mutta kasvavathan ne ystävätkin joskus erilleen.

---

ps. Pöyristyksen keskelläkin boilerijalostamo herätti päässäni loputtomia, riemukkaita Photoshop-mahdollisuuksia.

kevätlomalla

En ilmeisesti enää osaa pikapyrähdellä matkoille. Kevätlomanen Tallinnassa oli erittäin tervetullutta vaihtelua arkeen, mutta kotiin palasin perjantaina ja edelleen olen aivan poikki. Työpäivät vielä jaksan, mutta iltaisin päässä humisee. Vähän olen jo skarpannut, koska tiedän, mitä olen tehnyt esimerkiksi eilen tai jopa toissapäivänä. Lauantai-illalta ei sen sijaan ole mitään järkeviä muistikuvia. Katsottiin ehkä Markon kanssa joku elokuva, mutta ei ole mitään käsitystä, mikä se olisi voinut olla.

Kyseessä piti alunperin olla äiti-tytär-matka, mutta Millan paikalle hyppäsikin lopulta kummitätini Annikki. Onneksi asia hoitui yhdellä soitolla Tallinkin asiakaspalveluun ja ei muuta kuin suunta kohti lauttaa.

Matkustimme siis Tallinnaan ja takaisin tällä kertaa ihan oikealla paatilla, eikä kantosiipialuksella tai maailman pienimmällä lentokoneella. En huomannut Linda Lineen verrattuna matkustusmukavuudessa paljonkaan eroa, mitä nyt jaloittelutilaa oli enemmän ja kaupat isommat. Kesäkaudella taidankin jatkaa edelleen Linda Linen tyytyväisenä asiakkaana, sillä vaikka matkalla ja odotellessa ollaankin osan aikaa kuin sillit suolassa, niissä terminaaleissa selviää vähemmällä kävelyllä. Hienoa silti tietää, että muutkin väylät toimivat mallikkaasti ja ovat siis vaihtoehto.

Tarjolla olisi ollut Walt Disney -retrospektiivi eli kasa Disney-elokuvia originaaliäänillä! Koska näytösajat olivat meille todella huonot ja 30 Seconds to Mars meni perumaan keikkansa juuri kun olin hankkinut lipun, matkan ainoana kulttuurikohteena Lennusadaman Titanic-näyttely. Monet työkaverit ovat käyneet tutustumassa museoon ja palanneet silmät pyöreinä kertomaan, kuinka Virossa museomaailma on kymmeniä vuosia Suomea edellä. Nyt ymmärrän miksi, vaikkei perusnäyttelyyn keskittymiskyky tällä kertaa riittänytkään.

Titanic-näyttelyn alkupuolisko oli sekava, mutta hienot oivallukset koukuttivat nopeasti. Sain kävellä laivan ensimmäisen luokan käytävää, poseerata portaikon juurella ja koskea jäävuorta. Eri luokkien hytit, astiat ja käyttötavarat esiteltiin kiinnostavasti, vaikka yleensä en vitriineihin iskettyjä haarukoita jaksakaan tuijotella. Matkustajien ja miehistön tarinoita kerrottiin perinteisin seinätauluin, mutta samat henkilöt toistuivat näyttelyn eri vaiheissa ja lopulta selvisikin, ketkä pelastuivat ja ketkä eivät. Eli itkuksihan se paikoin meni.

Laiva- ja muita liikenneonnettomuuksia on lähi- ja kaukaisempikin historia täynnä, mutta jostain syystä tuo Titanic puhuttelee. En taida olla ainoa, koska museoon piti jonottaa hyvä tovi ja näyttelyssäkin piti edetä melkein kuin taannoisessa Picasso-näyttelyssä konsanaan. Ja tästäpä huomio: vain suomalaiset antavat tilaa muille näyttelyvieraille tutkia vitriinejä ja opastetekstejä jäämällä etäämmälle. Paikastaan sai taistella ja aika paljon jäi tämän takia näkemättä ja lukematta paikoin. 

Ai niin, käytiinhän me toki myös marsipaanigalleriassa. Pelottava paikka.

Onneksi matkaseuralaiset tälläkin kertaa olivat yhtä hyviä syömään kuin minä, niin tuli myös maisteltua kaikenlaisia herkkuja. Oma suosikkini kokonaisuutena oli ensimmäisen illan Vanaema juures, jonka olin bongannut In Your Pocketista jo aiemmin. Söin alkuruuaksi silliä, pääruuaksi iiiiihania sieni-perunapihvejä ja paahdettuja juureksia ja jälkkäriksi isoäidin piiraan, joka paljastui raparperipiirakaksi. Simppeliä mutta todella hyvää perusruokaa ihan superviehättävässä kellariympäristössä.

Parhaan ruoan tittelin nappaa kuitenkin toisen illan georgialaisen ravintolan Tbilisin yrttinen kidneypapupata ja hatsapuri eli vanha suosikkini georgialainen juustoleipä. Itse ravintola oli kuitenkin vähän viileä ja kolkko, ja vessaan piti matkata melkeinpä katakombien läpi vielä arktisemmissa olosuhteissa. En kuitenkaan ihan kauheasti valita, koska papupatani oli ihan superhyvää. Ehdottomasti suosittelen sitten vähän lämpimämmillä säillä. Tbilisi on vähän piilossa vanhan kaupunginlaitamilla, sivukujalla lähellä Vapaudenaukiota.

Vanhakaupunki ei muutenkaan taaskaan pettänyt, pysyin budjetissani täysin ja pääsin myös patsasposeeraamaan kerran.

Eikös siinä ole jo matkan kannalta tärkeimmät tekijät? Seuraava ulkomaanmatkani suunnattakoon kuitenkin vaihteen vuoksi kuitenkin jonnekin aivan muualle.

palasia

Parisen kuukautta vaihtelevalla aktiivisuudella siinä meni.

1. Kärsivällisyyteni riitti sittenkin.

2. Mitä minä nyt teen elämälläni?

b niin kuin bäkkärit, c niin kuin cajon

Olisi pitänyt roudata kone mukana Etelä-Suomeen, perjantain ja lauantain välisenä yönä olisi nimittäin saattanut syntyä varsin kiinnostavaa blogitekstiä. No, enpä roudannut ja nyt on mieli erinnäisten tunnekuohujen jäljiltä ehtinyt jo laantua. Nyt seuraa siis maltillinen keikkaraportti.

Suuntaamiseni Backstreet Boysin keikalle on herättänyt lähipiirissäni jonkin verran kysymysmerkkejä, vähän kateutta ja paljon hyväksyvää hyminää. Jossain vaiheessa alkuvuotta ehdin kyllä jo itsekin kyseenalaistaa reilun 70 veronpalautuseuron käyttämistä Bäkkärien keikkalippuun, mutta pakko se on sanoa, että kyllä kannatti. Nostalgiapläjäys tuli enemmän kuin tarpeeseen ja oli parhaassa seurassa koettuna enemmän kuin osiensa summa.

Ooo, cajon!

Setti oli erinomaisesti rakennettu ja eteni pääasiassa kaavalla 3+1, eli yksi uusi biisi noin kolmea vanhaa kohden. Keikka kesti reilut pari tuntia ja Kevin lupailikin jossain kolossa, että "we're probably gonna play all your favorites". Ihan kiva lupaus, mutta jos kaikki suosikit oli tarkoitus soittaa, missä viipyivät esim. Get Another Boyfriend, It's Gotta Be You, Don't Wanna Lose You Now, monta helmeä Never Gonelta ja kaikki materiaali Unbreakablelta?

Toisaalta annan anteeksi, koska a) lupaaja oli Kevin, jonka paluu bändiin on sisäiselle teinilleni ylittämättömän hieno asia b) tuommoisia lupauksia on mahdoton pitää missään tapauksessa  ja c) aloitus oli niin rautainen! Heti keikan aluksi kuultiin peräkkäin The Call, Don't Want You Back ja Incomplete. Huh, siinä meinasi hysteria vallata, onhan Don't Want You Back ehkä lempparini BSB:n tuotannosta kautta aikojen ja kaiken lisäksi vanha ei-sinkkubiisi. Muutenkin kombo toimi loistavasti.

Lavaratkaisu oli myös mielestäni tyylikäs ja ilahduttavan pienieleinen. Muutamalla tasolla, maltillisilla graafisilla elementeillä ja yhdellä kankaalla siirryttiin tunnelmasta toiseen. Tuli sitten katsottua myös itse esiintyjiä eikä pelkkää videotaidetta. Oli siellä tavalliset screenitkin, mutta haukankatseellani seurasin kerrankin ensisijaisesti sitä, mitä lavalla tapahtuu. Acappellan ja akustisen osuuden ajaksi myös isolta kankaalta pystyi seuraamaan lavan tapahtumia, joten myös meidän taaemmasta kaarteesta näki naamojakin paremmin.

Ennen keikkaa pohdin, että petyn pahasti, jos pojat eivät tanssi, mutta ehkä vielä pahemmin, jos tanssivat. Ja tanssivathan ne. Kaikki klassikkokoreografiat As Long As You Love Me -tuolitanssia ja Get Downia lukuun ottamatta tulivat keikalla, mutta koska siellä oli lämmin nostalgia havaittavissa myös itse bändillä, se ei ollutkaan yhtään noloa. Tanssahtelua oli tasapainotettu akustisella musisoinnilla ja sen aikaisella istuskelulla, eikä uusiin biiseihin oltu tehty sen kummempia askelluksia ollenkaan. Hyvä.

Vielä tämmöinen versio, missä Kevinkin soittaa cajonia, koska cajonit on huippuja.

AJ oli vanhemmissa biiseissä vähän alavireinen, mutta en jaksa nurista niistä. Ilmeisesti ääni ei enää sovi vanhalle tuotannolle niin hyvin. Uusi tuotanto sen sijaan sujui mallikkaasti ja biisit kuulostivat paljon paremmilta kuin vähän sieluttomasti tuotetulla levyllä.

Kiitän myös näistä:

• Ennen keikkaa ja keikan jälkeen nauhalta soi BSB:n oma tuotanto eikä epämääräiset poppihitit. Enimmäkseen soitettiin nopeita ralleja. Oikein!
• Pakollisten vaatteidenvaihtojen aikana kankaalta näkyi videoita: varta vasten kuvattuja hassuttelupätkiä ja tulevan Backstreet Boys the Movien (!) mainos.
• Oltiin oikeasti nostalgiaveneessä: keikalla raikasi niin I'll Never Break Your Heart, 10 000 Promises kuin We've Got It Goin' On!
• Areenan järjestelyt toimivat niiiiiin hyvin. Valtavasta ihmismassasta huolimatta oltiin hujauksessa paikoillamme ja myös ulkona. Miinusta vain siitä, ettei vesipulloja saanut olla mukana ollenkaan. Näin monta pitkällä raskaana olevaa naista. Sääliksi kävi.
• Fanit ovat uskollisia. En tiedä, oliko hienompaa se, kun koko Areena lauloi I Want It That Wayta vai se, kun koko Areena piti hiljaisen hetken Q:n, edesmenneen henkivartijan muistolle.

Ennen keikkaa oli stressiä, mielensäpahoittamista ja aikatauluhysteriaa, mutta istuttiin tukevasti omilla paikoillamme noin 7 minuuttia ennen Redraman ilmoitettua aloitusaikaa. Koska Redrama ystävällisesti aloitti muutaman minuutin myöhässä, ehdittiin myös ottaa nenukuvia ja päivittää Facebookia. Tärkeimmät ensin.

Ja tapahtuihan Redraman neljän biisin setissä sitten tämä:

He huffs and puffs and blows my clouds away.

Itkuhan siinä meinasi tulla, kun AJ kertosäkeen alkaessa ilmestyi lavalle. Onneksi Twitter oli varoittanut tästä etukäteen. Tilanteeseen valmistautuneena ja kypsänä kolmekymppisenä päätinkin siis pyyhkiä kyyneleet ja kallistua riemuitsemiseen - ja vähän Redraman meriittien omimiseen, olenhan suomalainen.  AJ! Ja meidän Lasse! 

The Exchange oli myös ihan jees, mutta en oikein jaksanut innostua. Taitavia mutta liian lipeviä poikia jäyhään suomalaiseen makuuni.

Kovasti olen keikan jälkimainingeissa miettinyt rahaa. Kannattaahan se takoa, kun nostalgian siivet vielä kantaa, mutta jotenkin harmittaa fanikunnan eriarvoistuminen. Perusliput olivat hintahaitarilla 49 - 73,50, mutta tarjolla oli jos jonkinlaista vippilippua ja fanzonea, joihin ei edes näin säännöllisellä palkalla kannata haaveilla. Jatkobileisiinkin liput olisivat olleet edulliset, mutta jos olisi halunnut esimerkiksi tavata klubille saapuneet bändiläiset, olisi pitänyt käsittääkseni pulittaa reilusti enemmän. En minä sinne klubille olisi uskaltanut missään tapauksessa mennä, mutta periaatteen tasolla korpeaa kovasti.

Muutoin viikonlopusta jäi päällimmäiseksi mieleen, että minulla on kasa ihan kullanarvoisia ystäviä. Tällä kertaa heilautus erityisesti Kalevan, Töölön, Jokioisten ja Kanervalan suuntaan. Tiedätte, keitä olette. Kiitos ja kumarrus siitä, että olette ja pysytte elämässäni.

ps. Kävin myös Tennispalatsin Chaplin-näyttelyssä. Pitää mennä takaisin. Ihana näyttely ja ihan älyttömästi nähtävää. Ja puettavaa!

Helsingin taidemuseo, olet ihana. Seuraavaksi kerraksi opettelen muutaman asianmukaisen poseerauksen.