sunnuntai 31. elokuuta 2014

vuodenajan vaihtuessa

Huomenna on jo syyskuu. Tavallaan hyvä, sillä uhosin viime viikolla käyttäväni kesäkenkiä vähintään elokuun loppuun ja parina viime päivänä on kieltämättä ollut jo melkoisen kylmä tämän täyttämiseen.

Syksyn ensimmäinen päivä oli mielestäni jo lomaviikonloppunani, minusta lauantaina, Markosta sunnuntaina. Ilma tuoksuu erilaiselta ja kaupasta tekee mieli kantaa kotiin loputtomia kasoja paksuja sukkahousuja.

Yleensä nautin suunnattomasti alkusyksystä, se on lempivuodenaikani. Ilma tuoksuu kirpeältä ja multaiselta, auringonvalo on kauneimmillaan ja satokausi jaksaa aina yllättää.

Tänä vuonna on ollut toisin. 

Yleensä kaamoksen myötä tuleva tarve hautautua viltin alle kirjan ja teemukin parissa ilmaantui elämääni jo elokuussa. Mitä paksumpi romaani ja makeampi tee, sen parempi. Viinikumikarkit houkuttelevat ihan liian aikaisin. Haluaisin ostaa kotiin uusia tekstiilejä, mutta en jaksa kiertää kauppoja.

Huolestuttavaa. Mutta ehkä tästä päivä kerralla selvitään. Huomenna saan kaivaa kaapista alkukesästä syksyä varten kaappiiin hankkimani tennarit. Seuraavaksi voisin jalkautua niissä D-vitamiinikaupoille ennen kuin syysaurinko hylkää minut kokonaan. 

Siis jos työkaverilta lahjaksi saadusta tiiliskiviromaanista maltan irtautua.

perjantai 29. elokuuta 2014

torchwood

Kaipaan aina elämääni hömppäsarjaa, jonka seurassa voi siirtää aivot narikkaan. Tarve on luotu aikanaan Buffyn ja sittemmin Angelin parissa, josta johtuen sarjassa saisi mielellään olla hassuja yliluonnollisia pahiksia, jotka aina jakson päätteeksi kukistetaan ja maailmanjärjestys palautetaan. Olen kuitenkin valitettavan nirso, enkä jaksa katsoa pelkkää huttua, vaan sarja saisi olla mieluusti hyvin tehty ja henkilöhahmoissa tarttumapintaa. Huumoria pitää olla, mutta loputon slapstick ei nappaa.

Onhan näitä onneksi löytynyt vuosien varrella, Doctor Who ja Once Upon a Time näin erinomaisina ja tuttuina esimerkkeinä.

Nyt löysin Doctor Whon spinoffin Torchwoodin.

Onhan tässäkn sarjassa omat ongelmansa, mutta pääasiassa minusta on ilo katsoa laadukkaasti toteutettua sarjaa, jossa - etenkin Whon viimeisten kausien jälkeen - myös naishahmot ovat omilla aivoillaan ajattelevia, aktiivisia toimijoita. Siedän jopa Jack Harknessia, joka on Whossa ollut minulle yksi isoimpia ärsytystekijöitä ja samalla syy, miksi en ole katsonut Torchwoodia aiemmin. Kiitos, Russell T. Davies!


Puoliksi huvittaa, puoliksi viihdyttää yhtäläisyydet juurikin Buffyversen suuntaan. Toki ymmärrän, ettei yliluonnollisenkaan viihdeohjelman tematiikka tai toteuttamiskeinot ole rajattomia ja yhtäläisyyksiä tulee väkisin. Toteutukseltaan ja tunnelmaltaan esimerkiks Doctor Whon ja Angelin toisen maailmansodan sukellusvenejaksot menevät päässäni sekaisin. Torchwoodin kohdalla yhtäläisyydet ovat kuitenkin sen verran yleisiä ja läpinäkyviä, että se pistää miettimään pastissin, plagiaatin ja kunnianosoituksen välistä harmaata aluetta.


Tunnelma ja teemat tuntuvat siis läpi ykköskauden tutuilta, mutta listaanpa nyt ilokseni muutamia yksittäisiä jaksoja.

Day 1 - Lonely Hearts
Torchwoodin ja Angelin ensimmäisten kausien toiset jaksot, joissa selvästi tuodaan esille spinoffin aikusempi linja sisarsarjaan nähden. Molemmissa pahis pokailee sinkkuja baarissa. Angelissa loisdemoni siirtyy seksin jälkeen kehosta toiseen ennen kuin vanha hajoaa, Torchwoodissa hohtavana pilvenä paikasta toiseen liikkuva alien elää ihmisten orgasmienergialla. Molemmat vähän kökköjä ideoita, jos minulta kysytään, mutta ehkä ne laajemmassa mittakaavassa toimivat.

Combat - The Ring
Torchwoodissa elämäänsä kyllästyneet rikkaat miehet pistävät pystyyn fight clubin, jossa voi taistella häkissä myös väkivaltaista alienia vastaan ja voittaa rahaa. Yksi sankareista päätyy kehään, mutta tiimi pelastaa sekä jäsenensä että alienin, jonka vievät pahojen ihmisten ulottumattomiin. Angelissa elämäänsä kyllästyneet rikkaat miehet pistävät pystyyn kerhon, jossa demonit tappelevat toisiiaan vastaan kehässä ja vedonlyönnillä voi voittaa rahaa. Angel päätyy kehään, mutta lopussa tiimi pelastaa Angelin ja demonit pahojen ihmisten ulottumattomiin. 

Captain Jack Harkness - Are You Now or Have You Ever Been
Torchwoodissa hahmot imaistuvat Ritzin tanssisalissa vuoteen 1941 ja Harkness tapaa alkuperäisen Jack Harknessin, jolta on nimensä napannut. Samalla pedataan kauden päätösjaksoa ja pääpahista. Angelissa mennään fläsäreiden avulla Hotelli Hyperioniin vuoteen 1952 ja käsitellään ratkaisevaa kipukohtaa Angelin menneisyydessä. Samalla pedataan sarjan tulevaisuutta ja kakkoskauden tapahtumia. Ei siis juoneltaan ihan niin selkeä sisarjakso kuin edelliset, mutta kuuluu listaan silti: kummassakin katsoja oppii lisää sankarista, joka on siis pitkään takkiin pukeutuva, liikaa hiusgeeliä käyttävä arvoituksellnen kuolematon mies, joka on elänyt jo pitkään, parantanut tapansa ja hyvittää nyt vanhoja pahoja tekojaan. 

Koska aivot eivät olleet vielä tarpeeksi solmussa, Torchwoodin kakkoskauden alkaessa James Marsters ilmaantuu huonolla tekosyyllä entisenä kumppanina, nykyisenä vihollisena, sankarin salatusta menneisyydestä, pallottelee hyvän ja pahan rajamaastossa ja viljelee vähän kökköjä one-linereita. Missä ihmeessä olenkaan nähnyt tämän ennen?

Tämän kirjoittamisen jälkeen en ole enää yhtään vakuuttunut, että Torchwood toimii aivot narikkaan -sarjana sittenkään. Kiitos, Russell T. Davies...

sunnuntai 24. elokuuta 2014

loman jälkeen

Ensimmäinen työviikko on takana. Tuttuun tapaan nukuin yhtenä aamuna pommiin ja muutenkin olen ollut tosi poikki. Nyt pitäisi saada selvyys, mikä väsymyksessä ja ahdistuksessa on normaalia lomanjälkeistä olotilaa ja mikä jotain muuta. Phuu. Ehkä tämä lähiaikoina selviää.

Toisaalta kirpaisi palata töihin kolmen viikon jälkeen tietäen, että olisin voinut jatkaa kiireetöntä makoilua vielä viikon päivät. Nyt ensimmäisen viikon jälkeen muistan, miksi taktikoin lomani pätkiin. Eihän tämä vielä tässä ollut: kaksi viikkoa jäljellä lomaan, hurraa!

Kummallisen rentouttavaa oli kyllä olla kotona viikko, aion ehdottomasti jatkaa hyväksi havaitulla linjalla myös tulevaisuudessa. En ole ollut vapaalla Joensuussa näin pitkään sen jälkeen, kun menin töihin. Jos on edes kolmen päivän vapaa, tapanani on suunnata sukuloimaan tai kavereiden luokse, kun kerrankin ehtii. Viisaana tyttönä olin myös hoitanut mattojen ja ikkunoiden pesemiset ja sen sellaiset jo ennen lomaa eli viime viikkoa ei tarvinnut käyttää kotihommien tekemiseen. Mustikkametsään kyllä karkasin pariinkin otteeseen, mutta sitä ei lasketa.

Toisin sanoen viimeiseen lomaviikkoon kuului myöhään valvomista, ystävien seuraa, spontaania hengailua, sohvalla makoilua ja syömistä ihan miten sattuu. You know, niin kuin lomaan kuuluukin.

Tällä viikolla olen sitten yrittänyt opetella taas aamuherätykset, normaalin ruokarytmin, kauppa-asioiden hoitamisen ja jumpassa käymisen. Edistyn hitaasti, eikä vapaa viikonloppu ole auttanut asiaa. Toisaalta olen saanut hillotalkoo- ja grillausterapiaa, joten lasken olevani plussan puolella.

Alkaneen arjen ratoksi luin myös kaikki matkapostaukseni läpi. Tiesin kyllä, että koneeni lagaa kirjoittaessa, i-kirjain toimii todella huonosti ja kuvien lisääminen on paitsi hidasta, myös syö välillä tekstiä pois. Sitä en tajunnut, että Cardiff-teksti oli tästä syystä täynnä puolikkaita lauseita ja käsittämättömiä typoja. Se on nyt päivitetty. Puuttuvia i-kirjaimia en jaksanut lisätä, sisäinen perfektionisti pysyköön lomalla vielä jonkin aikaa.

Uuden koneen hankkiminen taitaa kuitenkin olla tosiasia. Oi voi. Lisättäköön siis alati kasvavaan tarvelistaan. Sieltä löytyy myös mm. ulkoinen kovo, suoristusrauta, farkut ja digiboksi. Tervetuloa, syksy.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

lontoo 5.-8.8.

Olen jo seonnut laskussa, kuinka monta kertaa olen käynyt Lontoossa. Yli viisi, alle kymmenen? Tällä kertaa reissu oli kuitenkin oikeasti erilainen, sillä olin ensimmäistä kertaa matkalla seurassa, joka oli käynyt Lontoossa aiemminkin. Toisin sanoen näin siis Big Benin kyllä etäältä ja täytin arvontalipukkeen Leicester Squarella, mutta muuten ns. normaalipysäkit jäivät väliin.

Eväät matkustavat Lontooseen Megabusissa. Pikkujuustot pihistetty hotellin aamiaiselta.

Hotellimme Montana Excel valikoitui sijainnin sekä hinnan perusteella ja olin pitkin kesää vaihtamassa majoitusta, kun erinnäiset sivustot olivat pelästyttää minut kuoliaaksi. On kuulemma huono palvelu, todella epähygieeninen paikka ja alue turvaton ja meluisa, viereinen puistikkokin huumediilereitä täynnä. Onneksi en vaihtanut. Vastaanotossa ollut puolalainen nainen otti meidät ystävällisesti vastaan, huone oli todella siisti, samoin jaetut vessat. Korttelin päässä olevan asema-alueen häly ei kantautunut hotellille. Argyle Squarella ei myöskään nähty mitään epäilyttäviä diilereitä, lähinnä vaan harmittomia vanhoja setiä, joita ei suomalaisturistin läsnäolo voisi vähempää kiinnostaa.

Hotellin miinuksena todettakoon, että ilmastointia ei ollut, joten minulla oli fyysisesti aika paha olla huoneessa, kuten kosteassa ilmassa aina. English breakfast -buffetaamianen olisi varmasti ollut isompi hitti matkan alku- eikä loppupuolella. 

King Cross on alueena kätevä, koska asemalta on helppo pääsy käytännössä minne vain. Tiistai-iltana tosin valittiin jalat: syötiin lähella olevassa tapasravintolassa, käyskenneltiin Regent's Parkiin (miten en olekaan onnistunut menemään sinne ennen?) ja jatkettiin siitä vielä Camdenin Brewdogiin. Rakastin Camdenia teininä, nykyään High Street on minusta lähinnä pelottava. Sivukujilta löytyy kuitenkin vaikka mitä mainiota, ja ilta-aikaan market-aluekin on kiinni ja liikkeellä lähinnä paikallisia. Suosittelen siis iltavisiittä Camdeniin, jos se on vielä kokematta. Melkoisen erlainen meininki päivän turistimassoihin verrattuna.

Tältä ilmesesti näyttää epäsiisti ja turvaton hotelli.

Camino ja astetta parempi illallinen.

St John's Lodge Garden Regent's Parkissa.

Matkan ainoa, sittemmin käsitteeksi muodostunut Brewdog-kuva otettin Camdenissa. 

Näin jälkikäteen reissun suhteen harmittaa eniten, etten päässyt teatteriin. Aloitin psyykkauksen jo hyvissä ajoin, mutta kun lopulta sain myöntävän vastauksen teatterikaiholleni, kaikki toivelistalla olevat näytelmät olivat jo loppuunmyytyjä tai sellaisissa hintaluokissa, ettei kannattanut lipuista enää haaveilla. Osallistuttiin myös arvontaan, jossa olisi voinut voittaa edullisemmat liput The Book of Mormoniin - peruslipuista halvin kun on 49,50 puntaa - mutta valitettavasti onnetar ei nyt suosinut matkailijaa.

Museossa sentään käytiin. Keskiviikkona Marko halusi viedä minut South Kensingtoniin ja nohevana tyttönä muistin, että Victoria & Albert Museum sijaitsee kivenheiton päässä asemalta. Sinne siis. Menneistä matkailuista viisastuneina ei edes lähdetty harhailemaan sattumanvaraisesti, vaan valikoitiin ne tärpit, jotka halusimmekin nähdä. Victorian ja Albertin tarjonnasta suunnattiin siis katsomaan Japani-kokoelmaa ja edesmenneen teatterimuseon esineistöä, joka nykyään majailee V&A:n tiloissa. Matkalla tilasta toiseen tuli toki nähtyä paljon muutakin. Itse olisin halunnut nähdä myös hääpukunäyttelyn, mutta erillisliput olivat sen hintaiset, ettei niitä siinä nälkätilanteessa kannattanut maksaa.

Victoriasta & Albertista edettiin Markon suunnitelman mukaan South Kensingtonin katuja kohti Kensington Gardensia. Pakollisena pysähdyksenä oli High Streetin Whole Foods Market, josta ei ollutkaan poistuminen ihan pian. Sanat ei riitä kertomaan niitä kierroksia, joilla silmäni pyörivät kaupan kahdessa kerroksessa kuopissaan (enkä edes mennyt erilliseen juustohuoneeseen). Mahat kuitenkin olivat sen verran täynnä lounasleipää ja kakkua, että selvisimme etapista vain 18 punnalla. Eväät paperikassissa siis Kensington Gardensiin, Led Zeppelinit soimaan, guacamole, nachopussi ja luomuolut auki.

Hanna yrittää kuvata suuria rakennuksia liian läheltä, vol 1.

Hanna yrittää kuvata suuria rakennuksia liian läheltä, vol 2.

Tuntemukset liikkuvat akselilla "miksi meillä ei ole tällaista?" -
"onneksi meillä ei ole tällaista."

Takuuvarma vinkki Britannian tallaajalle: vaikka tekisi mieli sipsiä ja kaljaa,
muista AINA ostaa evääksi myös purkki sekalasia hedelmiä. Et kadu.

Itsehän toki meinasin vähän stressata, mitä kaikkea siinä puistossa käytetyssä puolessatoista tunnissa olisi ehtinyt tehdä, mutta taisi tulla istuskelu Markolle tarpeeseen. Itse pääsin avustamaan jotain maisemarasteja suorittavaa tyttöä ottamalla valokuvia, joten en sentään ollut täysin hyödytön.

Puistohengailun päätteeksi käytiin ihmettelemässä vähän Bayswaterin turistiryysistä ja suunnattiin sitten tutkimaan Notting Hillin meininkejä. Toiveena oli löytää mikä tahansa puistoläntti, jolle istahtaa lepuuttamaan jalkoja, mutta Notting Hill tosiaan on surullisen kuuluisa yksityisistä, lukituista puutarhoistaan. Ilkivallan takia edes kirkon pihalle ei ollut turistilla asiaa. No, tulipahan käytyä Notting Hillin huipulla ja syötyä oikeassa italialaisessa ravintolassa gnocchia. 

Torstain korkkasin Quentin Blaken näyttelyllä, joka sijatsi vain vartin kävelymatkan päässä hotellilta Kings Crossin aseman toisella puolella. Kävi sitten ilmi, että siellä toisella puolella sijaitsi käsittämättömän viihtyisä aukio, jossa oli gallerioita, veneranta, yliopiston kuvataiteen laitos, aurinkotuoleja ja etnistä ruokaa. Eikä Marko tietenkään ollut mukana! Miksi ne kaikkein hienoimmat löydöt tekee aina yksin? Näyttely itsessään oli aika ihana, mutta kovin suppea. Blake oli valinnut yhdeksän kirjaa (vain kaks Dahlia), joiden kuvitusten syntyä itse avasi ilahduttavan eloisissa teksteissä. Noottia silti House of Illustrationille: Blake on eittämättä yksi brittien rakastetuimmista kuvittajista, eikä myyntiin oltu teetetty yhtään printtejä! Tai pinssejä! Kirjoja oli paljon, mutta niiden lisäksi valikoimista löytyi vain muutama kuivakka postikortti ja ylihintanen kangaskassi. Sääli. Olisin mieluusti kehystänyt seinälleni Blaken tai pari.

Mikä tämä on? Missä minä olen?

Näyttelyssä ei saanut kuvata, mutta tässä vaiheessa en vielä tiennyt sitä.

Näyttelystä suunnattiin pettymään West Endin lippuluukuille ja pienen marttyyrihetken jälkeen tallattiin urheasti Southbankille etsimään Tate Modernia. Ottaen huomioon, miten äänekkäästi Marko kammoksui Cardiff Bayta, minusta on hauskaa, miten hyvin Marko viihtyy Southbankilla. Minun mielestäni ne ovat paikoin hyvinkin samanhenkiset. Vaan mikäs siinä strollaillessa alkuiltapäivän auringossa ja löytyi se Tatekin lopulta. Alan ymmärtää, miksi kaikki siellä käyneet tutut ovat fiilistelleet Tate Modernia jo vuosia, ihana museo! Ja toisin kuin monet Lontoon jättimuseot, olisi teoriassa mahdollista käydä läpi iltapäivän aikana. Itse jaksoimme käydä läpi kaksi kokoelmakerrosta eli nähtävää jäi vielä seuraavallekin kerralle. Mieluusti menen takaisin.

Tate Modernin aula oli jo itsessään varsin vaikuttava.

Kahvilan terassin näkymissä ei myöskään ole valittamista.

Kun emme voittaneet lippuja Book of Mormoniin, poikekesimme Sohoon oluelle ja pohtimaan illan kuvioita. En tiedä, mikä aivopieru se oli, mutta jostain syystä päätettiin suunnata ihan China Townin kupeesta takaisin Southbankille syömään. BFI:ssä oli meneillään Dr Who World Tour ja muutenkin alueella tapahtui yhtä jos toista eli suomeksi sanottuna ei oikeasti mahduttu yhtään mihinkään. Southbank tuntui loputtomalta. Oltiin jo luovuttamassa London Bridgen kohdalla ja hyppäämässä metroon, kun noin 50 metriä ennen asemaa Marko bongasi pienen intialaisen. Nälkäkiukun ja epätoivon aiheuttaman riidan sijaan lopputuloksena olikin siis huippuhyvä korma-annos, joten ei sitten kuitenkaan voine valittaa. Osataan se curry muuallakin kuin Brick Lanella.

Viimeinen päivä pyhitettiin Itä-Lontoolle. Pyörittiin Spitalfieldsin kojuilla etsimässä viimeisiä tuliaisia ja päätettiin kuluttaa viimeiset tunnit kävelemällä Shoreditchiin tutkailemaan katutaidetta. En ollut aiemmin käynyt Shoreditchissa, hauskaa aluetta. Vielä vähän rupuista, mutta kovasti trendistymässä. Pahoin pelkään, että muutaman vuoden sisällä sielläkin näyttää Camden High Streetiltä, mutta vielä toistaiseksi Shoreditchissä voi käydä aistimassa urbaania estetiikkaa. Sattumalta bongasin vielä Brewdogin ennen kuin kurvattiin takaisin tubelle ja näin istahdettiin rauhalliselle päiväkaljalle vielä ennen Heathrow'n hirveyksiin lähtemistä.

Portal - CitizenKane - 2014. Dedicated to my late son Joe who took
his own life a year ago today June 21 - 2013. Hare Krsna.

Shoreditchin Brewdog, sisustuksellisestii suosikkini.

Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvä reissu, mutta tosi rankka. Aika vähän tuli paikallisten kanssa jutusteltua ja kierreltiin erikseen minimaalisen vähän eli käytännössä vietettiin pari viikkoa 24/7 toistemme seurassa. Tsempattiin tosi hyvin koko matkan ajan, mutta kuten asiaan kuuluu, Helsinki-Vantaalla sitten räjähti ja matka Joensuuhun oli vähän kauhea. Suomea kuultiin ensimmäisen kerran tubessa matkalla Heathrow'lle, joten vaikka puhuttiin valitettavan vähän englantia reissun aikana, ei tullut sentään puhuttua ylimääräistä suomea.

Säiden kanssa sattui järjetön tuuri: isoin sade tapahtui bussimatkalla Cardiffiin ja vaikka perillä vielä sateli, se lakkasi ennen kuin ehdittiin hotellista uudestaan ulos. Sateenvarjon avasin kai kerran, etsiessäni pesulaa Bristolissa. Brittien hömppäohjelmaputket pelastivat väsyneet matkailijat iltaisin, ja vaikka ymmärränkin, että paikallisia yhteisöjä ahdistaa isojen ketjujen ylivalta, Tesco Express on iltapalaa haikailevan matkailijan paras ystävä.

Olen tosi tyytyväinen Bristoliin ja Cardiffiin matkakohteina, joskin olen vakuuttunut, että Wales ansaitsisi ihan kokonaan oman reissunsa. Seuraavalla saarivisiitillä voisin kuitenkin keskittyä pohjoiseen ja Skotlantiin, tai ehkäpä Cornwalliin. Ja Lontoon teatteriliput varaan etukäteen, tuli seuralta hyväksyvää mielipidettä tai ei.

Britannia tuntuu oikeastaan jo toiselta kodilta ja siellä on ihana käydä. Tämän viikon olen kuitenkin viettänyt okein tyytyväsenä pääasiassa omassa kodissani Joensuussa ja iloinnut juomakelpoisesta kahvista, vetävistä vessoista ja oikeudestani kävellä käytännössä mihin tahansa haluamaani puistikkoon ja metsikköön ihan mieleni mukaan.

perjantai 15. elokuuta 2014

cardiff 2.-5.8.

Bristolista on vain tunnin bussimatka Cardiffiin, joten vaikka matkaan ei lähdetykään aamuvarhaisella, ehdimme lauantain puolellakin ihan kiitettävästä hahmottaa kaupunkia. Minä tykkäsin Cardiffista tosi paljon, Marko ei tainnut olla ihan yhtä fiiliksissä.

Myös Cardiffssa yövyimme Ibis-ketjun hotellissa, tosin tällä kertaa valinta oli Ibis Budget. Perushotellista se erosi lähinnä pelkistetymmällä sisustuksella ja vedenkeittimen puuttumisella. Jostain syystä myös lavuaari oli huoneen puolella eikä vessassa. Todella edulliseen hintaansa nähden kuitenkin aivan kelpo hotelli suht hyvällä aamiaisella. Ympäristö oli pirun karu, mutta kävelymatka oli lyhyehkö sekä keskustan että Bayn suuntaan eli meidän kannaltamme sijainti oli erinomainen.

Lauantai-iltana tutustuttiin vähän molempiin: paikannettiin keskustan turisti-info ja syötiin noutolounas linnan kupeessa olevassa Bute Parkissa. Illemmalla käveltiin Bayn ympäristössä sekä lähimaaston asuinalueilla ja palattin vielä keskustaan syömään. Suhteellisen lyhyistä välimatkoista siis puhutaan, vaikka illalla jalat olivat aika kakettina.

Linnan Animall Wall, aina yhtä ihana.

Bute Parkin portilla, takanani häämöttää Thai-festarit.

Cardiffiin oli ennalta vain yksi suunnitelma: minulla oli sunnuntaiksi lippu Baylla sijaitsevaan Dr Who Experienceen. Sen yhteydessä oli myös puolentoista tunnin opastettu kuvauspaikkakävely. Kierros oli minulle vähän pettymys, koska opas tuntui vähän mekaaniselta ja muutenkin tuntui olevan kauhea hötä päällä. Pientä triviaa tarttui sentään korvan taakse ja kannatti lähteä, koska Experiencen lipun yhteydessä kierrokselle tuli hintaa viisi puntaa. Samalla tul Bayn rakennukset ja maasto mukavasti tutuksi. Ehdottomasti parasta kierroksella oli kuitenkin mukana ollut viisivuotias, joka tiesi Dr Whosta enemmän kuin opas ja loppuryhmä yhteensä. "You know way too much about Dr Who for a 5-year-old", totesi pojan äiti ennen kierroksen alkua. Isä ei sanonut mitään, mutta hymyili polleana vieressä.

Kesätilpehööri peittää Roald Dahl Plassin repeämän ajassa ja avaruudessa.

Itse Experience oli ihan vekkuli, joskin sellainen paikka, jonka olisin mieluusti kokenut jonkun kanssa. Alun "interaktiivinen" osuus oli selvästi suunnattu lapsille, mutta kyllä aikuistakin hykerrytti hypätä Tardisin kyytiin, kun lattiat alkovat kallistua ja täristä. Ja puhuvia Dalekejakin oli, tui! Ilmesesti uuden Tohtorin myötä myös Experience regeneroituu, eli jos ikinä menen takaisin, vastassa onkin jo Capaldi.

Interaktiivisen osuuden jälkeen oli näyttely, joka koostui pääosin sarjan tarpeistosta. Vanhaa tavaraa on säästynyt jonkin verran, mutta pääpaino oli luonnollisesti viime vuosien esineistöllä. Sarjassa hirviöt ja muut örnyt lähinnä naurattavat, mutta kieltämättä ne olivat aika kuumottavia siinä ihmisen kokosina metrin päässä. Olisin toivonut ehkä enemmän videota ja muuta taustamateraalia, mutta onneksi sentään Delia Derbyshirestä eli alkuperäisen tunnarin soittajasta oli minidokkari tarjolla. Ihan mahtava! En ikinä ajatellut, että jo 60-luvulla on ollut mahdollista tehdä niin nykyelektron kuuloista musiikkia ties millä värkeillä. Aika teräsnainen se Derbyshire, sanon.





Myös Matt Smith -vahaukko oli aika kuumottava. Ja yllättävän lyhyt!

Tästä puhumattakaan. Kääk!

Ilman seuralaista kokemus jäi siis aavistuksen hengettömäksi, mutta olen tosi tyytyväinen, että menin. Onneksi ystävällinen sielu nappasi minusta kuvan Tardisin kanssa, kun tarpeeksi keräsi rohkeutta. Ylipäätään huomasin, että noin viikko vaaditaan siihen, että kielitaito palautuu perustasolta siihen, että pystyy tuottamaan lauseita kuten "Excuse me, would mind taking my picture with the Tardis, please? I'm here alone and would really like one." Tämä taitaa koko reissulta olla myös se hetki, josta olen eniten ylpeä.



Muuten kivan päivän päätteeksi söin sunnuntai-iltana söin reissun ankeimman aterian, kun Marko halusi kebabia ja valikoidun chip shopin valikoimaan minulle sopivia vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Tykkään kyllä fish & chipsistä, mutta annos ei ollut parhaasta päästä ja muutenkn upporasvassa paistetut asiat alkoivat tulla korvista ulos. Onneksi bongattiin Tesco Express, niin sain vielä tuoreuksia iltapalaksi.

Maanantaina hypättiin taas junaan ja suunnattiin kohti Merthyr Tydfiliä, joka sijaitsee noin tunnin bussimatkan päässä Cardiffista. Walesin keskellä sijaitsee pinta-alaltaan noin Iisalmen kunnan kokoinen luonnonsuojelualue Brecon Beacons, johon Marko ehdottomasti halusi käydä tutustumassa. Valitettavasti Cardiffista kulkeva Brecon Bus on lakkautettu tänä vuonna, joten alueelle pääseminen ilman omaa autoa on huomattavan hankalaa. Merthyr Tydfil on kuitenkin Brecon Beaconsin reunamilla ja sieltä käsin on pääsy mm. Brecon Mountain Railwaylle ja muutamille patikointireiteille.

Itse olen kovin fiiliksissä höyryjunista ja luulin, että Mountan Railway matkakohteena oli jo sovittu. Edellisenä iltana Marko alkoi kuitenkin pohtia "miten sinne metsään pääsee". Ilmoitin suostuvani vaihtoehtoiseen matkasuunnitelmaan, jos Marko selvittää miten sinne pääsee. Tarkin suunnitelma oli mennä (sattumalta myös) Merthyr Tydfiliin junalla, "ettii toi golfkenttä ja suunnata mestoille". Koska tarkempaa tietoa sen enempää golfkentän kuin kyseisten mestojen sijainnista ei Markolla ollut, valitsimme höyryjunan. Perillä huomasimme, että samainen bussi 35 olisi kuljettanut meidät myös golfkentälle, sillä se sijaitsi aivan Pantin aseman vieressä. Päätimme silti mennä junalla ja palata takaisin tutkimaan kävelyreitit ajelun jälkeen.

Juna itsessään oli ihan mahtava, mutta reitti hienoinen pettymys. Mentiin siis samaa rataa 35 minuuttia yhteen suuntaan ja sitten palattiin samaa reittiä 35 minuuttia takaisin. Juna Cardiffista Merthyr Tydfiliin oli maisemallisesti melkein hienompi kokemus! Onneksi olin siis ihan fiiliksissä itse höyryjunasta. Samassa vaunussa ollut poika hihkui koko menomatkan "oh, this is so much fun!" Jaoin tunteen, mutta aikuisen tyynesti - eli hihitellen ja napsien loputtomia kuvia junan ikkunasta. Reissuun sisältyi kaksi pysähdystä jaloittelulle, valokuville ja toisella pysäkillä myös kahville. Olisimme myös voineet jäädä vaeltamaan välipysäkeille ja palata illan viimeisellä junalla, mutta koska lähtöaseman lähellä oli näkynyt hienompia maisemia, menimme suoraan takaisin samalla junalla.








Paluun jälkeen huomasimme olevammekin yhtäkkiä ihan sippejä. Patikoinnin sijaan seikkailtiin siis hetki Pantin todella hienolla vanhalla hautausmaalla ja palattiin bussilla keskustaan ja junalla illaksi Cardiffiin.

"Illaksi Cardiffiin" tarkoitti joka ilta käytännössä ruokaa ja poistumista ajoissa paikallisten alta pois. Ei siis ehditty todistamaan mitään rähinöitä, mutta sellainen kutina jäi, ettei walesilaisten maine aggressivisena baarikansana ole ihan tuulesta temmattu. Brewdogissa käytiin sentään lauantaina sampleri testaamassa ja matkan neljästä Brewdogista Cardiffin baari oli ehdottomasti suosikkini. Mahtavaa palvelua ja erinomainen tunnelma. Samplerin oluet valittiin enemmän Markon makumieltymysten mukaan, mutta hauska kokemus silti.

Cocoa Psycho, Jackhammer, Brixton Porter, Hardcore IPA

En välttämättä haluasi Bayllakaan käyskennellä myöhään yöhön, sen opin pikasesta alkuillan pubipysähdyksestä lauantaina. Muuten Bay tuntui lähinnä valtavalta karnevaalilta, jota korosti Roald Dahl Plassille rakennettu tivolin ja hiekkarannan yhdistelmä. Minusta Bay oli mainio, mutta Marko kuvaili sitä useampaan otteeseen kauheaksi turistipaikaksi. Epäiltiin tosin, että se on se paikka, johon kaikki lähialueiden ihmiset tulevat viettämään iltaa perheen ja kavereiden kanssa. Ainakin minä kuulin hämmentävän vähän mitään muuta kieltä kun englantia. Lapsia näkyi myös tosi paljon kaikkialla ja itse asiassa sekä Dr Who Experiencessä että höyryjunassa olin vähän kummajainen, kun olin liikenteessä ilman lapsia.

Ehkä älyttömin paikka.

Nyt jälkíviisaana totean, että Cardiffissa kannattaa viipyä ainakin kolme päivää. Yhtenä koluaa keskustan, toisena Bayn ja kolmantena vaikka Penarthin, Caerphillyn tai jonkun muun lähellä olevan paikan. Mehän teimme sen virheen, että yritimme kävellä Penarthiin sunnuntaina, kun olin ensin tallannut nelisen tuntia Dr Who -asioita. Tarvottua tuli varmasti kymmenisen kilometriä, mutta Penarthin keskustaan ei koskaan päästy ennen uskon loppumista. Illalla hotellihuoneessa muistin, että minulla olisi ollut kartta laukussa.

Penarthin satamasta Cardiff Baylle menevä silta oli silti kokemus itsessään, joten ei missään nimessä mennyt hukkaan tämä reissu. Seuraavalla kerralla menen perille asti. Silloin saatan myös käyttää bussia.

Penarth häämöttää kukkulalla, mutta sen taaimmalla laidalla.

Tämä EI ole Penarthn keskusta. Huippu paikallisten ukkojen asuttama pubi
löyty kuitenkin kulman takaa. Siellä joivat sunnuntaikaljaa ja fiilistelivät
Beatlesia. Kolalla ei päässyt ihan samoihin tunnelmiin.

Penarthin sataman ja Bayn väli on 1,5 mailia siltaa ja rantaa. Melko eeppiset maisemat.

ps. Koska annoin Bristolistakin telkkarivinkin, todettakoon, että kolmen jakson perusteella Torchwoodin Cardiff on ihanan tunnistettava, joskin mnun Cardiffiani asteen tummempi ja synkempi.