aikainen syysloma

Koska en päässyt New Yorkiin, suuntasin syyskuun lomaviikollani Karkkilaan ja Helsinkiin. En ehkä nähnyt Empire State Buildingia tai käyskennellyt Greenwich Villagessa, mutta sain laulaa Mokomaa 3-vuotiaan ukuleleartistin säestyksellä ja seurata, kuinka viisikuukautinen siskontyttö söi ensimmäistä kertaa päärynäsosetta. Eikä tarvinnut edes lentää Atlantin yli!

Helsingissä oli luvassa lähinnä synttäreitä, mutta perjantaina vietin välipäivää kaupungissa. Jotenkin huomasin istuvani aurinkoisessa Ruttopuistossa aamukymmenen aikaan kaipaamassa epätoivoisesti kotiin. Minulle ei käy ikinä näin - ei ikinä! Helsingissä tykkään mennä tukka putkella, tutkia museoita, kierrellä kauppoja, kävellä vanhoja katuja, katsella taloja, ajaa ratikalla ja juoda loputtomia määriä lattea. Nyt ei huvittanut mikään näistä.

Hämmentävä vihreys ei ole muokkauksen tulosta.

Koska lauantain juhlien skippaaminen olisi kuitenkin harmittanut liiaksi, en lähtenyt rautatieasemalle selvittämään sarjalipun paikkavarauksen muuttamista, vaan Markon tsemppaamana  bussiseikkailulle Kuusisaaren suuntaan. Perillä odotti hulppea rantatalo lasiseinineen ja retrovessoineen (siellä oli sellainen vanhanaikainen bidee!).

Terve vaan, Didrichsenin taidemuseo ja Edvard Munchin näyttely.

Koska Munch ei lukeudu mihinkään mielitaiteilijoihini, näyttely solahti osastoon "ihan kiva". Suosikkejani olivat 1900-luvun alun naiskuvaukset ja kokonaisuutena tykkäsinkin enemmän alakerran litografioista, joita jaksoin tuijotella huomattavasti kauemmin kuin yläkerran öljymaalauksia.

Vaikka museossa oli perjantaiaamuksi hämmentävän paljon väkeä, kuuluisten teosten edessä ei silti - ilahduttavaa kyllä - parveiltu eli nekin oli mahdollista nähdä. Tämä oli äärimmäisen mukavaa siksi, että Huuto ja Madonna olivat mukana "vain" litografioina ja oudosti perimmäisessä nurkassa umpikujassa piilossa. Parveilijoiden paikalle sattuessa niitä ei siis olisi nähnyt lainkaan.

Enemmän osui jo upposi lauantaina ennen synttärijuhliin suuntaamista tarkastamani Hilma af Klint Taidehallissa. Olen käynyt Taidehallissa viimeksi ehkä 15 vuotta sitten ja olin unohtanut, miten hieno tila se on! Näyttelykin tuntui juuri sinne tehdyltä, vaikka lainassa olikin. Kaiken kaikkiaan kiinnostava kokonaisuus, jonne hakeuduin ennen kaikkea kiinnostavan tarinan takia (summa summarum: af Klint maalasi abstrakteja maalauksia vuosikymmeniä ennen kuin taidesuuntaus ns. keksittiin, ja kielsi teosten julkisen esittämisen testamentissaan 20 vuodeksi). Vaan enpä odottanut uppoutuvani töihin ihan täysillä, oikeasti aika järisyttävä kokemus. Eniten fiilistelin Evolutionen-sarjaa, joka vangitsi minut eteensä hyväksi toviksi. Jostain syystä suosikkityötäni sarjasta en kuvannut ja nyt korpeaa, koska en löydä sitä internetistäkä. Olisi varmaan pitänyt investoida julkaisuun.

En tiedä, ravaisinko näin ahkerasti Helsingin taidenäyttelyissä, jos asuisin siellä. Tuskin. Mutta tiedän kyllä, mita varmasti tekisin. Katsoisin KAVIn As if! -sarjan alusta loppuun. Torstai-illan kunniaksi raahauduimme yliväsyneinä Orioniin katsomaan Linklaterin läpimurron Dazed and Cofused, joka taisi olla sarjan ainoa elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Teatterissa oli paljon epäilyttävän nuoria hipstereitä, mutta ei se paljon iloa pilannut. Lähinnä harmitti, etten ollut tajunnut ostaa jotain ysärihenkisiä karkkeja. Edessäni istuvalla tytöllä oli pussillinen Dracula pilsejä. Nerokasta!

Ehkä silti oli asiat paremmin ilman leffakarkkeja. Päällimmäisenä muistona reissusta on nimittäin kammottava närästys. Tai kuvittelisin, että jos herää mahakipuun aamuyöllä ja luulee olevansa mahataudissa, ei kaikki ole kunnossa. Koska en halua ajatella mahahaavamahdollisuutta, syytän ruokavaliota. Söin enemmän eineksiä ja uppopaistettuja asioita kuin aikoihin ja koska sekä perjantai- että lauantai-iltoihin kuului jokunen olut, se varmaan sinetöi asiaan.

Nyt olen siis lempeiden ruokien dieetillä ja jouduin kieltäytymään leipomotuoreesta suklaamunkistakin varmuuden vuoksi. Onneksi maha on jo hieman rauhoittunut, joten eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu. Ja Joensuun elokuva-arkistosarjakin on tänä syksynä mitä  mainioin.

elokuun luetut

Vahingossa elokuun kirjojen nimiin päätyi hassua luu- ja kuolematematiikkaa. Se joka saa sidottua Vieraan ja Paksun tädin tähän teemaan saa leivoksen. Oma pää ei siihen taivu.

Alan Garner: Boneland

Luin vaihtoaikana kurssille Alan Garnerin walesilaisia myyttejä ja nykypäivää yhdistävän lastenromaanin The Owl Service, josta en tajunnut mitään. Ajattelin seitsemässä vuodessa kypsyneeni Garnerin tyyliin ja poimin Bonelandin mukaani bathilaisesta kirjakaupasta. Mutta Boneland onkin myyttejä ja nykypäivää yhdistävä kirja aikuisille! Ja vieläpä 60-luvulla aloitetun trilogian viimeinen osa! Luuloista huolimatta en siis noin 2/3 ajasta tajunnut kirjasta mitään. Voihan Garner, vielä minä tuotantosi otan haltuun, sillä vaikka olisinkin täysin ulapalla tapahtumista, jotenkin taianomaiselta tekstisi tuntuu. Voisin aloittaa vähän suunnitelmallisemmin lukemalla trilogian kaksi ensimmäistä osaa eli lastenromaanit The Weirdstone of Brisingamenin ja The Moon of Gomrathin. Sitten tartun mielelläni uudelleen Bonelandiinkin.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Pulkkinen on taas saanut aikaiseksi hienon romaanin naisista eri elämäntilanteissa. Kehyskertomus kaiken taakseen jättävästä kolmekymppisestä Mariasta koukutti minut mukaansa välittömästi, mutta myös 7-vuotiaan Yasminan ja pilkahdukset uuden kämppiksen Mélanien tarinasta puhuttelivat. Itselleni ehkä parasta antia oli kuitenkin Marian teini-iän traumojen avaaminen ja nivominen hahmon myöhempiin elämänvaiheisiin. Hieno, monitasoinen romaani, jossa valtava kasa isoja teemoja - rasismista syömishäiriöön, yhteisön vastuusta muukalaisuuteen ja juurettomuudesta itsensä löytämiseen - mahtuvat sopusoinnussa yksien kansien väliin kauniilla suomella kerrottuna. Ei tosin olisi pitänyt lukea Vierasta oman New Yorkin -matkan peruunnuttua, matkakuumetta kun ei tätä lukiessa voi välttää.

Marko Hautala: Käärinliinat

Ei ihan niin vetävä kuin aiemmin lukemani Itsevalaisevat, mutta aika kuumottava opus silti. Siinä missä Itsevalaisevat pohdiskeli kultteja ja nuorten aivopesua, Käärinliinat käsittelee mielen sairautta ja manipulaatiota. Eli ihan yhtä inha tunnelma tämänkin romaanin läpi kulki erittäin sujuvalla suomella höystettynä. Itsevalaisevien tapaan suosittelen.

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Lähinnä kiinnostaa tietää, miten Harris saa tarinaa pidettyä kasassa vielä kuusi romaania. Tämä ainakin alkoi olla jo niin huttua, että oksat pois. Ei minulla näistä Sookie-romaaneista oikeasti ole enää mitään sanottavaakaan. Ja silti tiedä lukevani myös ne kuusi viimeistä, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Hillevi Wahl: Paksu täti rokkaa tykimmin

Kirjoittajan pointtina on ollut kirjoittaa hauska kirja ylipainosta ylipainoisille. Mikäs siinä, mutta saakuri kun oli ärsyttävää kieltä! Vaikka kertojana selvästi esiintyi kirjailija itse, välillä jopa nimeltä, puhuttiin aina kolmannessa persoonassa tätinä. Raaaaa! Suomennoskin tökki paikoin. Vaan muotoseikat sikseen. Hauskoja, harmittomia ja monelle varmaan tuttuja tilanteita ylipainoisen naisen elämästä. Helppo lukea, helppo unohtaa. Harmi.

Kathy Reichs: Pyhät luut

Bones-sarja perustuu Reichsin romaaneihin ja vähän kahtalaisin mielin otin sen vastaan, kun kaverit tyhjensivät kirjahyllyään muuton alta. Otin sen siis hömppälukemiseksi, mutta aika pian paljastui, että teksti olikin aika tiedepainotteista - vaikka oikeusantropologiset ja tutkimukselliset asiat oli toki kirjoitettu sellaiseen muotoon, että tällainen tavislukijakin pysyy kärryillä. Luiden tutkintaa ja rikosten selvittämistä siivittivät satunnaiset, päälleliimatut ja norarobertsmaiset romangiset kohtaukset. Hämmentävä yhdistelmä osoittautui kuitenkin yllättävän nopealukuiseksi teknisistä yksityiskohdistaan ja vaikeista nimistään huolimatta (minulle Lähi-Idän tyypilliset nimet ovat vaikeita). Jeesuksen elämänvaiheiden tutkiminen ja kristillisten myyttien alkuperä on minusta aina jännää, joten jaksoin viihdyttyä kirjasta, mutta ei se kuitenkaan sen suurempaa innostusta Reichsin tuotantoon saanut aikaan. Paikoin jopa huomasin kaipaamaavani aikanaan kylmäksi jättäneen televisioversioinnin kyynisempää Temperance Brennania

vuodenajan vaihtuessa

Huomenna on jo syyskuu. Tavallaan hyvä, sillä uhosin viime viikolla käyttäväni kesäkenkiä vähintään elokuun loppuun ja parina viime päivänä on kieltämättä ollut jo melkoisen kylmä tämän täyttämiseen.

Syksyn ensimmäinen päivä oli mielestäni jo lomaviikonloppunani, minusta lauantaina, Markosta sunnuntaina. Ilma tuoksuu erilaiselta ja kaupasta tekee mieli kantaa kotiin loputtomia kasoja paksuja sukkahousuja.

Yleensä nautin suunnattomasti alkusyksystä, se on lempivuodenaikani. Ilma tuoksuu kirpeältä ja multaiselta, auringonvalo on kauneimmillaan ja satokausi jaksaa aina yllättää.

Tänä vuonna on ollut toisin. 

Yleensä kaamoksen myötä tuleva tarve hautautua viltin alle kirjan ja teemukin parissa ilmaantui elämääni jo elokuussa. Mitä paksumpi romaani ja makeampi tee, sen parempi. Viinikumikarkit houkuttelevat ihan liian aikaisin. Haluaisin ostaa kotiin uusia tekstiilejä, mutta en jaksa kiertää kauppoja.

Huolestuttavaa. Mutta ehkä tästä päivä kerralla selvitään. Huomenna saan kaivaa kaapista alkukesästä syksyä varten kaappiiin hankkimani tennarit. Seuraavaksi voisin jalkautua niissä D-vitamiinikaupoille ennen kuin syysaurinko hylkää minut kokonaan. 

Siis jos työkaverilta lahjaksi saadusta tiiliskiviromaanista maltan irtautua.

torchwood

Kaipaan aina elämääni hömppäsarjaa, jonka seurassa voi siirtää aivot narikkaan. Tarve on luotu aikanaan Buffyn ja sittemmin Angelin parissa, josta johtuen sarjassa saisi mielellään olla hassuja yliluonnollisia pahiksia, jotka aina jakson päätteeksi kukistetaan ja maailmanjärjestys palautetaan. Olen kuitenkin valitettavan nirso, enkä jaksa katsoa pelkkää huttua, vaan sarja saisi olla mieluusti hyvin tehty ja henkilöhahmoissa tarttumapintaa. Huumoria pitää olla, mutta loputon slapstick ei nappaa.

Onhan näitä onneksi löytynyt vuosien varrella, Doctor Who ja Once Upon a Time näin erinomaisina ja tuttuina esimerkkeinä.

Nyt löysin Doctor Whon spinoffin Torchwoodin.

Onhan tässäkn sarjassa omat ongelmansa, mutta pääasiassa minusta on ilo katsoa laadukkaasti toteutettua sarjaa, jossa - etenkin Whon viimeisten kausien jälkeen - myös naishahmot ovat omilla aivoillaan ajattelevia, aktiivisia toimijoita. Siedän jopa Jack Harknessia, joka on Whossa ollut minulle yksi isoimpia ärsytystekijöitä ja samalla syy, miksi en ole katsonut Torchwoodia aiemmin. Kiitos, Russell T. Davies!

Puoliksi huvittaa, puoliksi viihdyttää yhtäläisyydet juurikin Buffyversen suuntaan. Toki ymmärrän, ettei yliluonnollisenkaan viihdeohjelman tematiikka tai toteuttamiskeinot ole rajattomia ja yhtäläisyyksiä tulee väkisin. Toteutukseltaan ja tunnelmaltaan esimerkiks Doctor Whon ja Angelin toisen maailmansodan sukellusvenejaksot menevät päässäni sekaisin. Torchwoodin kohdalla yhtäläisyydet ovat kuitenkin sen verran yleisiä ja läpinäkyviä, että se pistää miettimään pastissin, plagiaatin ja kunnianosoituksen välistä harmaata aluetta.

Tunnelma ja teemat tuntuvat siis läpi ykköskauden tutuilta, mutta listaanpa nyt ilokseni muutamia yksittäisiä jaksoja.

Day 1 - Lonely Hearts

Torchwoodin ja Angelin ensimmäisten kausien toiset jaksot, joissa selvästi tuodaan esille spinoffin aikusempi linja sisarsarjaan nähden. Molemmissa pahis pokailee sinkkuja baarissa. Angelissa loisdemoni siirtyy seksin jälkeen kehosta toiseen ennen kuin vanha hajoaa, Torchwoodissa hohtavana pilvenä paikasta toiseen liikkuva alien elää ihmisten orgasmienergialla. Molemmat vähän kökköjä ideoita, jos minulta kysytään, mutta ehkä ne laajemmassa mittakaavassa toimivat.

Combat - The Ring

Torchwoodissa elämäänsä kyllästyneet rikkaat miehet pistävät pystyyn fight clubin, jossa voi taistella häkissä myös väkivaltaista alienia vastaan ja voittaa rahaa. Yksi sankareista päätyy kehään, mutta tiimi pelastaa sekä jäsenensä että alienin, jonka vievät pahojen ihmisten ulottumattomiin. Angelissa elämäänsä kyllästyneet rikkaat miehet pistävät pystyyn kerhon, jossa demonit tappelevat toisiiaan vastaan kehässä ja vedonlyönnillä voi voittaa rahaa. Angel päätyy kehään, mutta lopussa tiimi pelastaa Angelin ja demonit pahojen ihmisten ulottumattomiin. 

Captain Jack Harkness - Are You Now or Have You Ever Been

Torchwoodissa hahmot imaistuvat Ritzin tanssisalissa vuoteen 1941 ja Harkness tapaa alkuperäisen Jack Harknessin, jolta on nimensä napannut. Samalla pedataan kauden päätösjaksoa ja pääpahista. Angelissa mennään fläsäreiden avulla Hotelli Hyperioniin vuoteen 1952 ja käsitellään ratkaisevaa kipukohtaa Angelin menneisyydessä. Samalla pedataan sarjan tulevaisuutta ja kakkoskauden tapahtumia. Ei siis juoneltaan ihan niin selkeä sisarjakso kuin edelliset, mutta kuuluu listaan silti: kummassakin katsoja oppii lisää sankarista, joka on siis pitkään takkiin pukeutuva, liikaa hiusgeeliä käyttävä arvoituksellnen kuolematon mies, joka on elänyt jo pitkään, parantanut tapansa ja hyvittää nyt vanhoja pahoja tekojaan. 

Koska aivot eivät olleet vielä tarpeeksi solmussa, Torchwoodin kakkoskauden alkaessa James Marsters ilmaantuu huonolla tekosyyllä entisenä kumppanina, nykyisenä vihollisena, sankarin salatusta menneisyydestä, pallottelee hyvän ja pahan rajamaastossa ja viljelee vähän kökköjä one-linereita. Missä ihmeessä olenkaan nähnyt tämän ennen?

Tämän kirjoittamisen jälkeen en ole enää yhtään vakuuttunut, että Torchwood toimii aivot narikkaan -sarjana sittenkään. Kiitos, Russell T. Davies...

loman jälkeen

Ensimmäinen työviikko on takana. Tuttuun tapaan nukuin yhtenä aamuna pommiin ja muutenkin olen ollut tosi poikki. Nyt pitäisi saada selvyys, mikä väsymyksessä ja ahdistuksessa on normaalia lomanjälkeistä olotilaa ja mikä jotain muuta. Phuu. Ehkä tämä lähiaikoina selviää.

Toisaalta kirpaisi palata töihin kolmen viikon jälkeen tietäen, että olisin voinut jatkaa kiireetöntä makoilua vielä viikon päivät. Nyt ensimmäisen viikon jälkeen muistan, miksi taktikoin lomani pätkiin. Eihän tämä vielä tässä ollut: kaksi viikkoa jäljellä lomaan, hurraa!

Kummallisen rentouttavaa oli kyllä olla kotona viikko, aion ehdottomasti jatkaa hyväksi havaitulla linjalla myös tulevaisuudessa. En ole ollut vapaalla Joensuussa näin pitkään sen jälkeen, kun menin töihin. Jos on edes kolmen päivän vapaa, tapanani on suunnata sukuloimaan tai kavereiden luokse, kun kerrankin ehtii. Viisaana tyttönä olin myös hoitanut mattojen ja ikkunoiden pesemiset ja sen sellaiset jo ennen lomaa eli viime viikkoa ei tarvinnut käyttää kotihommien tekemiseen. Mustikkametsään kyllä karkasin pariinkin otteeseen, mutta sitä ei lasketa.

Toisin sanoen viimeiseen lomaviikkoon kuului myöhään valvomista, ystävien seuraa, spontaania hengailua, sohvalla makoilua ja syömistä ihan miten sattuu. You know, niin kuin lomaan kuuluukin.

Tällä viikolla olen sitten yrittänyt opetella taas aamuherätykset, normaalin ruokarytmin, kauppa-asioiden hoitamisen ja jumpassa käymisen. Edistyn hitaasti, eikä vapaa viikonloppu ole auttanut asiaa. Toisaalta olen saanut hillotalkoo- ja grillausterapiaa, joten lasken olevani plussan puolella.

Alkaneen arjen ratoksi luin myös kaikki matkapostaukseni läpi. Tiesin kyllä, että koneeni lagaa kirjoittaessa, i-kirjain toimii todella huonosti ja kuvien lisääminen on paitsi hidasta, myös syö välillä tekstiä pois. Sitä en tajunnut, että Cardiff-teksti oli tästä syystä täynnä puolikkaita lauseita ja käsittämättömiä typoja. Se on nyt päivitetty. Puuttuvia i-kirjaimia en jaksanut lisätä, sisäinen perfektionisti pysyköön lomalla vielä jonkin aikaa.

Uuden koneen hankkiminen taitaa kuitenkin olla tosiasia. Oi voi. Lisättäköön siis alati kasvavaan tarvelistaan. Sieltä löytyy myös mm. ulkoinen kovo, suoristusrauta, farkut ja digiboksi. Tervetuloa, syksy.