2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.

Marraskuun kirjat

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Rooneyn kirjoja on hehkutettu vähän ympäriinsä ja tämän luettuani ymmärrän kyllä miksi - ainakin tavallaan. Rooney tempaisee lukijansakin mukaan dublinilaisen taidekentän ihmissuhdekiemuroihin, nokkelaan sanailuun ja salaisuuksien verkkoon. Tapahtumat tuntuivat uskottavilta, mutta henkilöt rasittavilta ja minulle tuli olo, että olen tälle jo vähän liian vanha ja tylsä. Kymmenen vuotta sitten olisin rakastanut tätä kirjaa, nyt en ihan päässyt hypeen mukaan. 

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Tarkiaisen uusin on pinnalta historiallinen viihderomaani, mutta pakenee kaikkia genremäärityksiä. 1700-luvun Lontooseen sijoittuva tarina kertoo naisen oikeuksista, ihmisyydestä ja rakkauden eri muodoista viihdyttävässä paketissa. Isältään apteekkaritaidon oppinut Kitty on omapäinen, herkullinen hahmo ja ainakin omasta näkökulmastani Elizabeth Bennetin kauppiasluokkainen ja neuvokkaampi sielunsisar. Muuten vahva tarina ei kantanut ihan loppuun asti, mutta riemukas kokemus tämä oli siitä huolimatta. Sisältövaroituksena on todettava, että Kitty sisältää jonkun verran todella graafisia väkivaltakohtauksia. Ei siis sovellu herkimmille lukijoille.

Anni Kytömäki: Margarita

Paljon hyvää on sanottu Kytömäen Finlandia-voittajasta eikä suotta. Harvoin kirja täyttää ajatuksia näin tehokkaasti silloinkin, kun sitä ei ole lukemassa, ja harvan kirjan äärellä tulee oikeasti itkettyä. Margarita kuitenkin oli tällainen kirja. Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi pakahduttava: minua pakahdutti yksilön tarpeiden ja valintojen merkityksettömyys sodanjälkeisen hyvinvointivaltion luomisen rattaissa; pakahdutti se, miten vähän aikaa on siitä, kun Suomen ikimetsät on lanattu teollisuuden tarpeisiin; pakahdutti ymmärrys siitä, miten paljon itse 80-luvulla syntyneenä olen hyötynyt isovanhempieni sukupolven tekemistä isommista ja pienemmistä uhrauksista. Toisaalta välillä pakahdutti jo se, miten kauniisti Kytömäki suomen kieltä käyttää ja millä lämmöllä kirjoittaa henkilöistään. Teemat ovat paikoin pelottavankin ajankohtaisia - osa sattumalta, osa tarkoituksella. Jos tätä haluaa lukea pelkästä uskottavuusnäkökulmasta, joutuu kyllä venymään aika tavalla, mutta jos kestää hitusen maagista realismia, en keksi Margaritasta huonoa sanottavaa. Kieli soljuu eteenpäin kuin puro, päähenkilö Senni ujuttautuu lukijan kuoren alle, ja etukäteen jännittämäni luontokuvaukset ovat hengittävä osa kokonaisuutta.

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Onneksi tämä sattui lyhytlainaksi ja kirja oli pakko lukea vauhdilla Margaritan perään. Ilman Pintaremonttia olisin varmasti jäänyt vellomaan jonnekin Kytömäen luontokuvauksiin ja tarinankerrontaan, mutta tarpeeksi kevyt ja erilainen kirja heti perään onnistui purkamaan jumin ennen kuin se alkoikaan. Vaikka tämä on komediaa, lapsien, lapsettomuuden ja perhesuhteiden erilaisia puolia käsitellään ansiokkaasti ja tästä löytyy se puhutteleva tulokulma varmasti jokaiselle - itseäni vähemmän yllättäen nauratti etenkin lapsiperhehärdellin kuvailu kaikkine nyansseineen. Kaikki vedetään iloisesti överiksi ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ratkaisu toimii. Pintaremontin tyyli taattua Nousiaista, muttei yltänyt mielestäni kirjailijan parhaimmistoon. 

H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (toimittanut ja kommentoinut Lauri Lattu)

Cthulhu ja muut suuret muinaiset ovat tulleet tutuiksi eri kulttuurituotteista vuosien varrella, mutta Lovecraftin alkuperäisiä novelleja en muista koskaan aiemmin lukeneeni. Tämä Laurin uusi käännös onkin hyvä johdatus noviisille - ja kommenttien ansiosta antaa varmaan uutta myös konkareille. Lovecraftin kieli on arkaaisuudessaan paikoin raskassoutuista ja siksi tämän lukeminen kesti kauan. Viihdyin kuitenkin kirjan kanssa hyvin, omaksi suosikikseni muodostui Varjo Innsmouthin yllä.

Kausimelankolia

Olen tässä hiljattain löytänyt uuden inhokkisanani: jouluttaminen.

Toki tässä on itsekin tullut harrastettua vähän kaikenlaista, mikä jonkin tason jouluttamiseksi lasketaan - askarrellut koristeita ja kortteja, laittanut valoja, miettinyt ruokalahjoja. Uusi sana vain aiheuttaa minulle näppyjä.

Tästä valittaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni ankeuttajaksi. Tänä vuonna joulun viettäminen tuntuu alkaneen monilla marraskuussa ja tapahtuvan moninkertaisella volyymilla. Hyvä niin, jos se auttaa jaksamaan pimeän ajan ja kiristyvän koronatilanteen yli.

Ehkä tämä ämpyily on sellaista yleistä kausimelankoliaa.

Laitoin eilen ensimmäisen satsin joulukortteja postiin. Toinen lähtee sitten muhkeammissa kuorissa ja paketeissa myöhemmin tällä viikolla. Yllättävän paljon joulumieltä tuli jo siitä itsellekin, vaikka olo onkin kaihoisa. Omia sukulaisia ja vanhoja ystäviä on jo kova ikävä, ja ajatus siitä, että etelään pääsee sitten joskus tuntuu tosi kurjalta.

Toisaalta olen tosi iloinen, että meillä on viikko kotosalla ilman, että tarvitsee lähteä mihinkään. Ennemmin pitäisin ovet säpissä vierailtakin, mutta koska kodissani asuu muitakin, minulla ei taida olla asiasta täyttä päätösvaltaa.

Tehtiin eilen joulun kauppalistaa valmiiksi ja kaikki tuntui tosi pelkistetyltä ja tylsältä. Tänään aamulla lisäsin sinne jo täytetyt taatelit ja sieniwellingtonin. Jouluttajien Facebook-ryhmään on tästä vielä matkaa, mutta tarkastetaan viikon päästä tilanne.

Ainakin on popmusiikkia

Olispa juna.

Olispa Tallinnan vanha kaupunki.

Tai Helsinki, Turku tai Karkkila.

Olispa keikkoja.

Tiivistunnelmaisia teatteriesityksiä.

Elokuvafestivaaleja.

Olispa huolettomia ravintolailtoja.

Sunnuntaikahveilla notkumista.

Olispa juhlat, häät tai synttärit vaikka.

Olispa tanssitunteja.

Kaveri kuntosalilla.

Uimahallin sauna tai edes Hoplop.

Olispa tyttöjen päivä Matkuksessa.

Spontaaneja halauksia.

Siskon lapset kutitettavana.

Olispa jotain suunnitelmia.

Lokakuun luetut

Marko Annala: Kuutio

Annala on kiinnostava kirjoittaja jo sen takia, että kaikkien kolmen romaanin maailmat ovat hyvin erilaiset. Ne kaikki ovat kuitenkin omilla tavoillaan tavallisen miehen kasvutarinoita. Niin myös Kuutio, jota on markkinoitu kirjana isyydestä. Isä-lapsi-suhde onkin vahvasti läsnä, mutta minulle välittyi enemmän muut asiat - muutoksen hyväksyminen, oman tilan ottaminen ja itsenäisen aikuisen saappaisiin astuminen. Annalan tekstiä on erittäin miellyttävä lukea ja kirja soljuu eteenpäin omalla painollaan. Jonain toisena hetkenä olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, mutta juuri nyt keski-ikäistyvän miehen kriisi ei niin paljon puhutellut. Tarttumapintaa Kuutiosta löytyy silti varmasti monenlaisille lukijoille ja tätä suosittelee ilolla jo kielen ja kerronnan kannalta.

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni

Helmet-haasteesta uupui saamelaisen kirjoittajan kirjoittama kirja ja Niillas Holmbergia löytyi työpaikan hyllystä. Kun runoilija vielä nostettiin myöhemmin esiin runovinkkauksessa, homma oli selvä. Olen tosi kehno arvioimaan runojen laatua, mutta pidin kovasti siitä, miten Holmberg nostaa kulttuuria esiin, ottaa kantaa ja samalla ravistelee stereotyyppistä kuvaa saamelaisista. Identiteetti on tässä runoteoksessa vahvasti läsnä ja muutama runo sai väristyksiä kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Mustan huumorin ryydittämä tarina sisaruudesta - ja sisaruskateudesta. Kaunis Ayoola saa kaiken huomion samalla kun isosisko Korede puurtaa töissä ja siivoaa siskonsa jälkiä hyvinkin kirjaimellisesti. Absurdiutta lähentelevästä juonestaan huolimatta jokainen sisarus maailmassa varmasti tunnistaa Koreden läpikäymät tunteet tavalla tai toisella. Tämä oli kaikin puoli riemukas kirja, mutta jostain syystä se sujahti muististani nopeammin kuin veitsi Ayoolan taskusta. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Yksi syksyn odotetuimmista pääsi vähän lässähtämään, vaikka nautinkin siitä, miten tarkkanäköisesti Holma osaa elämän kommervenkeistä kirjoittaa. Lisäiloa tulee siitä, että olemme samanikäisiä ja nuoruuden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta monet kuvatut tilanteet etenkin teinivuosilta olivat täysin tunnistettavia. Tosin pitkin tarinaa kuvatun häpeän tunnistaa varmasti jokainen ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Kirjan paras anti tulee mielestäni vasta lopussa, sillä rakkaudesta Holma kirjoittaa ihan poikkeuksellisen kauniisti.

Trevor Noah: Laiton lapsi - värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Laiton lapsi ei ole raskas kirja, mutta koska siinä luonnollisesti käsitellään huomattavan paljon apartheidia, ihmisvihaa ei voi välttää. Opin aivan valtavasti uutta tätä lukiessani - ja huomasin, etten tiedä apartheidistä juuri mitään, vaikka (oletettavasti monien muiden eurooppalaisten tavoin) luulin olevani ihan kartalla. Muutenkin kirja sisältää Eurooppa-keskeisyyden pelmuttamista, mikä on mielestäni erittäin tervetullutta. Noahin tarinassa on onnellinen loppu, mutta tätä kirjaa tuskin olisi julkaistu ainakaan näin laajasti, jos Noah ei olisi urallaan niin menestynyt. Väkisinkin herää kysymys, mitä tapahtui niille, joiden tie ei vienyt Amerikkaan Late Night -isänniksi. Mikä tilanne on nyt, liki 30 vuotta apartheidin (virallisen) päättymisen jälkeen? Haluaisin myös lukea lisää Noahin äidistä. En varmasti ole ainoa.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Rakastin Komisario Palmun erehdys -elokuvaa lapsena. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen nähnyt sen, mutta koska edellisestä katsomiskerrasta voi olla hyvinkin 25 vuotta, monet asiat olivat unohtuneet. Esimerkiksi murhaaja. Hyvä niin, tätä oli paljon hauskempi lukea, kun tärkeimmät paljastukset tulivat yllätyksenä. Olen lukenut tosi vähän Waltaria, mutta jokaisen kohdalla olen aina jostain syystä hämmentynyt siitä, että pidän kirjasta. No, pääseepähän aina yllättymään iloisesti! Myös Komisario Palmun erehdys oli genressään vallan mainio ja juuri niin elävästi kirjoitettu, että auttamattomasti Joel Rinteen näköinen Palmu piirtyi mieleeni sivu toisensa jälkeen.