Tuulee

Arki tuntuu olevan täynnä nyt pieniä vastoinkäymisiä, jotka mikään yksin eivät ole mahdottomia, mutta kasautuessaan vievät voimat. Pankki laittoi pankkitunnukseni vahingossa lukkoon. Yksi lasku siirtyi perintään, kun sekä alkuperäinen lasku että muistutukset menivät sähköpostin tarjouskansioon. Tiskikone hajosi. Asentaja ei voinut asentaa uutta, koska siitä puuttuikin kansilevy. Sen sellaista.

Kaikki edellä mainitut on jo perintää lukuun ottamatta setvitty, mutta ne vievät ihan tuhottomasti muutenkin vähissä olevaa energiaa. Pääsiäisen ympärillä ollut loma latasi akkuja vähän, mutta tulevien viikkojen työsuma hirvittää sen verran, etten osaa oikein tarttua toimeen.

Päässä soi Mokoman Vastavirtaan ja Donkkareiden Tuulee. Jälkimmäisen hienovaraisessa hengessä yritän keskittyä positiiviseen.

Avasin viime viikolla pyöräily- ja juoksukauden. Päivitin salijäsenyyden koskemaan pelkkiä virtuaalijumppia toistaiseksi. Löysin kaapistani uudet farkut, jotka unohdin ostaneeni. Ostin kuorintavoiteen ja lakkasin kynnet. Tehtiin maanantaina koe-erä 1-2-3-pikkelöityjä kasviksia ja niistä tuli tosi hyviä. Ostin kaupasta retiisinsiemeniä ja aion istuttaa niitä ihan järjettömiä määriä. Haaveilen ostavani myös peikonlehden ja uusia ruukkuja. Mietin sisustamista.

Sitä paitsi valoa kohti mennään eli vaikka 7-9 tuntia päivässä olisikin hirviömäinen työsarka selätettävänä, voi edes teoriassa ulkoillakin valoisaan aikaan.

Mutta taidanpa raivata myös aikaa passikuvassa käymiselle, että voin uusia viime keväänä vanhentuneen passini. Ulkomaille ei taida olla vielä hetkeen asiaa, kun kotimaanmatkailukin on nyt ollut tauolla, mutta passi on yhtä kuin mahdollisuus.

Epäilemättä se on minä joka murenee

Kuuntelin eilen illalla Zen Cafén Jättiläistä. Sen jälkeen laitoin soimaan vielä Tehosekoittimen valikoituja hittejä. Biisejä, joita olen kuunnellut aktiivisesti viimeksi yli 15 vuotta sitten, mutta jotka olivat jo silloin vanhoja.

Mielen täytti epämääräinen melankolia niin tehokkaasti, että iltapalalla istuva lapsikin kysyi, mikä ihme äitiä harmittaa.

Miten voi selittää alle 3-vuotiaalle, että suren keski-ikäistyneen Samuli Putron kautta omaa mennyttä nuoruuttani? Ja samaan aikaan vähän tätä maailmaa, jossa nykyiset nuoret eivät voi elää yhtä huoletta kuin minä 2000-luvun alussa. 

Parikymppisyys ei ollut minulle mitenkään valoista ja tasapainoista aikaa, enkä millään tasolla edes haaveile paluusta niihin vuosiin. Silti jotenkin kaihertaa huomata monien nuoruuden idoleiden - mutta ei Ewan McGregorin - harmaantuneen ja pönäköityneen, vuosien vierineen, nuoruuden riehakkuuden kadonneen ja omien kulmakarvojenkin paitsi kasvaneen myös vaihtaneen väriä. 

Samalla lapsi, joka juuri äsken oli pieni ja avuton käärö, osaa käydä johdonmukaisia keskusteluja ja havainnoida tarkkasilmäisesti ympäristöään - vaikka sitä, että minua surettaa, vaikka en itke tai kiukuttele.

Zen Cafén lyriikat eivät tietysti varsinaisesti auta melankoliaa väistymään. Mutta on ne kyllä vähäeleisyydessään hienoja.

Tänäänkin olen ollut vielä haikea. Huomenna edetään taas uudella vaihteella.

Helmikuun kirjat

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Tolan esikoisromaani on karnevalistinen ja riipaiseva tarina vanhemmuudesta, perheestä, tulehtuneista suhteista ja yhteiskunnan turvaverkon raoista. Humoristinen teksti ei tyylilajina yleensä ole mieleeni, mutta en tiedä, olisiko tätä tarinaa muuten ollut mahdollista edes kirjoittaa. Alkupuolen absurdin puolella keikkuva keveys valuu väistämättä kohti epätoivoista loppua, jonka tietää olevan tulossa, mutta silti jokaista käännettä jännittää. Tämä on tarina, jonka oli tarpeen tulla kerrotuksi, ja se nostaa esiin myös edelleen ajankohtaisia kysymyksiä lastensuojelusta, perheiden tuesta ja vanhemman vastuusta.

Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet ja muita kertomuksia
Halusin tykätä tästä, mutta joskus kirja ei vain toimi. Ahernin uudessa novellikokoelmassa - melkeinpä satukirjassa - pohditaan naiseutta eri näkökulmista. Fantasiaan taittuvissa tarinoissa on poikkeuksetta todella hyvä idea, nautin Ahernin oivalluksista kovasti ja löysin samaistumispintaa useammastakin kohtaa, mutta joku näissä kuitenkin tökki. Ehkä ote oli liian alleviivaava, ehkä Ahernin teksti ei vain ole tarkoitettu minulle.

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Kauhea ja kiinnostavasti rakennettu tarina päälle kolmekymppisestä perheenäidistä, joka saa aivoinfarktin ja lapsuuden traumat alkavat pulputa pintaan. Alle 200-sivuiseen kirjaan mahtuu käsittämätön määrä asiaa, mutta se ei silti tunnu täyteen ahdetulta tai liian raskaalta. Pidin kovasti Tikkasen tavasta kuljettaa juonta sekä siitä, ettei muistaminen tarkoittanut välitöntä paranemista, vaan myös prosessia - tai sen alkua - oli kuvattu. Minäkertoja on omaa ikäluokkaani, joten pieninä kevennyksinä olivat nuoruusvuosien populaarikulttuuriviittaukset ja muut tunnistettavat yksityiskohdat siellä täällä. Todella hieno kirja, joka jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.

Jarno Paalasmaa: Kasvatusviisautta kiireisille
Kirjassa käydään läpi nykyvanhemmuuteen liittyviä haasteita ja niitä peilataan kasvatustieteen klassisiin ajattelijoihin. Tunnistettavia tilanteita vilisee ja on lohdullista, ettei uhmaikäisen kanssa taistellessa ole yksin. Helppolukuinen kirja on nimensä mukaisesti suunniteltu tiiviiksi oppaaksi kiireiseen arkeen, mutta olisin kyllä monesti kaivannut enemmän käytännönläheisyyttä tai teemojen syvällisempää käsittelyä. Nyt päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että viisas vanhempi on tyyni ja oikeat ratkaisut ovat käden ulottuvilla - miten niistä oikeasti saa kiinni jäi ainakin minulla vähän hämärän peittoon.

Tammikuun kirjat

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Jos Tinasotamiehiä ajattelee itsenäisenä kirjana, se on todella hyvä. Mutta koska se on aivan ihanan trilogian päätösosa, olin ihan hitusen pettynyt. Kirja kärsi mielestäni hienoisesta uskottavuuden puutteesta, jos nyt tällaista voi aikamatkustelun, robottien ja silmänkääntötemppujen maailmassa edes sanoa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisasi vähän liikaakin, mutta tarina kantaa ja hahmot kasvavat kukin tahoillaan. Samalla Mikama sitoo edellisten osien langanpätkät hyvin yhteen eli lukija ei jää tyhjän päälle. Tomia, Minaa, Viktoria, Zofiaa ja Alexia tulee vielä ikävä. Erityismaininta jälleen miljöön kuvaukselle: edellisten osien tapaan tapahtumapaikka - tällä kertaa viktoriaaninen Lontoo - piirtyy elävänä silmien eteen äänimaisemineen kaikkineen. Koko trilogialle lämmin suositus, nuorten fantasiahyllystä löytyy toisinaan todellisia aarteita.

Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja
Pikkukaupungista Lontooseen muuttanut historianopettaja löytyy kuolleena entisiltä kotikulmiltaan. Kirjassa on murha, mutta koska murhaaja paljastetaan heti alkusivuilla, suurin mysteeri on Vernon itse. Miten tavallisella miehellä on lukuisia rakastajia vuosien ja vuosikymmenien ajan samassa kylässä, mistä hän on peräisin, mikä häntä motivoi? Lontoolainen rakastaja oli omaperäinen tarina ja asetelmaltaan mielestäni hieno, juonikin kantoi. Lukuisat kertojat kuitenkin jättivät Vernonin ja tarinan eri sivujen käsittelyn aika pintapuoliseksi, joten jäin kaipaamaan eheämpää kuvaa. Toisaalta ehkä ajatuskin oli jättää kaikki vain pintaraapaisuksi, vähän kuin Vernon itse. Koivisto on tehnyt ymmärtääkseni enemmän töitä elokuvien parissa ja se näkyy, näen tämänkin kirjan minisarjaformaatissa helposti.

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi
Tämä on tarina Stellasta, Stellan perheestä, äidistä, isoäidistä ja isoisästä, vähän äidin isovanhemmistakin. Sukukronikka toimii, vaikka lyhyeen kirjaan onkin upotettu monen ihmisen elämät. Se on monitasoinen kirja, joka kertoo ihmisyydestä, yhteisöstä, siteiden katkaisemisesta ja uudelleen solmimisesta, vaietuista salaisuuksista, toteutumattomista toiveista, hulluudesta ja oman polun löytymisestä. Tarina ei ole helppoa sulateltavaa, minkä lisäksi Jokinen on valinnut kerrontatyylin, joka joko uppoaa tai sitten ei. Itse koin sen vähän etäännyttäväksi ja siksi kokonaisuuskin jätti vähän kylmemmäksi. Tutustumisen arvoinen teos joka tapauksessa. Lisäksi Jokinen on kirjoittanut tietokirjan, joka sopii Stellan kanssa luettavaksi rinnakkain tai perätysten. Kiinnostava konsepti!

Avi Heikkinen: Valotusaika
Oi vitsit, miten hyvä tämä olikaan. Luen aika vähän sarjakuvia tai scifiä, mutta tässäpä oli molempia samassa riipaisevassa, ahdistavassa, hauskassa ja omaperäisessä paketissa. Tulin tarinan alusta niin pohjattoman surulliseksi, että piti nostaa kirja sivuun pariksi päiväksi. Kannatti kuitenkin lukea loppuun. Käsitellyistä valokuvista rakentuva kirja oli viimeiseen asti huoliteltu ja tarina täynnä yllätyksiä. En taida olla ainoa, jonka mielessä jonnekin (vaihtoehtoiseen?) lähitulevaisuuteen sijoittuva Valotusaika AI-tulkintoineen ja historiaa kuvaavine kameroineen yhdistyi Black Mirrorin maailmaan ja maailmankuvaan. Toivottavasti Heikkinen julkaisee lisää.

Delia Owens: Suon villi laulu
Viime vuoden hittikirja oli minulle pieni pettymys. En silti ihmettele, että Suon villi laulu on löytänyt lukijansa. Lähtökohta oli kiinnostava ja tarinassa oleva mysteeri piti hyppysissään viimeiseen asti. Luontokuvaus oli kiinnostavaa, eikä viihteellinen otekaan huono ratkaisu ollut. Ehkä olisin kaivannut vähän napakampaa otetta, tiiviimpää rakennetta, selkeämpää valintaa realismin ja sadunomaisuuden välillä. Vähemmän viipyilyä uhkeassa povessa ja enemmän itse asiaa. Päähenkilön huima nousu pohjalta huipulle tuntui epäuskottavalta, vaikka alusta asti oli selvää, ettei ihan tavallisesta henkilöstä kerrotakaan. Parhaimmillaan Suon villi laulu oli mielestä marskimaan kuvauksessa. Owens kuvailee helteistä kosteikkoa niin elävästi, että unohdin välillä olevani keskellä tammikuun hyisiä pakkasia.

Suruaika

Isäni kuoli tällä viikolla.

Voisin kopioida suoraan tämän kirjoituksen syksyltä 2011, vaihtaa vain kuvan tilalle. Tunnistan myös tunteita, joita olen käynyt läpi joitain vuosia sitten.

Isän hiipuvaa vointia on toki seurattu jo vuosia ja olin kyllä jollain tasolla ymmärtänyt tämän olevan lähikuukausina edessä, mutta silti uutinen pysäytti. Vuorokausi meni sumussa ja edelleen aina yllättäen vatsaa vääntää, kun ymmärrän, etten näe isää enää koskaan. Hiljaisina hetkinä kuulen siskon äänen päässäni kertomassa uutista aina uudestaan.

On ollut kummallinen viikko. Mieleen pulpahtelee asioita, joita en ole ajatellut vuosiin. Yksi ilta muistelin, miten isän hiusmalli oli nimeltään avopiitles. Seuraavana päivänä mietin sitä, miten iskä tuli auttamaan minua pyykinpesukoneen kanssa joskus yläasteella, vaikka ei itse elämänsä aikana todennäköisesti pessyt koneellistakaan pyykkiä. Tänään kotiin tullessani kotona soi Röllin laulut ja muistin, että iskän suosikki oli Mauno Mato. Vasta aikuisena ymmärrän miksi. Lapsena diggailin itse enemmän Viimeistä dinosaurusta.

Näitä on varmasti odotettavissa tulevina viikkoina vielä vaikka kuinka.

Suru myös ilmenee minussa kiinnostavilla tavoilla. Jostain kumpusi tarve tilata aivan valtava määrä tavaraa nettikaupoista. Sen verran olen saanut suitsittua, että vasta muutama maltillinen tilaus on lähtenyt, mutta sormia syyhyttää edelleen. Huomaan myös, että vaikka muuten olen tunnesyöjä, suruuni en syö. Nälkä tulee, mutta on aivan sama, mitä syön ja kuinka paljon - kaikki maistuu lähinnä pahvilta. Olen myös ihan käsittämättömän väsynyt.

En pitänyt sairauslomaa, vaan jäin muutamaksi päiväksi etätöihin. Korona-aikana etelään ei kannata sännätä, jos mitään konkreettista ei voi tehdä, mutta täysi tekemättömyys tuntui vielä kamalammalta vaihtoehdolta. Keittiöstä käsin tein töitä vaihtelevalla tehokkuudella kolme päivää ennen kuin palasin työpaikalle. Teki kyllä hyvää, mutta vaikka kotona oli ihan skarppi olo, töissä muisti pätki ja muutenkin oli vähän puolitehoista toimintaa. Onneksi on ymmärtäväisiä työkavereita, jotka antoivat tilaa ja aikaa hoitaa hommia omassa tahdissa.

Kiitollinen voi olla monesta muustakin asiasta. Lapsi juurruttaa arkeen, toimelias sisko on hoitanut käytännön asiat. Suvun turvaverkko pitää huolta, jos emme itse pärjää. Oma käytännön työsarkani on kuitenkin vasta edessä. Mielessäkin työstettävää riittää vielä pitkäksi aikaa.