Tänä aamuna en pode (toistaiseksi) yletöntä maailmantuskaa, olen vain suruissani asuinkaupunkini kulttuuriasioista. Kun taannoin julkaistiin tieto siitä, että Karjalantaloon avataan vuodenvaihteessa rytmimusiikin keskus, olin yhtä innoissani kuin kaikki muutkin. Paitsi että päivittelin aktiivisesti ihmisille huoltani karjalaisen pitopöydän tulevaisuudesta, se on kuitenkin omalla tahollaan arvokasta kulttuurityötä ja joensuulainen matkailuvaltti, etenkin yritysnäkökulmasta. Esimerkiksi tuttavani isä vie kaikki yritysvieraansa Karjalantalolle syömään ja ajeluttaa toisinaan sinne ihmisiä Kuopiosta asti.
Ja kuinkas sitten kävikään. Tänään uutisoitiin, että molemmat Karjalantalon ravintolat ovat hakeutuneet konkurssiin ja koko syyskausi on siis näin ollen peruttu. Mahtavaa!
Kuten tuossa äsken chattailessa totesin, onhan se ihan kiva aina tajuta olleensa oikeassa. Mutta voi nyt hyvä ihme, miten tyylittömästi toimittu. Naiivisti jotenkin uskoin siihen, että ikisuosikkimme Karjalaisen kulttuurin edistämisestämissäätiö olisi ymmärtänyt sumplia asian jotenkin ja avustaa tilojen hankkimisessa vaikka jostain muualta (onko vanhassa Deliziassa vieläkään mitään?). Ilmeisesti tämä on jälleen säätiöltä liikaa vaadittu ja toimintamallit ylittävät taas kerran maallikon käsityskyvyn.
Kerubin paluuta odotan edelleen, mutta sympatiat lankeavat nyt kyllä vanhojen yrittäjien puolelle (olkoonkin että myivätkin pahaa ja ylihintaista kaljaa).
Ärsytyksen voimalla siis tänään työhakemusten ja oppimispäiväkirjan kimppuun. En ole kirjoittanut asiatekstia suomeksi sitten gradun tiivistelmän, enkä siis meinaa saada tyylistä kiinni. Asiaa ei auta se, ettei luento juuri motivoinut edes yrittämään. On vaikea reflektoida omaa oppimistaan, jos ei koe oppineensa mitään. Ehkä se tästä vielä, kyllä akateeminen kakkageneraattori toimii aina yhden opintopisteen edestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti