hirvi

Viime ajat ovat menneet tuoreen lähisukulaisen kuulumisia odotellessa ja uratoiveiden kehittämisessä. Päätin, että tämän Hanna-tädin tavaramerkkipikkuleiviksi tulevat ne puolukkakeksit. Tai ehkä kahden suklaan cookiet. Tai ehkä vaan erikoistun suvun parhaaksi pikkuleipäleipuriksi ihan yleisesti. Vähän tarkemman päätöksen tein sen suhteen, ettei minun ole järkeä erikoistua arkistoalalle, vaikka järjestys ja pikkutarkkuus lempiasioitani ovatkin.

Nyt pitäisi hetkellisesti jaksaa keskittää energia siihen, että saisin lakkiaislahjan ajoissa valmiiksi. Projektia haittaa se, että lukukärpänen on puraissut ja lasten- ja nuorten fantasiakirjoja menee ahmimalla. Noh, kirjoitanhan aina työhakemuksiinkin, että saan hyvää jälkeä aikaan myös aikataulupaineen alaisena. Voin testata väitteen paikkansapitävyyden alkuviikosta, tänään aion vielä rönötellä vaaka-asennossa ja leikkiä syventäväni erikoistumistietämystäni, vaikka oikeasti lukemisen syyt ovat täysin viihteelliset.

Viime viikolla luin Sari Peltoniemen kymmenen vuotta vanhan Hirvi-romaanin, koska halusin tehdä siitä esimerkkiviitteen tiedon organisoinnin harjoitustyöhöni. En oikeastaan odottanut tykkääväni kirjasta. Kävin muutama vuosi sitten äidin kanssa kuuntelemassa Peltoniemen paria luentoa paikallisessa sanataidetapahtumassa. Luennoilla oli täysin toisistaan poikkeavat otsikot, mutta sisällöltään ne olivat melkeinpä sanasta sanaan ja jokaista hassua pientä anekdoottia myöten identtiset. Olin pettynyt ja samalla päätin, etteivät kirjat varmaankaan ole sen parempia, mitä niitä siis turhaan lukemaan.

Nyt täytyy nöyrtyä ja todeta, että olin väärässä. Hirvi oli äärimmäisen viehättävä nuortenkirja. Fantasian ote oli omaperäinen ja ennen kaikkea täysin erilainen kuin nykyään on trendinä. Kaiken vampyyrihehkutuksen keskellä vanhat kunnon parantajat ja metsänhenget tuntuivat äärimmäisen virkistäviltä. Lisäksi Kalevala-lainaukset ja perinteisen pohjoismaiset kansantaruelementit saivat kyllä aivot hyrräämään. Väkisin pistää miettimään, että mitä kaikkea ihanaa sitä julkaistaankaan ilman enempää meteliä samalla kun kaiken maailman Goosebumpsit ja Friikkisirkukset jylläävät (luin muuten Friikkisirkuksenkin nyt).

Ensi kerralla voisin ehkä tehdä päätökseni siis itse kirjoihin eikä satunnaisiin luentoihin pohjautuen. Voisinpa tästä innostuneena lukea kesän mittaan muitakin Peltoniemiä.

Joensuu on muuten kaupunki, jossa ei tunnu erikoisemmin nähtävyyksiä tai muistomerkkejä olevan. Patsaita on katukuvassa harvassa, eivätkä ne muutamat näkyvillä paikoilla olevat ole erityisen hienoja. Mutta tässäkin skenessä taitaa olla piilossa vaikka mitä, kuten vaikka Noljakan punaisten muistomerkki. Viime viikkoisella sunnuntaikävelyllä löysimme Maijan kanssa myös tämän.

Kuten laatan tekstistä voi päätellä, kaksipäisen kotkan muotoinen pala historiaa asustaa aivan keskustassa. Olen jopa käynyt kyseisellä saarennyppylällä monia kertoja. Siltikään en lähes kahdeksan (apua) Joensuu-vuoteni aikana ole mielestäni nähnyt tätä ikinä ennen. Kesäprojektina voisin kävellä ympäri asuinkaupunkiani silmät kunnolla auki.

ps. Haluan PhotoShopin takaisin.