VIP-ihmisiä

Eilen vietin pitkästä aikaa sellaista maanantaibluesia, että oksat pois. Väsymys ja yleinen kurjistelu aiheutti käsittämätöntä tehottomuutta läpi työpäivän ja sen jälkeenkin, mikä puolestaan ei ainakaan vähentänyt ahdistuksen määrää. Päivä lähti käyntiin vasta illalla seitsemän aikaan kun sain pyykit pestyä. Hyvä ihminen -pisteet auttavat selkeästi olotiloihin, ikävä kyllä niitä hommia ei tule huonona päivänä tehtyä ellei ole ihan pakko. Idolin Carole King -jakson fiilistelyn jälkeen ottaa lukaisin vielä viimeisen lukupiirikirjan loppuun. Se herätti tosi ristiriitaisia tunteita.

Ensinnäkin olin vähän hämmentynyt (ja ylpeä itsestäni), että ylipäätään jaksoin lukea Lauren Weisbergerin VIP-ihmisiä loppuun. Sain vuosia sitten Paholainen pukeutuu Pradaan lahjaksi ystävältäni enkä ikinä jaksanut kahlata sitä ensimmäistä 50 sivua pidemmälle. Leffaversionakin se oli melkoista tuskastelua, joten olen sittemmin karttanut Weisbergeriä kuin ruttoa. Lisäksi VIP-ihmisiä vilisee bling blingiä ja jet setiä, mikä ei voisi tässä pisteessä vähempää kiinnostaa. Vastoin odotuksiani kirja olikin olosuhteet huomioon ottaen symppis ja vieläpä sujuvaa tekstiä, eikä näin ollen tuottanut juurikaan ongelmia. Juonenkäänteet, henkilöt ja loppuratkaisu olivat äärimmäisen ennalta arvattavia, mutta mielelläni käyn tästä vielä keskustelemassa viimeisen kerran.

Ja siinäpä tulikin se ristiriitaisuuden toinen puoli. Lukupiiri loppuu muutaman viikon päästä ja minua harmittaa. Chick lit ei ehkä ole suosikkiteemani universumissa, mutta lukupiirissä on ollut huippua käydä. Jään kaipaamaan yhteisöä ja tunnelmaa: olen tykästynyt moniin lukupiirin ihmisiin ja ennen kaikkea siihen, että oikeasti keskustellaan yhdessä luetuista kirjoista. Lisäksi on ollut ihanaa pitää lukuharrastusta yllä jonkin ulkoisen motivaattorin ohella - jokaista lukupiirikirjaa kohden olen lukenut varmaan keskimäärin pari kolme muuta opusta, mikä on mielestäni varsin passeli lukutahti, en vain yleensä saa pidettyä sitä itsekseni yllä. Viimeinen tapaaminen on siis vielä edessä, sen jälkeen ei kai auta muu kuin yrittää jahdata uusia harrastuksia ja/tai lukumotivaattoreita. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokemus, joka on poistanut monia lukupiireihin yleisesti kohdistuvia ennakkoluulojani.

Weisberger-kammotukseni lisäksi olen muuten myös viimeinkin rikkonut jääkiekkokarmani. Katsoin sekä perjantain Saksa-pelin kokonaan että eilisen Venäjä-pelin viimeisen erän lopputunnelmat ja olen siis todistettavasti nähnyt ensimmäistä kertaa elämässäni pelejä, jotka Suomi on voittanut. Vaikka sisäinen 12-vuotias minäni onkin seurannut pelejä mielenkiinnolla, intoilen kuitenkin enemmän tänään alkavista Euroviisuista. Aamuheräilijän pitänee kiltisti katsoa semifinaalit  yksin, mutta lauantaille haluan kyllä oikean kisastudion.