janen jalanjäljillä

En tiedä, miksi tammikuu tuntuu minusta aina niin ylivoimaiselta. Päivät menevät ohi, enkä saa mitään aikaan. Töissä jaksan tsempata tarpeelliset hommat tehtävälistan avulla, mutta silti olo tuntuu hyödyttömältä. Mikään määrä unta ei riitä. Aurinko paistaa, mutta työpäivien aikana sitä ei ehdi nähdä. Villakoirat kerääntyvät nurkkiin. Ruoka ei maistu, kokkaaminen ei huvita. Ahdistaa. Mikään ei kiinnosta. Koko ajan sattuu johonkin. Olo on turpea. Onneksi Marko on viihtynyt keittiössä minunkin edestäni, niin olen sentään syönyt oikeaa ruokaa joka päivä, enkä vain elellyt suklaalla ja voileivillä. 

Halleluja, kohta on tämä tuskien taival ohi. 

Vaikka yleensä kevään edetessä olo helpottaa luonnostaan, ajattelin malitillisesti mutta aktiivisesti avittaa. Täten päätän, että helmikuussa teen ainakin yhden hyödyllisen kotiasian joka päivä. Palautan avokadot, kasvimaidot, lounassalaatit ja määpähkinävoin ruokavalioon. Yritän ulkoilla ulkoilun vuoksi edes kerran, pari viikossa. Ylipäätään koitan saada käännettyä turpo-Hannan enemmän sinne turbo-Hannan suuntaan. Vertaistukea kaivataan!

Kuun vaihtuminen on aina hyvä katalysaattori, mutta joskus tarvittava sysäys löytyy täysin odottamattomista paikoista. Eilen törmäsin tehottomana hetkenä internetin ihmemaassa vanhoihin kuviin Jane Seymourista ja koin ne jostain syystä kovin inspiroiviksi.

Valloittavia. Tekisi oikeasti mieli tulostaa nuo tapetiksi.

Tosin on pakko sanoa, että on se nykyinenkin Jane itse asiassa minusta aika inspiroiva tapaus. Pahuksen säteilevä ja hyvinvoivan oloinen nainen. Mikä on salaisuutesi, Jane? Haluan tietää.