Ville Karttunen: Salamaponin selässä
Ukkosmaineen kymmenvuotiseen historiaan mahtuu kaikenlaista ja on ihan mahtavaa, että edes osa kokonaisuudesta on kerätty kansien väliin. Lukiessa muistin myös jo unohtuneita sattumuksia oman elämän varrelta, sillä monien kirjan tapahtumien aikana olen ollut paikalla, joko jossain yleisön reunamilla tai melkein siellä myrskyn silmässä. Aika järisyttävää onkin tajuta, että myös minun elämääni yhtye on kuulunut tavalla tai toisella jo yhdeksän ja puoli vuotta! Ja jee! Kirjasta löytyy paitsi minun ottamani kuva, myös yksi suunnittelemani bäkkäripassi. Siivousmaniassa tuli heitettyä kaikki passit - enempää ajattelematta myös omat tekeleet - pois viime kesänä, joten löytö oli kultaakin kalliimpi. Yleisemmin voisin todeta, että yhdellä tasolla kirja on juuri Klausin ja Wilhelmin tarina, toisella taas hieno ja avaava kuvaus DIY-meiningistä ja musiikkielämän totuuksista tämän päivän Suomessa. Toivottavasti mahdollisimman moni ei-fanikin siis löytää tiensä Salamaponin kyytiin.
Tuomas Lius: Laittomat
Laittomat on jatko-osa marraskuussa lukemalleni Hakalle. En koukuttunut tähän yhtä paljon kuin ensimmäiseen osaan. Henkilöitä ja kertojanääniä oli paljon ja iltaisin lukiessa oli vaikea palauttaa mieleen, mistä ja kenestä oli edellisenä päivänä lukenut. Alkuasetelma oli kuitenkin yhtä mielenkiintoinen kuin Hakassa ja sen voimalla sinnikkäästi jaksoinkin lukea eteenpäin. Sinnikkyys palkittiin: vauhtiin päästiin puolivälin jälkeen ja sitten tulikin taas ahmaistua loput melkein yhdeltä istumalta. Tykkään kyllä kovasti Liuksen tyylistä ja edelleen suosittelen sarjaa dekkarien ystäville. Sen verran hyvän myyntipuheen sain kolmososasta Laittomien lukemisen jälkeen itsekini, että sormet syyhyävät jo kirjaston hyllyille.
Neil Gaiman: Ocean at the End of the Lane
Mietin pitkään, onko tämä lasten vai aikuisten kirja ja lopulta tulin tulokseen, ettei sillä ole minkään maailman merkitystä. Yliluonnolliset tarinat lapsen näkökulmasta kerrottuna toimivat minulla aina ja kuten muitakin Gaimanin romaaneja, tätä voi lukea monella eri tasolla. Gaimanin tuotannosta vahvimmat mielleyhtymät syntyivät Coralineen ja Hautausmaan poikaan, joskaan en tykännyt tästä ihan yhtä paljon. Luin kirjan kuitenkin käytännössä kertaistumalta junassa, joten koukkujen puutteesta ei ainakaan voi syyttää. Lisäksi teksti on ehtaa Gaimania, joten visuaalisen lukijan pää täyttyy eläväisistä ja paikoin todella pelottavistakin kuvista ensisivuilta lähtien. Hyvä kesäkirja, ja mikä tärkeintä, herätti minussa vahvan tarpeen palata Unohdettujen jumalien pariin pitkästä, pitkästä aikaa.
Marja Holli: Punaisen Karkkilan Lyyti
Tiedontäyteinen romaani Karkkilan omasta hellawuolijoesta ja kaikkien kenttien puuhanaisesta. En ole ikina ollut erityisen kiinnostunut Suomen sotien historiasta, mutta naisten aseman muutos, mielipidevankeus, vankileirit ja asetelmien tasaantuminen melko lyhyessä ajassa 1900-luvun aikana kiinnostaa kyllä kovasti. Suosikkini viime aikoina onkin ollut tällä saralla Westön Kangastus 38, ja Lyytin tarina sisältää paikoin samoja teemoja, vaikkakin valitettavan lyhyesti. Lyytin vankila-ajoista olisinkin lukenut siis mielelläni enemmäkin. Lyytin elämään mahtui käsittämättömän paljon asioita, joiden tiivistäminen reiluun sataan sivuun oli paikoin hengästyttävää, paikoin harmittavaa. Hahmona tunnen Lyytin vain tarinoista, koska Lyyti kuoli jo ennen syntymääni. Tämä kirja toi kuitenkin elämääni lisää tarinoita ja ymmärrystä siitä, missä kaikkialla Lyyti onkaan ehtinyt vaikuttaa. Kaiken kaikkiaan minulle ehdottomasti parasta antia olikin seurata, miten itselle niin tuttu kaupunki rakentui pala palalta ja rakennus rakennukselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti