Kesäkuun maailmantuskalukemisten jälkeen marssin kirjastoon ja pyysin tutulta kirjastonhoitajalta neuvoa. Kerroin kaipaavani kevyempaa ja mukaansatempaavaa luettavaa, joissa mielellänä voisi olla jotain yliluonnollista tai kummaa. Mukaan kirjakassiin valikoitui listan kaksi ensimmäistä teosta.
Eileen Favorite: Sankarittaret
Tämä kirja myytiin minulle lupaamalla, että se on kiva kirja, jossa eri tarinoiden sankarittaria ilmestyy äidin ja tyttären kotiin. Periaatteessa kuvaus pitkin paikkansa, sillä se on tarinan alkuasetelma. Mihin en ollut varautunut oli nuoren tytön joutuminen psykiateriselle osastolle, raiskausteemat purkaminen ja yleinen naiseuden kokemisen ongelma, kun tulee automaattisesti määritellyksi miehen kautta. Yllättävästä vakavuudestaan huolimatta hyvä kirja silti, vaikka sankarittaret jäävätkin harmillisen pienelle huomiolle, eikä omia suosikkeja mahtunut mukaan juurikaan. Alkuasetelma kantaa kuitenkin mukanaan loppuun asti ja kirjan lukee sujuvasti. Ei tämä varmastikaan kuolemattomana klassikkona mieleeni jää, mutta eipä kaikkien kirjojen tietysti tarvitsekaan.
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Tässäpä kirja, joka pakenee kaikkia genremäärittelyjä. Nuoren naisen kasvukertomus 60-luvun lopuilta 2010-luvulle kulkee Lontoosta Cornwalliin, sieltä New Yorkiin ja takaisin imaisten lukijan mukaansa hujauksessa. Winmanin maailma on täynnä rumaa, mutta silti taianomainen ja kummallisen viehättävä. Tapahtumat ovat enimmäkseen surullisia, itse asiassa ihan kauheita, mutta siitä huolimatta tarinassa vallitsee ihana tunnelma, eikä kirjaa tee mieli laskea kädestään. Lisäksi Winman sitoo kirjan tapahtumat lähihistorian käännekohtiin ja tuo tarinan lähelle omaa todellisuutta. Lämpimästi suosittelen.
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Pieniä tarinoita naiseuden ongelmista ja moninaisuudesta. En itse asiassa ole varma, olenko lukenut tämän aiemminkin, vai tuliko tyylistä ja tarinoista mieleen joku muu. Aika vahvat mielleyhtymät esimerkiksi Rosa Liksomin tuotantoon syntyi kyllä Haurun pikkunovelleja lukiessa, tosin sillä erotuksella, että suurin osa Haurun tarinoista päättyi iloon ja toivoon, Liksomin kanssa kun sellainen on (muistaakseni) aika harvinaista herkkua. Hyvästä kirjoittajasta kielii se, että vaikka tarinat olivat pääsääntöisesti 3-5 sivua pitkiä, mutta silti jokaisen kertojaan syntyi jonkinlainen suhde. Haurua luen mielelläni siis lisää jatkossakin.
Marko Hautala: Itsevalaisevat
Sain suosituksen Marko Hautalasta jo alkukeväästä ja nyt viimeinkin muistin lainata kirjastosta ensimmäiseni. Siinä ei kauan nokka tuhissut, teksti oli nopealukuista mutta tarinakin mukaansa tempaava. Olen 90-luvun nuori ja kasvanut erilaisten kulttien pelossa, ehkä siksikin Itsevalaisevat osui ja upposi. Tutumpien kulttien sijaan keskiössä on kalan kultti ja myytti, josta juontaa myös kirjan nimi. Kirja pureutuu aika tiukasti kipeisiin sosiaalisiin ongelmiin ja tuo sitä kautta kultin lähelle. En tiedä, onko tyylilaji lähimpänä kauhua, fantasiaa vai dekkaria, mutta kirjan löydät ihan tavan romaanihyllystä. Hae se sieltä, et kadu.
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Sain tämän Markolta alkukesästä. Olin toki huomioinut Munron Nobelin, mutta en varmaankaan olisi tajunnut ostaa kirjaa itse. Episodimainen kerronta imaisi minut mukaansa lentokoneessa ja myöhästymisestä huolimatta matka sujui kuin siivillä (höhö). Keskiössä ovat tavalliset vihaiset ja arjen tapahtumat. Välillä ei tapahdu mitään ihmeellistä, välillä puhutaan erittäin isoista mullistuksista. Munron kerronta laittaa kaikki tapahtumat kuitenkin samalle viivalle. Ihanan sujuvaa ja hyvää tekstiä, jonka pariin palaan varmasti mielelläni myöhemminkin.
Kysy siis kirjastonhoitajalta neuvoa. Se kannattaa. Myös kavereiden suositukset toimivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti