En ole perinteisesti ollut Woody Allenin ystävä. Annie Hall puhutteli nuorta minua siinä missä muitakin ja Kaikki sanovat I Love You on toki valloittava, mutta en ole ikinä tajunnut Allen-uskontoa tai jaksanut kahlata tuotantoa sen enempää läpi.
Tallensin kuitenkin jouluaattona Midnight in Parisin, jonka katsoimme eilen. Kylläpä kolisi.
Olen potenut jo pitemmän aikaa jotain kummallista 20-lukukaihoa. Se alkoi Poirot-dekkareilla ja pukudraamoilla, kasvoi Zeldan elämäkertaan ja Downton Abbey -koukkuun (vaikka menenkin vielä 10-luvulla). Viikonlopun aikana ahmin Hemingwayn ensimmäisestä avioliitosta kertovan romaanin Nuoruutemme Pariisi.
Midnight in Paris tipahti eteen siis kuin tilauksesta, mutta onneksi ehdin lukea sekä Zeldan että Hemingway-romaanin alle, koska niiden tuoman taustatiedon myötä oli helpompi seurata ajan julkkiksia suhdeverkostoineen. Zeldan tulkinnasta en tykännyt, Scott Fitzgeraldista kyllä. Hemingway oli vähän liian karikatyyri, Gertrude Stein juuri sopivasti. Dali taas oli jo niin överi, että hahmoon oli pakko ihastua. Ja myönnettäköön, että aina jos elokuvassa edes vilahtaa Cole Porter, olen riemuissani.
Nurinkurista fiilistellä tätä kaikkea, kun itse elokuvan pointti tiivistyy siihen, ettei nostalgiaan kannata vajota. Tai kuten alkupuolella jo siististi tiivistetään:
Nostalgia is denial - denial of the painful present... the name for this denial is golden age thinking - the erroneous notion that a different time period is better than the one one's living in - it's a flaw in the romantic imagination of those people who find it difficult to cope with the present.
Ymmärrän viisauden ja osaan kyllä suhteuttaa sen jopa ihan omassa aikajanassani. Mutta on siinä jazzajassa silti jotakin kiiehtovaa - ja noissa mielettömissä naisissa kuuluisten miesten takana etenkin.
 |
| Hadley ja Ernest, 1922. Wikipedia. |
Ehkä pieni nostalgiakaiho siis sallitaan, vaikka yrittäisikin nauttia nykypäivästä. Sitä paitsi valitsen mieluusti nykyajan mukavuudet ja Allenin kuvaaman Pariisin Hadleyn ja Ernestin huomattavasti epämääräisemmän Pariisin sijaan. Tämän päivän ammuskelu-Pariisi on sitten ihan toinen juttu.
(Kirja oli kyllä poikkeuksellisen ihana ja se aiheutti palon lukea pitkästä aikaa Hemingwaytä. Ei huono.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti