alas on pitkä matka

Olipa kerran kevät 2008. Silloin ei mennyt kovin hyvin.

En muista ajanjaksosta ihan kauheasti. Nukuin keskimäärin kolme tuntia yössä, en laittanut ruokaa, lukenut, katsonut televisiota tai harrastanut oikein mitään. Taisin käydä keikoilla ja elää lämpimillä voileivillä, sipseillä ja oluella. Olin turvoksissa ja näytin pullataikinalta.

Tiedän kuitenkin jollain lihaksilla pusertaneeni kevään aikana seminaarityön toisen osan, 20 sivua gotiikasta ja lastenkirjallisuudesta. Työ ei ollut huono, taisin saada siitä nelosen. Varsin todennäköisesti tein muutakin, koska papereissani lukee, että olen saanut kandintutkintoni ulos toukokuussa 2008. Käytiin juhlimassa sitä Amarillossa. Vilin kokistuoppi oli päätä isompi.

Kevään lopussa olin ihan puhki ja päätin antaa kesäksi itselleni kaksi tavoitetta. Halusin oppia nukkumaan ja lukemaan uudestaan.

Menin naapurissa olevaan kirjastoon ja seisottuani hyllyjen välissä ihan loputtoman pitkän aikaa, sain valittua kolme kirjaa. Yksi niistä oli vanhan lempikirjailijani Nick Hornbyn Alas on pitkä matka. Se oli ensimmäinen kirja, jonka lainaamistani sain luettua.

Ei liene yllätys, että kirjalla on aivan erityinen paikka sydämessäni.

Siksi olin samaan aikaan riemuissani ja peloissani, että kirjasta on tehty elokuva - aika nimekkäillä näyttelijöillä ja ilahduttavallta visuaalisella ilmeellä varustettuna. Halusin ehdottomasti nähdä sen, mutta samaan aikaan selvää oli, ettei sitä voinut katsoa yksin eikä myöskään ihan missä tahansa seurassa.

Oi voi.

Kirjojen filmatisoinneissa on aina riskinsä. Vaikka tekisi kuinka hyvää ja huolellista työtä, aina joku pahoittaa mielensä. Hornby-maailmasta High Fidelity on mielestäni todella onnistunut versiointi, vaikka paljon on jätetty pois, tarinaa päivitetty ja mannertakin vaihdettu. Toisaalta vanha opettajani David H., jonka lempikirja High Fidelity on, oli tästä räikeästi eri mieltä.

Maanantaina saatiin leffailta lopulta pykättyä pystyyn. Katsojaraadissa oli lisäkseni paikalla kaksi ihmistä. Toinen on juuri palauttanut gradunsa Hornbyn alkuperäisromaanista, toinen tutkinut Hornbya muuta tuotantoa laajemmin.

Näillä silmillä katsottuna elokuva ei olisi varmaan voinut mitenkään osua täysin maaliin, mutta nyt kyllä alitettiin rima ja pahasti. 

Kirjan tunnelma loisti poissaolollaan ja elokuva oli siitä johtuen pääosin kammottavan lattea. Juonenkäänteet eivät tuntuneet uskottavilta, hahmot jäivät pintaraapaisuiksi ja motiivit käsittämättömiksi, kehityskaarta ei oikeastaan ollut ja päälle oli vielä onnistuttu liimamaan täysin epäolennainen romanttinen sivujuoni. 

Epätoivoisia huokauksia kantautui aika ajoin sohvan joka nurkasta. Näin pari päivää myöhemminkään sanat eivät riitä kertomaan, miten iso pettymys tämä oli.

Oli elokuvassa tietysti hyvätkin puolensa: kivoja kuvia Lontoosta ja Toni Collette. Colletten hahmo Maureen sai myös muihin nähden paljon armeliaamman kohtelun, vaikka jäikin varjoksi kirjaversiostaan.

Yritettiin leffan lopuksi irtautua kirjamaailmasta ja tarkastella elokuvaa rehdisti elokuvana, mutta ihan itsenäisenä leffanakin A Long Way Down tuntui aika kehnolta. Mietittiin, että olisi kiinnostavaa näyttää elokuva jollekin, joka ei kirjaa tunne ja kysyä, saako siitä yhtään enempää tasoja irti. Vähän epäilen.

Jos joku uskaltaa tarttua syöttiin, odotamme kommentteja.