Kesäkuun kirjat

David Walliams: Herra Lemu

Herra Lemu osoittautui ihan yhtä valloittava kuin keväämmällä lukemani Poika ja mekko! Lähtökohtakin on yhtä yksinkertainen: 13-vuotias, yksinäinen Chloe ystävystyy lemuavan (ei siis vain haisevan, vaan todella lemuavan) kiertolaisen kanssa. Simppeliä kehystarinaa seuraa reippaasti salailua, paljon silmät avaavaa keskustelua ja lastenkirjalle tyypillisesti vähän kohellustakin - opetusta unohtamatta. Kertomusta säestävät taas kerran Quentin Blaken ihana kuvitus.  Kuten parhaat lastenkirjat, Herra Lemukin on täysin mahdollista ahmaista kerralla, mutta sen herättämät ajatukset jäävät päähän pyörimään paljon pidemmäksi aikaa. Tiivistetysti: ihana David Walliams. Ihan mahtavaa, että on nykykirjailija, joka kirjoittaa lämpimästi, ymmärtävästi, painokkaasti ja hauskasti nykymaailman ilmiöistä ja ongelmista. Se on minusta tärkeää. Toivottavasti kirjat löytävätkin tiensä mahdollisimman monen lapsen ja aikuisen lukemistoon. Itse olen ainakin ehtinyt suosituksia jaella vähän joka suuntaan.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Yhden toivon tie on Kaksi rakkautta -romaanin jatko-osa ja sijoittuu niin ikään jatkosodan aikaan. Edellisen osan kohdalla kiittelin sitä, että lukija pysyy tukevasti sota-ajan tarinassakin kiinni arjessa eikä lukeminen tunnu raskaalta, mutta toisin oli tämän kanssa. Toisin sanoen: apua, miten raastavaa luettavaa Yhden toivon tie paikoin on! Edellisestä osasta tutun Annan tarina jatkuu, mutta rinnalla kulkee pikkusisko Oilin tarina ja sen kautta taas laajempi narratiivi: mitä tapahtui naisille, jotka lähtivät sotasairaaloihin töihin? Miten kävi saksalaisten sotilaiden suomalaismorsianten? Havaste kirjoittaa taitavasti ja vaikka minun oli vaikea pitää Oilista, tarina syö lukijaa sisältä ja rintaa puristaa. Onneksi Annan arjen kuvaukset palauttivat välillä vähän leppoisampiin tunnelmiin.

Luin tätä muuten samaan aikaan, kun ei kovin kaukana kotioveltani harjoiteltiin Wihuri2015-tunnelmissa. Telkkarissa haastateltiin nuoria miehiä, jotka kertoivat, miten siistiä harjoituksissa on, etenkin kun sotilasura on haaveissa. Pahalta tuntui. Ei ole siistiä, jumalauta. Ehkä tässä maailmanajassa ja poliittisessa ilmapiirissä eläminen juuri tekikin Yhden toivon tiestä erityisen ahdistavan lukukokemuksen. Suosittelen silti. Tämö on tärkeä kirja.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Kuolema Sherlock-seurassa on ihan toimiva kesädekkari: sujuva, nopeatempoinen ja riittävän kevyt. Kirja kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain. Toinen sijoittuu vuoteen 2010, kun Sherlock Holmes -fanaatikko ja kirjallisuudentutkija Harold alkaa selvittää Sherlock-seuran tapaamisen pääpuhujan epäilyttävää kuolemaa. Joka toisessa luvussa taas Holmesiin leipiintynyt Arthur Conan Doyle selvittää nuorten naisten murhasarjaa Lontoossa vuonna 1900. Jälkimmäinen oli minusta Haroldin juonikuviota mielenkiintoisempi, jonka lisäksi Doylen seikkailujen lomassa tulee runsaasti ajankuvaa sekä asiaa 1900-luvun alun poliittisesta ilmapiiristä, etenkin naisasialiikkeestä. Tarinoita yhdistää paitsi Sherlock-tarinat, myös kutkuttava linkki: murhattu Alex Cale väitti löytäneensä Doylen kadonneen päiväkirjan juuri tarinan kattamalta ajanjaksolta. Mitäpä jos kaikki menikin juuri näin? Tästä ajatusleikistä pidän.

Loppusanoissa Moore itse asiassa paljastaakin, että kirjan sivuilla esiintyy paljon faktaa, ja toki Doylen panos Scotland Yardin avustamiseksi on ihan tunnustettu tosiasia. Valitettavasti Arthur Conan Doyle ja Bram Stoker ratkomassa rikoksia hämyisillä kujilla ei taida olla tosipohjaista tarinointia, mutta minusta asetelma on riemukas. The Imitation Gamenkin kynäillyt Moore on nykyään tunnetumpi käsikirjoittajana ja toivonkin, että tästä romaanista tehdään miehen itsensä kirjoittama BBC-filmatisointi. Välittömästi!

Anneli Kanto: Pyöveli

Suosituksia Pyövelistä on kuulunut useammaltakin suunnalta, eikä tosiaankaan turhaan. 1600-luvun Pohjanmaa on ajallisesti ja etenkin aatteellisesti kaukana nykylukijasta, mutta se ei tämän kirjan tenhoa poista, päinvastoin. Lukijan eteen asetettu maailma on karu. Pyöveli on kylässä pakollinen paha, karsastettu mutta yhteisön toiminnan kannalta tarpeellinen henkilö. Kädet ovat ajan asenteiden edessä sidotut: pyövelin pojasta tulee pyöveli, tyttärestä pyövelin vaimo. Tarinaa kerrotaan paitsi pyövelin pojan Johannin, myös tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin näkökulmista ja se tuokin tarinaan lisää ulottuvuuksia. Näkymät eivät silti ole välttämättä paljon lohdullisemmat, ellei rohkaistu huijaamaan.

Tässä romaanissa ei verta ja suolenpätkiä säästellä. Välillä tekikin pahaa lukea kidutusvälineiden tarkkoja käyttökuvauksia, mutta vielä pahemmalta tuntui vaikkapa seurata, miten viisas ja harkitseva mies ajautuu katkeruuteen ja osaksi noitavainojen sokeaa joukkohysteriaa. Noitavainot eivät onneksi saa kirjasta kohtuuttomasti tilaa, sillä ne olivat yksinäisyyden kuvauksen, moraalipohdinnan ja kohdattujen pettymystenkin jälkeen minulle kirjan raskainta ja turhauttavinta luettavaa. Kannon kynä on ilahduttavan sujuva, luvut lyhyitä ja rytmitys toimii, joten kirjassa etenee nopeasti, mutta ote ei herpaannu. Hyvä kirja, mutta raskas ja surullinen. Ei kesäkirjaksi ehkä se kaikkein paras, mutta toisaalta itse olen iloinen, että luin tämän nimenomaan valoisaan aikaan - kaamosoireiden kourissa tämä olisi voinut olla ihan liikaa. Lämmin suositus, jos kirjallista gorea suinkin kestää.