Suku, seitsemänkymppiset ja Serial

Joskus parin päivän vapaakin voi tuntua todella pitkältä. Viime viikonloppu sattui lukeutumaan niihin hetkiin, vaikka varsinaista luppoaikaa ei ollutkaan.

Perjantaina iltajuna kuljetti minut Etelä-Suomeen iskän seitsemänkymppisten kunniaksi.

Synttärisankari joskus keväällä mietti, että jos parikymmentä vuotta sitten joku olisi sanonut iskän elävän 69-vuotiaaksi, saati täyttävän vielä seuraavatkin pyöreät, ei olisi itse uskonut. Näin kuitenkin kävi, joten juhlan paikka oli. Ja tietysti muutenkin. Yritin nimittäin muistella, onko iskä juhlinut itseään ikinä elinaikanani. En ainakaan muista.

Isommat kahvitukset oli hoidettu jo paria viikkoa aiemmin, joten nyt oltiin pienemmällä porukalla: isän sisarukset, siskoni, siskon perhe ja minä. Paikkana sukutila, tarjoiltavana salaattia ja perunamakkaraa, kahvia ja kääretorttukakkua. Ja puolukkapikkuleipiä, joista joskus ajattelin tehdä sukujuhlien tavaramerkkileivonnaiseni. Viimeksi taisin viedä niitä suvulle 2011. Vahva suoritus.

Lämminhenkinen tilaisuus kaikin puolin. Minä olen tyytyväinen ja ilmeisesti sankarikin. En ollut ainoa, jonka mielestä tällaiset lounastapaamiset pitäisi ottaa tavaksi, vaikka osa joutuukin tulemaan paikalle kauempaa. Toivotaan, että saadaan aikaiseksi! Tosin sitten en kyllä syö perunamakkaraa edes maltillista määrää. Niin hyvää kuin paikallusherkku taas olikin, rasvan määrä ja laatu oli pääasiassa kasvisravinnolla elävälle aika tuhti kokemus.

(Vähemmän fiinit mutta ehdottoman omannäköiset juhlinnat ovat onneksi perinne: Viisikymppisiksi vein iskän Korkeasaareen ja annoin sankarin valita ravintolan, jossa syödään. Mentiin Aleksanterinkadun Heseen kala-aterialle.)

 

 

 

Ehdin myös korkata edellisessä postauksessa tuskailemani kesäteatterikauden. Teatteri Perä, Lapatossun juttuja, 8 euroa - vielä on pelivaraa kesän budjetissa.

Takaisin kotiin minut kuljetti Onnibus, joka oli yllättävän mukava matkustaa: ihan oivallinen penkki ja toimiva ilmastointi. Matkustusmukavuutta olisi lisännyt, jos bussi ei olisi ollut tupaten täynnä. Onneksi One Direction ei keikkaile Suomessa ihan alvariinsa eli ehkä tätä kyytiä uskaltaa hyödyntää vielä vastaisuudessakin. En pysty bussissa lukemaan, mutta Serial podcast viihdytti matkaajaa koko matkan ja loppui sopivasti Sirkkalan liikenneympyrässä. Isoin miinus tulee saapumisajasta: vaikka olikin kuva, ettei Karkkilasta tarvinnut aamutuimaan lähteä ja sai kyläillä rauhassa, 23.40 perillä on kyllä aamulla töihin menevälle ihan turkasen myöhään.

Olen nyt nukkunut pari yötä kuin tukki ja päivät odottanut sitä, että pääsen nukkumaan. Ehkä vapaiden pituuteen (tai vaikutelmaan niiden pituudesta) ei vaikutakaan matkailuetäisyys vaan simppelisti se, ettei lapsiperheessä tule nukuttua ihan järjettömästi.

Perhekeskeisesti meni tämä reissu, enkä valitettavasti ehtinyt nähdä kavereita ollenkaan. Toisaalta en ollut nähnyt siskon perhettä melkein kahteen kuukauteen, joten laatuaika oli tarpeen. Ja kamera lauloi.

Kesälomalla ohjelmassa sitten toivottavasti molempaa sosiaalisuutta. Ei siihenkään ole enää kuin kaksi viikkoa!