Viime viikko oli pitkä ja raskas. Pallottelin tulevaisuusasioita ja reagoin siihen huonosti. Olin myös tosi väsynyt ja nukahtelin pitkin päivää miten ja minne sattuu. En sentään töissä.
Monta kertaa teki mieli purkaa tuntoja tekstiksi ja avasin Bloggerin melkein päivittäin, mutta sitten ei huvittanutkaan kirjoittaa sekavaa, synkkää massaa. Sain sentään vähän liikuttua eli kroppa ei onneksi hajoillut pään mukana. Hyvä niin.
Itse asiassa aloitin tanssitunnit taas monen vuoden tauon jälkeen. Jännitin, miten jaksan käydä kerran viikossa fiksattuun aikaan olevalla tunnilla, kun olen tottunut taas jumppapaikkojen aikatauluvapauteen, mutta tuo tuntuu sopivan minulle varsin hyvin. Sen sijaan en etukäteen juurikaan murehtinut alkeis-jatkokurssilla pärjäämistä, koska jossain tuolla on hyvä pohja olemassa.
Olisi vissiin kannattanut vähän murehtia. Pas de bourree, jeté, kick ball change ja sen sellaiset tulevat vielä selkärangasta. Mutta miten vaikeaa voi olla tehdä piruetti? Miksi en kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen osaa?
Treenasin kotona ja sain jotenkin tyydyttävästi sujumaan pyörimisen paikoillaan. Mutta eilen piruetti piti tehdä diagonaalissa, liikkeessä. Sekä parallelissa että tuskaisesti aukikierrossa. Sitten pitikin jo suorittaa painajaiseni pencil turn - yhdistettynä pas de bourreehen ja siinä sitä taas oltiin heittämässä hanskoja tiskiin. En vain osaa hallita koko kroppaa niin, että pyörisin sievästi ja tulisin vielä siististi alas.
Keljuttaa.
Päätin kuitenkin, että viisi kertaa pitää tunnilla käydä ennen kuin saa lopullisesti luovuttaa. Mutta salaa perfektionistille jokainen pieleen mennyt piruetti on tuskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti