Siitä on nyt aika tarkalleen kaksi vuotta, kun havahduin siihen, että vanhan lempiyhtyeeni Day Elevenin rumpali soittaa nykyään Nyrkkitappelussa.
Intoilin asiasta ääneen ja mietin, pitäisikö bändin keikka Rokissa käydä katsastamassa, kun kuitenkin olen aina tykännyt seurata kyseisen rumpalin työskentelyä.
"En näe Hanna sydän Nyrkkitappelun tapahtuvan ihan heti", totesi genreen vihkiytyneempi ystäväni asiasta kuullessaan.
Jätin sitten keikan väliin. Lähinnä siksi, että keikka oli Portisheadin kanssa päällekäin ja jos en kerran kuitenkaan tykkäisi bändistä, niin miksi tehdä turhaa aikataulustressiä, eikös juu?
Eilen lopulta näin Nyrkkitappelun Kerubissa. Päätä särki ja väsytti, mutta otin tavoitteeksi katsoa kolme biisiä, että tietäisin viimeinkin, mistä on kyse. Ja niinhän siinä kävi, etten malttanut poistua paikalta ennen kuin viimeinenkin viidestä (!) encoresta oli soitettu. Keikka oli riemukas, bändi ihan huikean hyvä ja rumpalin soittoa edelleen ilahduttavaa katsella.
Nyt olo on ristiriitainen. Hyvän keikan jälkeen on hyvä mieli, mutta silti tuntuu väkisin siltä, että minulta on mennyt pari vuotta hukkaan ja olisin jo ehtinyt todistaa monen monta mainiota Nyrkkis-keikkaa tässä välissä. Viimeksi viime viikolla.
Siispä muistutus itselle:
Koska jokainen on oman musiikkimakunsa paras asiantuntija, tästä lähtien käyn katsomassa tilaisuuden tullessa kiinnostavat keikat, sanoi perehtyneempi lähipiiri mitä sanoi. Paitsi jos ne on Portisheadin kanssa päällekäin. Enhän minä siitäkään tiennyt tykkääväni etukäteen. Tai Squarepusherista silloin joskus. Ja keikaltahan tosiaan pääsee aina pois vaikka sen kolmen biisin jälkeen, jos ei kolahda.
ps. Olen silti sitä mieltä, että viisi encorea on kyllä vähän turhan monta mille tahansa orkesterille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti