Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit
Vähän semmoinen uncanny-olo. Minulla on vahva tunne, että olen lukenut Marionetit ennenkin. Tarina ja juonenkäänteet olivat uusia, mutta henkilöt ja kuvaus tuntui koko ajan todella tutuilta. Blogin arkistosta romaania ei kuitenkaan löytynyt, mikä on outoa, sillä romaanin nimen ja kannen yhdistelmä on sellainen, että 80% todennäköisyydellä se tarttuu käteeni. Marionetit kertoo elämänvalinnoista, perhesuhteista, luovien alojen ammattilaisista, sisaruskateudesta, menetetyistä ja löydetyistä rakkauksista. Verkkaisen pohjustuksen jälkeen loppuratkaisu tulee turhan nopeasti ja tärkeät oivallukset syntyvät hetkessä. Se vähän harmittaa, vaikka sanoma onkin kaunis. Amy Poehlerin Yes Please -kirjassa tarjottiin ohjenuoraksi lausetta "Good for her, not for me". En spoilaa pahasti, jos kerron poimineeni sen Marioneteistakin.
Rainbow Rowell: Fangirl
Ihanan helppolukuinen YA-romaani pitkästä aikaa! Yksinhuoltajaisän kasvattamat, kaiken aiemmin yhdessä tehneet identtiset kaksoset lähtevät samaan paikkaan opiskelemaan. Wren haluaa omaa tilaa, Cathin pelkää muutosta ja uusia tilanteita. Fanficin kirjoittaminen tuo Cathille turvaa muutoksen keskellä, mutta samalla myös suorituspaineita. Sivussa käsitellään itsenäistymisen kipupaikkoja: perhesuhteita, oman paikan löytämistä, ryhmäpainetta, joukkoon sulautumisen ja samalla erottautumisen tarvetta. Vaikka tarinassa esiintyvät selvästi Cath ja Wren, tarina tarjoaa riittävästi samaistumiskohteita ihan kaikille. Myös minulle, vaikka omasta pesästä lentoon lähtemisestä on jo pitemmän aikaa. Cathin kirjoittamaa fanficia on kirjassa mukana myös ja iloitsinkin siitä huolellisesta työstä, jonka Rowell on tehnyt fiktiivisen Simon Snow -maailman rakentamisen eteen. En ole koskaan ollut fanfic-hirmu, mutta fanituksesta ymmärrän asian jos toisenkin.
Myös emergency dance party on kriisitilanteessa tuttu konsepti, mutta viime vuosina unohtunut. Aion muistaa sen jatkossa.
Charlaine Harris: Veren muisti
Miten näitä voi olla vielä kaksi? Pakko kyllä sanoa, että Veren muisti oli edeltäjäänsä parempi. Juoni etenki selkeästi ja asioita tapahtui. Lisäksi Sookie harjoitti tervetullutta itsereflektiota, joka toivottavasti alkaa hiljalleen pedata tarinan loppua.
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Sysipimeä on jatkoa aiemmin lukemalleni Vilpittömästi sinun -romaanille. Edeltäjänsä lailla tämä oli mukaansatempaava, sujuvasti kirjoitettu dekkari. Samoin edeltäjän tapaan Sysipimeän juonikuviot liikkuivat melkoisissa sfääreissä. Toisaalta näitä Hiltusen Studio-kirjoja lukiessa ei oidäkään miettiä, miten realistinen tarina on kyseessä, vaan antaa mennä vaan. Ihan nollauskamaa Studio-sarja ei kuitenkaan ole, sillä väkivallan kuvaus oli paikoin taas hyvinkin graafista ja ahdistavaa.
Anne Tyler: Vinegar Girl
Anne Tylerin oma versio Kuinka äkäpussi kesytetään -klassikosta. Tarinan keskiössä olivat siskokset Kate ja Bunny, tiedemiesisä ja Green Cardia vailla oleva labra-apulainen Pyotr. Näytelmän villeimmät juonikuviot oli karsittu pois, joten kirja oli varsin tiivis - vähän liiankin tiivis itse asiassa. Itse olisin toivonut pääseväni vähän paremmin sisälle Katen päähän, ja itse asiassa myös Pyotrin. Nyt tapahtumat tuntuivat vähän äkkinäisiltä ja motiivit jäivät epäselviksi. Varsin hyvä kirja silti, tätä oli ilo lukea. Eikä hyviä Shakespeare-versiointeja ole ikinä liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti