Syyskuun luetut

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Jonain keväänä herään kertoo Kertusta, ylisuorittajasta, tunnollisesta opettajasta, unelmatalossa elävästä aviovaimosta ja kahden lapsen äidistä, joka ei enää jaksa. Diagnoosina on masennus, jota seuraa pitkä sairausloma ja terapia. Rauanjoki kuvaa hienosti sitä, miten yksi tapahtuma voi yllättäen katkaista kamelin selän, kun painolastia on ehtinyt kasaantua jo vuosien ajan. Ja sitä, miten lähipiirin voi olla vaikea ymmärtää sairastunutta eikä kommunikaatio toimi, vaikka välit olisivatkin läheiset. Jonain keväänä herään on verrattain lyhyt romaani ja se on hyvä. Vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukija uskoo Kertun vielä selviävän, pitempi masennuskuvaus voisi olla liiankin raastavaa luettavaa.

Outi Pakkanen: Katso naamion taa

Ylen vuonna 1989 tekemä kolmiosainen Katso naamion taa  on yksi traumatisoivimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt televisiossa. Katsoin sen tuolloin ensiesityksen aikaan 7-vuotiaana ja 90-luvun puolella myös uusintana. Kirjakaupan pokkarihyllyä selatessani tajusin, etten ollut koskaan lukenut Outi Pakkasen alkuperäisromaania ja vaikka kylmät väreet menivätkin selkäpiitä pitkin pelkän nimen näkemisestä, päätin tarttua haasteeseen ja selättää traumat (tosin kirjaston lainakappaleella). Koska sarja mitä ilmeisimmin on hyvin uskollinen romaanille, suuria yllätyksiä ei tullut ja murhaajakin palautui mieleen melko pian. Lukeminen oli itse asiassa ihan miellyttävää - jos nyt ohittaa sen, että jouluaattona uusperheessä tapahtuu kamala murha. Tykkään kovasti Pakkasen tavasta kuvata Helsinkiä ja kirjoittaa napakoita ja uskottavia hahmoja, joten sinällään tämä on minusta oiva dekkari vaikka joulunpyhille tai muuten pimeään vuodenaikaan.

Sarjan traumaattisuus perustuu kohdallani pitkälti murhaajan käyttämään joulupukkinaamariin, jota en vieläkään meinaa kestää. Koska sitä ei visuaalisena elementtinä tietenkään ollut kirjassa mukana, ei lukeminen oikeaestaan karminut ollenkaan. Trauma selätetty! Ainakin melkein! Ehkä vielä katson sen sarjankin, se löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, josta on myös allaoleva kuvakaappaus napattu. Tai sitten en. Ynngggh.

Hui saatana.

Reidar Palmgren: Kirpputori

Yleensä ahmaisen Palmgrenit päivässä, parissa, mutta sinällään erinomaiseen Kirpputoriin tuhrautui pari viikkoa. Syy on yksinkertainen: Kimmo Saarinen. Kimmo on päähenkilönä poikkeuksellisen vastenmielinen, vastuuta pakoileva ja kaikesta muita syyttävä itsekeskeinen nahjus. Koska kirjaa kerrotaan Kimmon näkökulmasta, ajatuksia ei pääse missään välissä pakoon. Ymmärtämättömien kusipäiden piikkiin voi laittaa kosahtaneen työuran, tyssänneen taiteilijaelämän, myttyyn menneet ihmissuhteet, heikot välit teini-ikäiseen poikaan ja muut niin isot kuin pienet vastoinkäymiset. Palmgrenilla on hyppysissään taito kirjoittaa kylmät ympäristöt ja trooppeihin pohjautuvat hahmot eläviksi. Vaikka Kirpputorin käsittämä ajanjakso Kimmon elämässä on vain muutama päivä, päähenkilön pään sisälle pääsee kiitettävän - tai tässä tapauksessa valitettavan - hyvin. Tosimaailman kimmoja taitaa tuntea jokainen ja siksi kirja tahtoo naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Pisteitä siitä, että vaikka Kimmo lopussa kokeekin kasvun hetkiä ja tärkeitä oivalluksia, ei kaikkea selitetä parhain päin ja tuleva jätetään auki, Kimmon omille harteille.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Rakastin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaania. Riemu olikin liki rajaton, kun huomasin, että Dickeriltä on ilmestynyt uusi käännös. Tämä ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta ensimmäisen kolmanneksen luettuani en silti meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Kirja on Harry Quebertista itsenäinen, vaikka kertoja onkin edellisestä tuttu Marcus Goldman, jonka oma ääni ja tausta pääsee nyt esille. Baltimoren sukuhaaran tragedia on ensisijaisesti kirja veljeydestä, ystävyydestä ja menneisyyden otteesta, rinnalla kulkevat rakkaus, sukuriidat ja sisaruskateus. Nimessä esiintyvään tragediaan viitataan jo alkusivuilta, mutta tapahtumat avautuvat hiljalleen ja niiden kaikki sävyt ovat selvillä vasta viimeisillä sivuilla, ja teksti piti ainakin minut hyppysissään muutamia lyhyitä suvantokohtia lukuun ottamatta todella hyvin. Dicker osaa kirjoittaa tiivistunnelmaisia trillerinomaisia tarinoita, mutta teksti on sen verran helppolukuista, että sitä on kaikkien helppo lähestyä. Tämänkin kanssa voi siis rauhassa vaihtaa vapaalle ja antaa tekstin vain viedä. Eikös Dickeriä ole jossain kuvailtu epä-älylliseksi versioksi Philip Rothista? Vähän ilkeää, mutta osittain osuvaakin.

Jostain syystä minua usein ärsyttää ranskankielisistä kirjoista tehtyjen käännösten kieli, mutta Dickerin kohdalla näin ei ole. Olisiko sitten sveitsinranska luonteeltaan sen verran erilaista tai kääntäjällä erilainen ote?