Lomaleffat

Tuttu sanoi joulun jälkeisenä sunnuntaina, että ei ole tehnyt moneen päivään muuta kuin syönyt ja katsonut leffoja. Kateus iski.

Minä en tiedä, mihin aikapoimuun kaikki vapaat hetkeni katosivat, mutta minä näin koko puolentoista viikon joululomallani kolme elokuvaa, en lukenut lähellekään tarpeeksi ja palapelikin on kesken. King's Quest, syytän sinua! Oikeasti pelasin vain muutaman tunnin joulupäivänä, mutta syntipukki pitää aina olla.

(Itse asiassa leijonan osan illoista ja vähän päivistäkin taisi viedä Marrying Mr Darcy, mutta koska sain sen joulupukilta, sitä ei lasketa!)

Kaksi nähdyistä elokuvista kävin onneksi katsomassa elokuvateatterissa. Väisteltyämme ansiokkaasti spoilereita yli viikon, käytiin tapaninpäivänä viimeinkin Markon kanssa katsomassa uusi Star Wars. Eilen viimeisen vapaapäivän kunniaksi taas katsastimme tyttöjen kanssa Macbethin.

Star Wars ei aiheuttanut minussa kummoistakaan ennakkohypeä ja leffateatteristakin poistuin pika-arviolla "ihan kiva". Muutamaa tuntia myöhemmin ei meinattu päästä liikkeelle, kun jumitettiin molemmat erilaisilla Star Wars -triviasivuilla ja leffasta on puhuttukin joka päivä sekä kaksin että isommalla porukalla ties missä yhteyksissä. 

Hype tuli siis jälkijunassa, mutta sitäkin voimallisempana. En malta odottaa jatkoa! Haluan nähdä tämän heti uudestaan!

(Kuva)

Vaikka Markon veli tiesi alkuviikosta kertoa, ettei kukaan enää nykyään odota Shakespeare-filmatisointeja, huomattavasti kovemmat odotukset kohdistuivat minun taholtani Macbethiin. Olen odottanut sydän sykkyrällä kesästä saakka. Traileri näytti harvinaisen lupaavalta ja Fassbender on toki Fassbender. En varsinaisesti pettynyt.

Elokuva näytti mielettömän hyvältä harkittuine kuvineen ja värimaailmoineen, jambi taittui näyttelijöiden suussa kauniisti, Fassbender teki laatutyötä, Paddy Considine oli täydellinen Banquo ja muutenkin roolitus oli mennyt täysin nappiin. Taistelukohtauksissa oli rosoinen mutta kaunis koreografia ja tulkinnassa oli tehty muutamia kiinnostavia valintoja varsinaisesti itse tekstiin kajoamatta. Kirsikkana kakun päällä oli äänimaailma: hiljainen puhe, tärisyttävä huuto, piinaavan omaperäinen score ja toisinaan täydellinen, ravisteleva hiljaisuus. Huh.

(Kuva)

Kaiken tämän hienouden keskellä minä kiemurtelin penkissäni ja yritin parhaani mukaan keskittyä. Pirun flunssa. Luulin sen olevan jo tarpeeksi aisoissa leffailua ajatellen, mutta olin väärässä.

Hype on hiljaisempaa laatua, mutta Macbethinkin katson vielä uudestaan. Terveenä, isolta ruudulta, kaukana maailman melusta. Sitten joskus. Hail Macbeth.