who's bad?!

Höhö. Tanssinopettajani on keksinyt tavan pyyhkiä juro perusilme naamaltani tanssiessa - asia jota en ole onnistunut karsimaan tanssiharrastuksen missään vaiheessa. Ei muuta kuin Michael Jacksonit soimaan. Ei ole mahdollista jurotella, kun koittaa pysyä Badin mukana, näin se vain on.

Lisäksi havaitsin, että ilmeisesti kaikki ne loputtomat hetket, jotka vietin teininä Jyrkistä nauhottamiani musiikkivideoita katsellen ja koreografioita opetellen eivät olekaan menneet täysin hukkaan. Ensinnäkin tästä on se hyöty, että osaan vieläkin parit Backstreet Boysit, Fivet, 'N Syncit ja Spice Girlsit vaikka unissani. Tämä toimii tarvittaessa hyvin annosteltuna ohjelmanumerona illanistujaisissa tai oman tunnelman nostattajana jossain Tivolin tyylisessä paikassa, jos sattuu olemaan tylsää. 

Toiseksikin onnistuin ensimmäistä kertaa ikinä jazztunnilla nappaamaan opetetun koreografian heti ja sain innostunutta hihkumista opettajaltakin. Bad menee eteenpäin hullua vauhtia ja laskut osuvat tasatahdeille, mutta usein myös niiden väliin. Sellaiset laskut ymmärrän automaattisesti. En ikinä tiennyt, että saan kroppani liikkumaan sellaista vauhtia, mikä on jo yksi hyvä syy sisäiselle (ja ulkoiselle) hihittelylle. Lisäksi kieltämättä nauratti, kun peilistä näkyi pluskokoinen tyttö kaikkien kuikeloiden keskellä joraamassa antaumuksella, melkein kuin Michael konsanaan (terävien liikkeiden nopeudesta plussaa, ei siinä juurikaan ehdi hyllyä, kun pitää olla menossa jo). Vitsi, minä oon bad!

Mutta ai himpura kun tuo on hyvä biiisi. Ja videolla tanssitaankin niin nätisti. Huomatkaa myös maailman paras high five kohdassa 3:55! Liesk, liesk!

Innostuksestani huolimatta en taida ottaa harrastusprojektikseni Michael Jacksonin musiikkivideoiden koreografioiden opettelua, se voisi käydä kohtalokkaaksi. Lienee viisaampaa pitää sisäinen MJ:ni toistaiseksi valvotussa ympäristössä

vihaan sinua, nora ephron

Ostin viime viikolla Karkkilasta Julie & Julia DVD:n. Katsoin sunnuntai-iltani ratoksi ja koin taas pieniä inspiraation hetkiä. Nora Ephron on ihana. Nainen on vastuussa ehkä tärkeimmistä nollauselokuvistani, jotka jaksan katsoa uudelleen ja uudelleen. Silti jokainen katsomiskerta aiheuttaa kriisitilanteen.

Sinulle on postia jälkeen olen aina vakuuttunut, että haluan lastenkirjakauppiaaksi ja Manhattan on maailman rauhallisin ja mukavin paikka ja jos vain olisin Meg Ryan, kaikki olisi hyvin. Julie & Julia aiheuttaa kaihoisaa oloa siitä, etten ole ruokakirjailija ja ihan nero keittiössä. Jopa Uneton Seattlessa saa minut melkein uskomaan, että toimittajan työ on mukavaa ja rentoa puuhaa, vapaata voi ottaa mielenkiintoisten erikoisjuttujen vaatimiin matkoihin oikeastaan miten vaan eivätkä deadlinet koskaan paina päälle.

Nora Ephronin maailmassa on elämän vastoinkäymiset mahdollista selättää kanavoimalla energiansa oikeaan suuntaan. Riski kannattaa aina, nolaamisen jälkeen vastassa on loputonta onnea. Nurin menneen yrityksen tuhkasta nousee elämän suuri rakkaus ja oletettavasti uusi, mukava työpaikka omalta alalta. Arkielämän stressiä ja turhautuneisuutta voi purkaa aloittamalla uuden, projektiluonteisen harrastuksen, joka toki nostaa stressitasoja entisestään, mutta päätyy maailmanlaajuiseksi menestykseksi. Kamala asunto pitserian yläpuolellakin on jotenkin romanttisen oloinen ympäristö itsensä toteuttamiselle.

On toki vähän epäreilua nostaa Julie & Julia tuonne mukaan, sehän perustuu kahteen tositarinaan. Mutta se läpitunkeva noraephronmaisuus tarinankerronnassa ei tee asiaa yhtään helpommaksi sulattaa.

Projektiluonteinen harrastus sopisi kyllä minullekin, vaikka en ottaisikaan tavoitteeksi kokata 524 reseptiä 365 vuorokaudessa. Voisin  kokeilla, olisiko kamala asunto musiikkikaupan yläpuolella kenties myös jotenkin romanttisen oloinen ympäristö itseni toteuttamiselle. Tarpeeksi inspiroiva projekti vain uupuu. Sen keksimiseen saakka pitänee tyytyä katsomaan puolikatkerana hömppäelokuvia uusien sohvatyynyjen keskeltä.

ravintelionnea

Miksi tulee aina syyllinen olo, kun haluaa turinoida blogiin ruoasta tai mihinkään siihen liittyvästä? Vaihteeksi on ruokaintoilijalla kuitenkin asiaa rakkaimmasta puheenaiheestaan, joten syyllisyydentunto täytynee vain kestää.

Käväisimme eilen Kuukauden ravintelin merkeissä testailemassa Kerubin à la cartea. Ohhoh! Taikinoitu ruukku, jonka sisältä löytyi valkoviinikastikkeessa haudutettuja kasviksia, muikkua ja savulohta vei kyllä sydämeni. Kasvislistaa kolunneilta kuulin kasvisvaihtoehtojenkin lunastavan paikkansa herkkuruokien joukosta (jes, jes, jes!) eikä tainnut kovin monelta poikkipuolisia sanoja muutenkaan tulla. Lisäksi rahamiehen sponsoroima luomuvalkkari sopi ruokavalintaani kuin nakutettu. Vähän antaisin noottia valitsemastani jälkkäristä: köyhät ritarit olivat, kappas vaan, ihan hyviä, mutta eivät yltäneet pääruuan tasolle. Vastaisuudessa olen sitten tässä suhteessa viisaampi.

Tänään illemmalla on testissä kauan K-kauppojen Amerikka-hyllyiltä kuiskutellut mac&cheese. Vaikka tuota karppaajan painajaisannosta onkin rikastettu esim. raudalla, tiamiinilla, riboflaviinilla ja foolihapolla - eläköön tasapainoinen ruokavalio - teki lounaaksi mieli jotain, jossa olisi myös nähtävissä ja maistettavissa eri ravintoaineiden lähteet. Kaapista löytyi pieniä annoksia satunnaisia kasviksia ja perjantain pastaan ostetun katkarapupussin jämät, kananmuna ja vähän raejuustoa. Kävin vähän Voisilmäpeliä-blogissa inspiroitumassa ja lopputulos oli tämä:

Luksuskeräilyeriä

Mikä siinä on, että vaikka rakastan paahtokasviksia, ajattelen aina, että niiden on oltava nimenomaan juureksia? Hyvin toimi lempparini pehmeämmilläkin kasviksilla ja paistoaikakin on lyhempi. Porkkanat pilkoin varmuuden vuoksi tosi ohuiksi, lisäksi annokseen meni kesäkurpitsaa ja tomaattia paloiteltuna. Päälle ripsottelin sulatettuja katkarapuja, oliiviöljyä, murskattuja valkosipulilastuja, mustapippuria, suolaa ja kaikkein tärkeimpänä säälimättä ison kasan chilihiutaleita. Uuniin pariksikymmeneksi minuutiksi ja lautaselle. Bonuksena päällä elämäni ensimmäinen uppomuna, joka olisi voinut onnistua paremminkin, mutta tulipahan testattua. Olisin voinut myös älytä tehdä vähän reilumman annoksen, mutta ehkäpä tällä selvitään sinne makaroni-illalliseen saakka.

Kevät tulee, joten ruokainnostuksen lisäksi pesänrakennusvietti on valtoimenaan. Haluan ostella tyynyjä ja sisustustarroja ja keittokirjoja ja kauniita astioita ja kirkkaita tekstiilejä. Kirppareita kolutessa.

kotona taas

Melkein tuli pikamuutto Kuopioon, mutta työnsaantikarmani tuli väliin. Ei kait siinä, sanoisi savolainen tai savolaisilta puhevaikutteita saanut. Harmittaa ja ei. Työ olisi ollut tervetullut ja mielekäs, Kuopiokin varsin oivallinen muuttokohde. Toisaalta olisi pitänyt olla täydessä työn touhussa jo ensi maanantaina ja aikataulun aiheuttama stressi olisi todennäköisesti ollut jotain älytöntä. Tänään kuitenkin todistettiin, että Joensuussakin onnistuu joiltain työnsaanti, joten koitan jatkaa lannistumisen välttelyä.

Aiheeseen liittyen: nykyisen asuinseutuni haasteena on tunnetusti mm. maan johtavat työttömyysluvut ja kaupungin ulkopuolisten alueiden palveluiden takaaminen. Ikävä tendenssi on, että rahoitus keskitetään pääkaupunkiseudulle ja tärkeistä kuntakeskuksistakin puhuttaessa Pohjois-Kurjalan kunnaat lakaistaan tavallisesti maton alle. Surkuhupaisa poiminta katukuvasta:

Symbolic much?

Viihdyn hyvin täällä niin kutsutulla karjalanpiirakkavyöhykkeellä, joka ei loppupeleissä ole se luultu kulttuurittomuuden kehto tai muuten poikkeuksellisen ankea paikka elää. Tästä huolimatta loppuviikon etelän pyrähdys oli tervetullutta vaihtelua. Karkkilassa oli mukava käydä ja Helsingissäkin sain laatuaikailla sellaisten ystävien kanssa, joita harvemmin tulee nähtyä kunnolla. Sitä paitsi Joensuusta on todistettavasti mahdoton löytää kivaa mutta edullista saippuatelinettä, mutta Helsingistä sain vaivattomasti senkin. Hahaa! (Kyllähän saippuatelineen takia kannataa 500 kilometriä matkustaa.)

Mutta voi sitä Arkkia. Koska olen ihan Tavastia pro - kävinhän siellä viimeksi vastikään puolitoista vuotta sitten - hyökkäsin perjantaina määrätietoisesti parven etureunaan. Siinä sai olla tilavasti ja teletappikokoisinakin näimme kaiken. Ja onneksi nähtiin, esiintymisasuja oli kaivettu uran varrelta ja Ola pisti parastaan tanssiliikkeissä. Tuo parempi maailma, jossa naiivi maailmankuva, universaalin rakkauden julistus, hapsut, höyhenpuuhkat, glitter ja miesten trikoot kuuluvat asiaan, eivätkä edes mitenkään ironisesti.

Hesarin arvostelija oli ihan oikeassa siinä, ettei bändi ollut mitenkään sähäköimmillään tai shokeeraavimmillaan. Oikeaan toisaalta osui myös se, ettei se ollut illan tarkoituskaan, nostalgian aalloillahan siellä mentiin. Odotin koko ajan, että tulisi Little Dysfunk You tai Stay With Me. No, ei tullut. Voin ehkä kestää pettymykseni, sillä bändi soitti kaksi tuntia ja siinä ajassa ehti tulla melkein koko ensimmäinen levy, joka on kuitenkin se kaikkein rakkain. Toiseltakin soitettiin noin puolet biiseistä, lopuilta levyiltä sitten vain muutamia valittuja otantoja.

Riemu repesi jo siinä vaiheessa, kun setti alkoi Hey Modern Daysilla, jota en ollut uskaltanut edes toivoa kuulevani. Enkä Angelheadsia tai etenkään Laurel Wreathia, joka oli niin käsittämättömän hienon kuuloinen ja näköinen, että kylmät väreet vain vilistivät pitkin kroppaa. Ja tulihan se Disease sieltä myös, mahtavalla diskokompilla varustettuna. Jotain kummallisen hienoa ja aavistuksen makaaberia on hyppiä ja kiljua riemuissaan kyseisen rallin tahtiin, mutta ehkäpä ihanuus on kontekstisidonnaista. Onneksi Venla oli ihan kartalla innostuksessani, ei ainakaan tarvinnut hävetä.

Hesarin arvostelija oli muuten oikeassa myös siinä, ettei tämä nyt ollutkaan tässä. Ark tulee Tammerfesteille. Voi ihmettä. /sarkasmi

jalkat

Kävin eilen tonkimassa housuja keskustan Fidalla. Ei löytynyt, mutta ulko-ovelta kaarsin vielä tutkimaan kirjaosaston varmuuden vuoksi. Ei tullut ostolöytöjä sielläkään, mutta hebulin aihe löytyi kuitenkin. Hengellisten kirjojen ylähyllylle oli nimittäin laitettu kehyksiin teksti "Joka janoaa, hän juokoon" - viereen oli kasattu kaunis pino Toivo Rapelin teoksia. Hienosti tehty.

Ja tästäpä nohevasti terveysasioihin. Keskustelua reumapolin lääkärin kanssa pari viikkoa sitten:

- Sattuuko tämä?

- Ei oikeastaan.

- No merkitään, että niukasti.

- ...

- Hmm. Ei nämä ole nyt turvoksissa, niin ei voida laittaa kortisonia.

- Niin siis ei nämä ole olleet turvoksissa toukokuun jälkeen. 

- Silloin laitettiin sitä kortisonia. Mutta nyt ei voi.

- Niin siis, oon miettinyt, että onko tulehdus voinut heikentää nilkkoja, kun väsyvät helpommin kuin ennen vai oonko vaan ihan rapakunnossa. Kipu menee ohi levolla, mutta oisko mitään, mitä voisin tehdä. Ja sitten on tämä outo akillesjänne.

- Ei siihenkään oikein voi laittaa kortisonia.

- On siihen joskus tulehduksessa laitettu, mutta siis mietin nyt, että voinko tehdä sille mitään.

- Eipä sille voi.

- Oon ottanut sen linjan, etten panikoidu ennen kuin jalat turpoaa, muuten levon ja kunnon mukaan. Että levolla vaan ja varovasti tanssitunnil...

- No sitten jos turpoaa, niin tulet tänne ja laitetaan kortisonia!

- ...

- Noh, vähän on tuo holvi laskenut. Laitan tukipohjalliset tilaukseen, ne ehkä saattaisivat auttaa. Siis luulen että ehkä voisivat.

- Miten niitten kanssa toimin käytännössä? Ja siis...

- Kysy tuosta hoitajilta, siellä neuvotaan. Kiitos, hei.

Tiistaina pohjallisista vastuussa oleva jalkaterapeutti kertoi, että jalkojeni liikkuvuudessa tai asennossa (pykälää laskeutunutta holvia lukuun ottamatta) ei ole mitään vikaa ja liikunta sekä venyttely ovat pitäneet ne hyvässä kunnossa. Holvin asentoa voi korjata joko keskussairaalan sponssaamilla 150 euron tukipohjallisilla tai päkiän alle laitettavilla parinkymmenen euron tuilla, jotka tosin maksatetaan minulla. Terapeutti osasi myös mainita, että tukipohjallinen terveessä jalassa saattaa aiheuttaa jalan passivoitumisen ja vaatisi toki käytännössä kenkävarastoni uusimisen. Jännä juttu, valitsin päkiätuet.

Hyvä ihminen -pisteitä tulvii ovista ja ikkunoista, kun näin säästän yhteiskunnan varoja. Täysin epäitsekkäistä syistä tietenkin.

Joka tapauksessa kiljoona pistettä ja respektiä (pun intended) Respectan jalkaterapeutille, joka oli sosiaalisilta taidoiltaan lääkärin vastakohta. Terapeutti kun ensinnäkin kuunteli tilanteen ja vastaili kysymyksiin asianmukaisesti. Käynnillä selvisi syy myös menneisiin jalkaihmetyksiin, esimerkiksi se, ettei oikea akillesjänteeni ole varsinaisesti viallinen vaan ainoastaan suorempi kuin vasen. Erilaisesta asennosta johtuen muutamat vanhat kengät ovat painaneet jännettä väärästä kulmasta aiheuttaen sen tulehtumisen ja satunnaisen aristamisen esimerkiksi aerobicissa. Taas olen viisaampi. Nyt kun vielä saisi aikaiseksi laittaa päkiätuet paikalleen niin olisin tervekoipisempikin siihen päälle.