perinteitä sittenkin

Alan hiljalleen toipua erilaisesta joulusta. Olin etukäteen aika varma, että sopeutuisin hyvin mihin vaan, omia jouluperinteitä kun ei juuri ole.

No, olin väärässä. Siis lähinnä jouluperinteiden olemassaolosta, en niinkään sopeutumisesta. Kyllä sitä aina muutaman päivän pärjää. En voi silti väittää, etteikö tämä olisi etenkin aattona vaatinut huolellista asennoitumista.

Minun jouluuni on näin aikuisiällä kuulunut ensin armoton hössötys, sitten hiljaisuus. Kunhan kaikki ruuat on saatu (itkuraivarin kautta) tehtyä, siistitään paikat. Syödään rauhassa, ja ennen kaikkea yhdessä, ketä ikinä onkin paikalla. Ulos kävelylle sään ja jaksamisen salliessa, välillä voi vaikka lukea. Kynttilät palaa, ei ole meteliä. Illalla voi avata punkkupullon, natustella suklaata ja katsoa hyvän elokuvan tai jotain klassikkosarjaa. Kanavasurffailu ja yleinen kakofonia on kielletty. Jossain vaiheessa ehkä pelataan lautapeliä. Valvotaan liian myöhään, mutta se ei haittaa, koska yöllä kuuluukin syödä lisää.

Tänä vuonna oli enimmäkseen toisin. Aattona oli kyllä punkkupullo ja myöhäisillassa Kala nimeltä Wanda. Joulupäivänä käytiin lisäksi voittamassa Trivial Pursuitin serkusturnaus. Mutta siinä se sitten olikin, ei siis oikein tullut joulufiilistä missään kolossa, vaikka välillä yritin livahtaa Simpsonit-putkesta kirjan pariin.

Koska välipäivät menevät töissä, ei rauhoittumista voi hoitaa oikein nytkään. Pitänee tyytyä miniannoksiin lukemista ja kynttilänvaloa iltaisin.

Ja ehkä vähän ruokahössötykseen uudeksivuodeksi.

peili

Olen alkanut hiljalleen oivaltaa palkan olemusta. Vaikka se ei olisi merkittävän suuri, pointti onkin siinä, että tietää sen tulevan aina tiettyyn aikaan tietyn kokoisena. Ja näin ollen voi sumplia hankintoja rauhassa, koska voi myös miettiä aikataulun, milloin mihinkin on varaa. Ja sitten voikin hankkia ilokseen jotain, mitä on jo pitkään halunnut.

Vaikka lattiapeilin, joka ei voi tippua seinältä suoraan pistorasian päälle irrottaen koko pistorasian muoviosan mennessään jättäen seinään valtavan, vaarallisen aukon ja hajoten sitten lattialle kiljooniksi erikokoisiksi teräviksi sirpaleiksi.

Ei sillä, että tuntisin lähipiirissäni ketään, jolle olisi vastikään käynyt näin. Tai varsinkaan niin, että avaisi kyseistä pistorasiaa korjaamaan tulleelle sähkömiehelle oven tukka Russell Brand -kuosissa ja pelkässä pyyhkeessä, koska oli ihan varma, että ehtii suihkuun "ihan hyvin" ennen kuin korjaaja saapuu. Ehei.

(Voisin vaikka vannoa, että vaikka pistorasian vaihtaminen ei muutenkaan kauaa vie, tänään se vaihtui ekstranopeasti. Sen verran hämmentyneen oloinen tyyppi ovesta ulos käveli. Lisäksi mainittakoon Russell Brandin yhteydessä, että Booky Wook 2 osoittautui ihan hauskaksi, vaikkakin haastavaksi luettavaksi. Muutaman kerran oli pakko nauraa ääneenkin, mitä tapahtuu minulle lukiessa ani harvoin.)

Lattiapeilin lisäksi himoitsen seinätaidetta. Muistin vasta eilen seinätarrojen olemassaolon, ja niistä taitaa löytyä ratkaisu reikäisten seinien peittämiseen. Nyt pitää enää valita. Ja raaskia ostaa. Vaikka palkan olemuksen olenkin hiljalleen oivaltanut, en ole vielä ihan sisäistänyt, että oikeasti saan sellaista.

kortit postiin

Ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen lähetin tänään kasan joulukortteja. En tiedä, onko kyseessä pitkittyneen kaamoksen torjunta, alitajuinen yritys tavoittaa joulumieli vai mitä oikein tapahtui, mutta eilen huomasin istuvani kynä kädessä kirjoittamassa personoituja joulu- ja uudenvuodentoivotuksia kortteihin ja tunkemassa tuoksukynttilöitä niiden mukana kirjekuoriin. Että näin tällä kertaa.

Blogia lukevat pääasiassa Joensuun ystävät, joille voin kertoa, että teille en tänäkään vuonna ole hankkinut mitään, paniikki pois. Kaikille kauempana asuvillekaan en korttia laittanut, valikoin kymmenen kohdetta sen mukaa kun tulivat mieleen. Pienesti pitää aloittaa, muuten menee toinen kymmenen vuotta ennen kuin seuraavan kerran savottaan tartun.

Kammo: jouluna 2000 tein varmaan yli 30 korttia, jotka askartelin itse ja kirjoitin niihin vastaanottajaa ajatellen valitun Nalle Puh -sitaatin, jokainen oli erilainen. Vähemmästäkin tulee korttikammo.

Viime vuosien valossa ns. tavallista joulua ei elämässäni ole, mutta tänä vuonna jännittelee kyllä, sillä suuntana on Savo ja seurueena siis ei lainkaan oman perheen jäseniä. Viime vuonna todistin jouluhössötystä sielläkin suunnalla ennen aattoa ja voin hyvin mielin todeta, että nälkäiseksi siellä ei ainakaan pitäisi jäädä. Tästä huolimatta aion tehdä satsin perunalaatikkoa iskän reseptillä mukaan, pitää sitä palanen omiakin perinteitä mukaan saada. Haaveilen myös piimäjuustoasioista nyt kun on juustomuottikin, mutta kai se hössöttämisen raja pitää johonkin vetää...

Ennen joulua pitää vielä selvittää ylipukeutumispikkujoulut. Kolttu, check, saumasukkahousut, check, uusi fabulous luomiväri, check. Mutta pitkiä käsineitä en löytänyt. Harmistus.

pompusta paniikkiin

Vaikka tunnetusti pidän monenlaisista kirjoista, joskus pomppu yhdestä maailmasta toiseen on turhan karu - kuten esimerkiksi Agatha Christien Poirot-tarinasta Russell Brandin elämäkerran toiseen osaan. Tokihan Stylesin tapauksessa on uskottomuutta, myrkyttämistä ja törkeitä petoksia, mutta kun jo Booky Wook 2:n ensimmäisen reilun kymmenen sivun aikana ruoditaan mennyttä heroiiniaddiktiota, kiroillaan silmittömästi ja kiksautetaan Kate Mossia, oli aivot lähellä sulamispistettä.

Taistelin ensimmäisen luvun loppuun ja sitten alkoi hiljalleen helpottaa. Kolmannen luvun kohdalla aloin jo edetä varsin sujuvasti, mikä on ihme, koska teksti on kuin puhetta: täynnä käsittämättömiä sanoja ja poukkoilevia tarinoita. Lystikkäämpi puoli asiassa on se, että teksti on nimenomaan kuin Russell Brandin puhetta eli sitä lukiessaan kuulee kaiken päässään automaattisesti herran omalla äänellä.

Koti on siinä ärsyttävässä vaiheessa, että periaatteessa kaikki on purettu, mutta satunnaisia nyssäköitä pyörii edelleen nurkissa, eikä niille meinaa löytyä paikkaa mistään. Huomenna saan mattolähetyksen, joten kunhan vielä askartelen taulut seinälle, alkaa jo näyttääkin melko valmiilta. Hyvä niin. Koska minulle selvisi, ettei minun kannata aikataulusyistä edes hakea informaatiotutkimuksen aineopintoihin - maailma on huono! - on ihan lohduttava ajatus, että kotona näyttää kivalta eli siellä voi käyttää aikaa ihan vaan vaikka rentoiluun ja muuhun epätouhuiluun(!).

Kunhan saan ne viimeiset nyssäkät purettua (eli/tai piiloon), voinkin sitten keskittyä vaikka joululahjapanikointiin. Tosin eilisen iltavuoron aikana päähäni pompsahti muutamakin erinomainen idea, lahjojenkin suhteen asiat näyttävät yllättävän hyviltä. Eli mistäs sitä sitten stressaisi, kun muutto, opinnot ja kohta lahjatkin ovat paketissa? Osaako sitä ollakaan.

lahja itselle

Jos on palauttanut gradunsa yli kaksi vuotta sitten (kääk!), voihan silti hankkia tutkimuskirjallisuutta? Vaikka uudenvuodenlahjaksi itselle? Terveisin nimimerkki "epätietoinen -82".

 

Diana Wynne Jones: Reflections. 

Kutkuttaa. Kokonaisuus vaikuttaa ihan liian mainiolta sivuutettavaksi, eikä hintakaan päätä huimaa. Lisäksi Neil Gaimanin esipuhe on toki varsin mukava säväys, mutta Dr Charlien kirjoittama johdanto painaa vaakakupissa vielä enemmän.