täydellisen vegaanileivonnaisen jäljillä

Mainitsin edellisessä tekstissä ohimennen cupcaken, mutta alkoi tuntia siltä, että se ansaitsee vähän enemmän turinointia.

Luin Niia's Cupcakesin olemassaolosta ensin ChocoChilistä joskus alkuvuodesta. Sitten sitä suositteli Jenna. Seuraavaksi pulju löytyi Imagen sivuilta. Pakkohan sitä oli testata: vegaaninen leivos, joka hullaannuttaa maistajan kuin maistajan.

Kaikki kunnia ystävien vegaanisille leivoksille, monet ovat olleet tosi hyviä, mutta aina niissä tuntuu olevan jotain ihan vähän vinksallaan kuin Willy Wonkan ateriapurukumissa konsanaan. Itse en ole edes uskaltanut kokeilla, kun olen pelännyt vegaanisen leipomisen olevan salatiedettä. Vaan tässä kuppikakussapa olikin kaikki kohdallaan.

Leivoksen rakenne oli ihanan pehmeä ja mehevä, päällä oli kunnon kermainen kuorrutus. Ja tämmöisen kookoksen rakastajalle iloinen yllätys: siinä oli oikeaa kookosta, ei mitään esansseja! Melko äkkimakea leivos kuitenkin oli, eikä asiaa auttanut, että maha oli täynnä pikaintialaista. Onneksi Niia's myy myös pienempiä maisteluversioita! Osaan siis olla viisaampi tulevaisuudessa.

Koska kaikki eivät ole kookosfaneja kuten minä, voin kertoa, että makuja oli montaa laatua ja kaikki näytti ihan yhtä viekottelevilta siellä vitriinissä. Synttärisankarille kuljetin Hämeenlinnaan lahjaksi mansikkaversion, mutta siitä en ole vielä kuullut kommentteja. Ehjänä kuitenkin kulki leivos, joten toimivat myös matkaeväänä Helsingistä pois suuntaaville.

ps. Voisiko brunssikulttuuri jo rantautua Joensuuhun? Ihan oikeasti. Haikaillen katsoin lauantaina Fannyn notkuvia pöytiä. 17 euroa oli kuitenkin jopa kunnon brunssista pitkään haaveilleelle tässä hetkessä melko suolainen hinta, joten päädyimme kahviin/latteen/kaakaoon. Niiden lomassa oli mainiota aikaa poseerata asiallisesti brunssia nauttivien Punavuoren hipstereiden keskellä.

Peukku Riialle (jonka suosikkiotos monista juuri tämä oli): takuuerinomaista seuraa elämässäni jo vuodesta -97. Ja Emiliankin treffasin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen. Minne ne vuodet katoaa?

hämmennys aika-avaruusjatkumossa

Muutamassa päivässä voi ehtiä kaikenmoista: lukea pari kirjaa, valvoa liian myöhään, syödä kasan dyykattuja herkkuja ja tosi monta kertaa ulkona, käydä kolmessa taidenäyttelyssä, vaihtaa paikkakuntaa useammankin kerran ja ostaa ihonhoitotuotteita enemmän kuin olisi varaa. Ei kaikki ihan putkeen mennyt, mutta en jaksa jauhaa pieleen menneistä vaiheista, keskityn ennemmin niihin onnistuneisiin.

Kuva: Sinebrycoffin taidemuseo

Ensinnäkin: Sinebrycoff, ohoh. Nyt on pakko tunnustaa, etten tiennyt, että Suomessa on tuommoinen museo. Peruskokoelmat jäivät ajanpuutteen vuoksi tarkemmin koluamatta, mutta taloa ehdittiin ihmetellä jonkun verran. Oltaisiin varmaan ehditty enemmän, jos ei olisi pitänyt jäädä erinnäisiin erkkereihin istuskelemaan ja pohtimaan, suuttuuko museon henkilökunta, jos ilmoitamme jäävämme asumaan. Asukkaat ehkä saisivat koskea niihin ihaniin lipastoihinkin!

Aika-avaruusjatkumohämmennystä aiheutti visiitin varsinainen syy, Michelangelon luonnokset. Jos ne ovat 500 vuotta vanhoja ja nyt tässä, missä ne ovat olleet tämän välin? Onko Michelangelo oikeasti pitänyt näitä käsissään ja miten hitossa ne ovat voineet säilyä näin hyvälaatuisina ylipäätään näihin päiviin asti? En tietty ole nähnyt Sikstuksen kappelia livenä, mutta sen olemassaolo ei tuota minulle yhtään niin suuria ymmärrysvaikeuksia kuin esillä olleet luonnokset ja tutkielmat. Itse asiassa harvoin olen taiteen äärellä vastaavaa kokenut. Onneksi en ollut yksin, sai osoitella ja ihmetellä viivan hienoutta hyvässä seurassa. Sanomattakin selvää, että museokaupasta tarttui mukaan pieni muisto.

Sunnuntaina riensin vielä katsomaan Tennispalatsin Lumineito ja Tulilintu -näyttelyä. Oi miten ihana! Siellä olin yksin, mutta ei haitannut. Läpikäymäni ajatusketju meni jotakuinkin näin: "oi, ihania kuvia, ihan tulee lapsuus mieleen, ovat niin tutunoloisia, eiku ooooo!" Siinä se nimittäin oli, lapsuuteni ryhdikäs rakkaus, haukkaprinssi liehuvassa takissaan. Ivan Bilibinin originaalina. Sunnuntai-iltana kaivoin kotona ensimmäiseksi Sammakkoprinsessa-opuksen hyllystä ja totta tosiaan, siellähän ne Tennispalatsin muutkin Bilibin-originaalit olivat kauniisti painettuna. Odottamaton nostalgiamatka on aina paikallaan, sanon.

Valitse minut, Haukkaprinssi!

Kolmas näyttely oli Tennispalatsin Marjatta Tapiola. Ihan hyvä sekin, mutta edellisten rinnalla siitä jäi kovin vähän kerrottavaa. Ehkä hyvä niin.

Lauantaina ostin Hämeenlinnan junaan evääksi Niia's cupcakesista kookoskuppikakun. Sekin lähentelee taidetta, niin hyvää oli. Mutta se, kuten myös matkalla yhyttämäni ihmiset, onkin jo toinen tarina.

googlen armoilla

Google-tili ja etenkin sen aktiivinen käyttö aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Se on kätevä ja helppo ja mahdollistaa ties mitä mahtavuuksia. Toisaalta kaikkien mahtavuuksien seurauksena Google tietääkin minusta aivan kaiken.

Kaikki alkoi viattomalla Gmailin avaamisella vaihtoaikana. Siellä kun on niin paljon tallennustilaa. Vähän myöhemmin rekisteröidyin Youtubeen, jonne oli siihen maailmanaikaan vielä omat tunnukset. Kun sitten siirryin omalta domainilta takaisin Bloggeriin, systeemi muuttui. Yhtäkkiä huomasin yhdistäneeni blogin, sähköpostin ja Youtuben saman käyttäjätilin alle, vips vain.

Uusia ulottuvuuksia Googlen minätietämys sai tällä viikolla, kun perustimme kesän Pariisin reissua varten Googledocsiin tiedoston, jonne voi listata toiveitaan matkan suhteen. Tosi kätevää. Ja oikeasti aika pelottavaa.

Toistaiseksi yritän pitää anonymiteetin rippeistä kiinni sillä, että esiinnyn Youtubessa edelleen pelkällä nimimerkillä. Ei sillä, että ketään Googlella oikeasti kiinnostaisi asiani tai että olisin tilanteessa yksin, mutta oikeasti mitä enemmän muistiinpanoja Gmailiin viestiluonnoksiin talletan, sitä enemmän alkaa hirvittää.

Google tuntee osoitteeni, henkilötunnukseni, työkokemukseni, henkilökohtaiset tuntoni, matkasuunnitelmani ja jopa matkalippuni, hassut kuvalinkkini, macaron-haaveeni, salaiset musiikkipaheeni. Puhumattakaan siitä, että jos jonain päivänä kaikki Googlen palveluihin tallettamani tiedot katoaisivat, olo olisi vähintäänkin orpo. Auttamatta alkaa tuntua, että elän jossain scifiklassikossa.

Ettei kävisi niin, että tutut jäisivät kauas tämän tosielämäni HALin taakse, jaetaan nyt yksi ralli Youtuben Fiilis-nimiseltä soittolistalta tännekin.

Perjantai ja kohta suuntana Helsinki. Että rai rai vaan. Sitä ennen taidan kuitenkin vaihtaa Google-tilini salasanan.

enimmäkseen soljuvaa

Juhuu! Paavo, Milla ja Simo ovat pakkautuneet autoon ja matkalla tänne. Sain lisäksi siirrettyä maanantaille järkätyn vapaapäiväni tiistaille eli vierailu ei edes suuremmin päivällä lykkääntymisestä kärsi. Lisäksi on tunnustettava, että ns. ylimääräinen vapaailta tuli tarpeeseen. Tai ehkä ennemminkin tyhjä ilta, koska luonnollisesti aloitin illanvieton imuroimalla kämpän ja tunkemalla lattialla kuukausia pyörineitä tyhjiä laatikoita uusiin säilytyspaikkoihin. Termistä viis, nyt ei tarvitse vieraiden saapua kaaoksen keskelle ja hyvä niin.

Järjestelystä päästyäni laitoin Katjalta saadun tsemppikortin jääkaapinoveen. Kevätkauden toteemieläimeni, olkaa hyvä.

Tein myös ensimmäistä kertaa aikoihin ruokaa itselleni ihan rauhassa. Ruokalistalla oli pitkän haaveilun jälkeen inkiväärilanttua ja soijarouhepihvejä, jotka varioin tämän reseptin pohjalta. Kuinkakohan kauan ensimmäisestä yritelmästä on? Yli viisitoista vuotta varmasti. Viisitoista vuotta kokeiluja ja pettymyksiä. Ja nyt, nyt se löytyi - soijarouhepihviresepti, jossa on sekä hyvä maku että koostumus! En luovu siitä ikinä. Lantun ja pihvien kaverina katsoin päivän Poirotin boksilta ja jaksossa oli sattumoisin Michael Fassbender. 

Kaikki tuntui menevän siis ihan putkeen, kunnes menin nukkumaan, enkä saanut unta. Kärsin unettomuudesta nykyään niin harvoin (eläköön säännöllinen päivärytmi), etten osaa enää suhtautua siihen kovin tyynesti

Tänään siis lähinnä väsyttää ja silmiä särkee. Toteemieläimeni esimerkkiä noudattaen yritän jaksaa päivän yli.

viikon kulku

Alan olla aika harjaantunut siihen tunteeseen, kun on pitkään innolla odottanut jotain tiettyä arjen piristystä ja sitten se peruuntuu/siirtyy viime hetkellä. Silti se harmittaa joka kerta ihan vietävästi. Nyt kaikki peukut pystyyn ja taikatalismaanit esiin, ettei pienen pojan kuume enää nouse ja perhe pääsee lomareissulle, vaikka vähän myöhässä. Hanna-täti odottaa jo!

Muutoin tällä viikolla on ollut jotenkin ihan poikkeuksellisen hyvä dynamiikka. Paitsi että töissä on ollut harvinaisen viihdyttävää ja haastavaa, olen ehtinyt liikkumaan, lukemaan tenttiin, viettämään omaa aikaa siivouksen ja telkkarin parissa, näkemään ystäviä, käymään keikalla ja viettämään parisuhteen laatuaikaa, katsomaan kolme elokuvaa, teettämään ison kasan valokuvia ja jollain ilveellä nukkumaankin ihan hyvin.

Jos saan jotenkin kiinni siitä, miten tämä kaikki tapahtui, patentoin konseptin ja rikastun. Jos en, ei voi mitään. Ero reilun viikon takaiseen olotilaan (jolloin en ylikierroksiltani edes muistanut, mikä viikonpäivä on menossa) on joka tapauksessa melkoinen.