tavarataivaassa

Olen nyt reilun viikon toipunut Ikea-ekskursiosta, jonne lähdin autuaan ymmärtämättömänä siitä, että Kuopiossa on ehkä se maailman ainoa Ikea, joka on kiinni jättimäisessä ostoskeskuksessa. Siis sillä tavalla kiinni, että huonekaluhärdellistä voi vaihtaa vaatekauppojen, kahviloiden ja Tigerin maailmaan suit sait sisätiloissa.

Toisin sanoen, vaikka olin  varautunut henkisesti Ikea-reissuun, Tiger-hulluus iski puskista ja omistan nyt kaikkea mahdollista hyödyllistä. Ja poikaystävälläni on viiksikalsarit. Ikeasta selvisin oikeasti aika maltillisesti: en ylittänyt budjettiani ja ostin vain tarpeellista tavaraa. Nyt minulla on salaattilinko! Ja veitsenteroitin! Ja ehjä lautassarja! Ja kaksi samanlaista pussilakanasettiä! Viimeinkin! Kyllä tämä maltillisuus naapurista hankitut, hienossa paketissa olevat corn flakesit ja säästöpöllön oikeuttaa helposti.

(Lisäksi järkeilin, että kirjahyllyssä istuva säästöpöllö motivoi tehokkaampaan kolikkosäästämiseen kuin keittiön nurkkaan piilotettu teepannu. Eli kohtahan se on maksanut itsensä takaisin, ehdottomasti.)

Uudet lakanat odottavat pestynä ja silitettynä perjantain avajaisista kotiutuvaa.

Lakanoissa on nappiyksityiskohta!

Vuoden etsinnän jälkeen minulla on seinäkello. Ja juu,
klemmarit ovat "oikeita". Parasta vähään aikaan.

Säästöpöllö vaatii säännöllistä ruokintaa.

Uusi tyyli löytyi Tuusniemen Teboililta.

En silti ehkä uskalla Matkukseen ihan hetkeen uudestaan. Tämän viikon reissu Simpeleelle sujui onneksi vähän vähemmän tavarahysteerisissä tunnelmissa.

helmikuun luetut

Helmikuussa luin muun muassa seuraavat teokset:

Maija-Leena Huotari, Pertti Hurme, Tarja Valkonen: Viestinnästä tietoon.

Riittä Kärki & Terttu Kortelainen: Johdatus Biliometriikkaan

Wille Kuutti: Käytettävyys, suunnittelu ja arviointi

Kuutin kirjassa esiintyi kielikömpelyyksien ja kielioppivirheiden lisäksi järkytyksekseni hymiö - akateemisessa oppikirjassa! - mutta muuten näistä ei sen enempää.

Helmikuun kaunokirjallinen lista sen sijaan näyttää tältä:

Joyce Carol Oates: Blondi

Piian kanssa juteltiin alkuvuodesta kirjasuosituksista: tarkoitus oli suositella Piialle kirjaa, mutta päädyinkin itse tarttumaan Piian suositukseen. Blondi saattaa hyvinkin olla pisin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tai ainakin kymmeneen vuoteen. Yleensä kammoan tiiliskiviä ja laitoinkin tämän varaukseen tietämättä pituutta. Kun kirja oli jo kirjastosta haettu, en viitsinyt jättää aloittamatta, vaikka 943 sivua tuntuikin melko uhkaavalta. En ole koskaan ollut mikään älytön Marilyn-fani, mutta fiktiivisenä elämänkertana Blondi toimi mainiosti: herätti halun katsoa Marilynin elokuvat uusin silmin ja ottaa selvää tapahtumista tarinan takana (voihan Charlie Chaplin Jr!). Ihan kaikkia ratkaisuja - esimerkiksi nimenmuutoksia ja tunnettuihin henkilöihin viittaamiseen alkukirjaimella - en tajunnut, mutta eihän se tarinankerrontaan vaikuttanut. Hyvän mielen kirja tämä ei ole, mutta Marilynin tarinaa tai (ymmärtääkseni) Oatesin tuotantoa laajemmin tunteville tämä ei varmaan tule yllätyksenä. Piia oli kuulemma lukenut kirjaa puolen vuoden ajanjaksolla silloin tällöin, itselläni meni nelisen viikkoa. En tiedä, kumpi taktiikka on parempi. Toisaalta näin intensiivinen ja pitkä tarina tuntui välillä hengästyttävältä (ja lukeminen paikoin suorittamiselta), toisaalta kerronta piti hyvin otteessaan alusta loppuun asti, joten siinä mielessä ei tullut tarvetta venyttää. 

Nora Ephron: Sydän karrella

Enpä tietäisi tästä kirjasta mitään, jos en olisi lukenut Loen Nigella-kirjaa! Ilmeisesti Sydän karrella on ainakin mielikuvitus-Nigellan lempikirja ja miksipä ei. Sopivan kevyellä otteella kirjoitettu erokuvaus - eli vakavasta aiheesta huolimatta ei ahdistanut liiaksi - hauskoilla resepteillä höystettynä. Toimii. Mutta voi Nora Ephron, sen lisäksi, että urasi aikana ohjasit kasan lempinollauselokuviani, oliko pakko osata myös kirjoittaa viihdyttäviä romaaneja? Ainoa itse kirjaa koskeva konkreettinen valituksen aihe on suomennos, joka oli paikoin huolimaton. Juustokakkureseptissä nimittäin on merkitystä sillä, kääntyykö cream cheese tuorejuustoksi vai kermajuustoksi. Uusi suomennos tai ainakin painos olisi mielestäni paikallaan, niin kirja varmasti löytäisi tiensä monen yöpöydälle ilman Loen vinkkaustakin.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Lähipiirissäni velloo Nousiais-innostus ja niinpä sainkin tämän Katjalta joululahjaksi. Hyvä niin, muuten olisi varmaan jäänyt minulta aihepiirin takia lukematta. Alku olikin vaikea. Eka sata sivua turhautti, kun juoksemisen (ja muun aktiiviurheilun) maailma on minulle vieras ja mitään ei tuntunut tapahtuvan. Sitten joku painoi taikanappia ja kirja alkoi sujua. Viimeistä sataa sivua en sitten edes melkein huomannut lukevani ja yhtäkkiä tarina oli päätöksessä. Tässäkin tarinassa on kaksi eri kertojaa ja alkupuolella minusta tuntui, ettei Nousiainen päässyt ihan teinitytön nahkoihin (ihan oikeasti: ensin tehdään kaverin kanssa yhdessä läksyjä ja sitten kysytään, että vastasiko söpö poika tekstariin. As if!), mutta joko unohdin ajatella asiaa myöhemmin tai ote parani huomattavasti. Ei tämä minua ihan niin paljon puhutellut kuin Metsäjätti, mutta sujuvaa luettavaa ja kiinnostava tarina kaikki tyynni. Olkaa siis minua avarakatseisempia älkääkö jättäkö lukematta urheiluaiheen takia, se ei kannata.

kerrassaan hykerryttävää!

Eilen vein tehdyn tentin jälkimainingeissa itseni elokuviin, siis pitkästä aikaa ihan yksin. Joskus se on parasta. Toisaalta silloinkin pieni kaupunki on eduksi, koska tärkeät ajatukset voi yleensä jakaa kuitenkin jollekin. Voi vaikka törmätä Salliin vessassa ennen näytöstä:

- Mitä sä meet kattomaan?

- Die Hardia.

- Mä meen Hannua ja Kerttua.

- Ooo, nauti Jeremystä minunkin puolesta!

- No sitäpä just mietin, että lähenkö leffaan vai jäänkö kattomaan rästiohjelmia boksilta, kun se olisi halvempaa. Mutta boksilla ei ole Jeremy Renneriä.

- Niin! Varsinkaan nahka-asussa!

Elämme satuelokuvien kulta-aikaa ja se sopii minulle mainiosti. Tentin jälkeiseksi elokuvaksi Hannu ja Kerttu toimi mitä parhaiten, nollausviihdettä puhtaimmillaan. Jeremy Renner oli mainio ja Pihla Viitala kaunis kuin kukka. En valita. Mutta seuraavaksi alan kyllä fiilistellä jo potentiaalisesti hyviä satuelokuvia.

Sam Raimin uutta Ozia olen odottanut kuin kuuta nousevaa jo hyvän tovin ja nyt odotusta hiljalleen palkitaan: eilen tuli jo pitempi traileri, joka näytti niin kutkuttavan ihanalta, etten kestä.

Ja sen jälkeen sitten tippuikin pommi. Traileri alkaa sanoilla "fee, fi, foe, fum" ja samointein alkoi ketuttaa, ettei mukana ole kaveria, jolle hihkua. En minä ole tiennyt, että Jaakosta ja pavunvarresta tulee elokuva! Elokuva, jossa on Nicholas Hoult! Ja Ewan McGregor! Ja ohjaajana Bryan Singer!

Kyllä nyt Hannaa hemmotellaan, molempien ensi-ilta on nimittäin jo tässä kuussa. Hykertelen. Hykert, hykert.

täydellisen vegaanileivonnaisen jäljillä

Mainitsin edellisessä tekstissä ohimennen cupcaken, mutta alkoi tuntia siltä, että se ansaitsee vähän enemmän turinointia.

Luin Niia's Cupcakesin olemassaolosta ensin ChocoChilistä joskus alkuvuodesta. Sitten sitä suositteli Jenna. Seuraavaksi pulju löytyi Imagen sivuilta. Pakkohan sitä oli testata: vegaaninen leivos, joka hullaannuttaa maistajan kuin maistajan.

Kaikki kunnia ystävien vegaanisille leivoksille, monet ovat olleet tosi hyviä, mutta aina niissä tuntuu olevan jotain ihan vähän vinksallaan kuin Willy Wonkan ateriapurukumissa konsanaan. Itse en ole edes uskaltanut kokeilla, kun olen pelännyt vegaanisen leipomisen olevan salatiedettä. Vaan tässä kuppikakussapa olikin kaikki kohdallaan.

Leivoksen rakenne oli ihanan pehmeä ja mehevä, päällä oli kunnon kermainen kuorrutus. Ja tämmöisen kookoksen rakastajalle iloinen yllätys: siinä oli oikeaa kookosta, ei mitään esansseja! Melko äkkimakea leivos kuitenkin oli, eikä asiaa auttanut, että maha oli täynnä pikaintialaista. Onneksi Niia's myy myös pienempiä maisteluversioita! Osaan siis olla viisaampi tulevaisuudessa.

Koska kaikki eivät ole kookosfaneja kuten minä, voin kertoa, että makuja oli montaa laatua ja kaikki näytti ihan yhtä viekottelevilta siellä vitriinissä. Synttärisankarille kuljetin Hämeenlinnaan lahjaksi mansikkaversion, mutta siitä en ole vielä kuullut kommentteja. Ehjänä kuitenkin kulki leivos, joten toimivat myös matkaeväänä Helsingistä pois suuntaaville.

ps. Voisiko brunssikulttuuri jo rantautua Joensuuhun? Ihan oikeasti. Haikaillen katsoin lauantaina Fannyn notkuvia pöytiä. 17 euroa oli kuitenkin jopa kunnon brunssista pitkään haaveilleelle tässä hetkessä melko suolainen hinta, joten päädyimme kahviin/latteen/kaakaoon. Niiden lomassa oli mainiota aikaa poseerata asiallisesti brunssia nauttivien Punavuoren hipstereiden keskellä.

Peukku Riialle (jonka suosikkiotos monista juuri tämä oli): takuuerinomaista seuraa elämässäni jo vuodesta -97. Ja Emiliankin treffasin ekaa kertaa kymmeneen vuoteen. Minne ne vuodet katoaa?

hämmennys aika-avaruusjatkumossa

Muutamassa päivässä voi ehtiä kaikenmoista: lukea pari kirjaa, valvoa liian myöhään, syödä kasan dyykattuja herkkuja ja tosi monta kertaa ulkona, käydä kolmessa taidenäyttelyssä, vaihtaa paikkakuntaa useammankin kerran ja ostaa ihonhoitotuotteita enemmän kuin olisi varaa. Ei kaikki ihan putkeen mennyt, mutta en jaksa jauhaa pieleen menneistä vaiheista, keskityn ennemmin niihin onnistuneisiin.

Kuva: Sinebrycoffin taidemuseo

Ensinnäkin: Sinebrycoff, ohoh. Nyt on pakko tunnustaa, etten tiennyt, että Suomessa on tuommoinen museo. Peruskokoelmat jäivät ajanpuutteen vuoksi tarkemmin koluamatta, mutta taloa ehdittiin ihmetellä jonkun verran. Oltaisiin varmaan ehditty enemmän, jos ei olisi pitänyt jäädä erinnäisiin erkkereihin istuskelemaan ja pohtimaan, suuttuuko museon henkilökunta, jos ilmoitamme jäävämme asumaan. Asukkaat ehkä saisivat koskea niihin ihaniin lipastoihinkin!

Aika-avaruusjatkumohämmennystä aiheutti visiitin varsinainen syy, Michelangelon luonnokset. Jos ne ovat 500 vuotta vanhoja ja nyt tässä, missä ne ovat olleet tämän välin? Onko Michelangelo oikeasti pitänyt näitä käsissään ja miten hitossa ne ovat voineet säilyä näin hyvälaatuisina ylipäätään näihin päiviin asti? En tietty ole nähnyt Sikstuksen kappelia livenä, mutta sen olemassaolo ei tuota minulle yhtään niin suuria ymmärrysvaikeuksia kuin esillä olleet luonnokset ja tutkielmat. Itse asiassa harvoin olen taiteen äärellä vastaavaa kokenut. Onneksi en ollut yksin, sai osoitella ja ihmetellä viivan hienoutta hyvässä seurassa. Sanomattakin selvää, että museokaupasta tarttui mukaan pieni muisto.

Sunnuntaina riensin vielä katsomaan Tennispalatsin Lumineito ja Tulilintu -näyttelyä. Oi miten ihana! Siellä olin yksin, mutta ei haitannut. Läpikäymäni ajatusketju meni jotakuinkin näin: "oi, ihania kuvia, ihan tulee lapsuus mieleen, ovat niin tutunoloisia, eiku ooooo!" Siinä se nimittäin oli, lapsuuteni ryhdikäs rakkaus, haukkaprinssi liehuvassa takissaan. Ivan Bilibinin originaalina. Sunnuntai-iltana kaivoin kotona ensimmäiseksi Sammakkoprinsessa-opuksen hyllystä ja totta tosiaan, siellähän ne Tennispalatsin muutkin Bilibin-originaalit olivat kauniisti painettuna. Odottamaton nostalgiamatka on aina paikallaan, sanon.

Valitse minut, Haukkaprinssi!

Kolmas näyttely oli Tennispalatsin Marjatta Tapiola. Ihan hyvä sekin, mutta edellisten rinnalla siitä jäi kovin vähän kerrottavaa. Ehkä hyvä niin.

Lauantaina ostin Hämeenlinnan junaan evääksi Niia's cupcakesista kookoskuppikakun. Sekin lähentelee taidetta, niin hyvää oli. Mutta se, kuten myös matkalla yhyttämäni ihmiset, onkin jo toinen tarina.