sipsipöhö

Ei ole mikään salaisuus, että olen sipsihirmu. Viime aikoina en ole juurikaan ostanut sipsejä kotiin ja kyläillessäkin olen onnistunut syömään niitä (edes jonkin verran) maltillisemmin. Sitten tuli eilinen kahden hengen jääkiekko- ja viisukatsomo sekä järjetön kasa jännäyssipsejä.

Naaaam! Mukavahan se oli pitkästä aikaa rouskutella, mitäs siitä vaikka nukuinkin vähän levottomasti. Kunnes tapahtui aamu.

Yön aikana ilmestynyt naamapöhö oli omiaan pelottelemaan päivän opaskierroksella olevat lapset hiljaisiksi. Ja tietysti tukkoinen olo oli (on) ihan koko kropassa. Aivan kuin olisi krapulassa. Apua.

Oliko minulla ennen niin usein tämmöinen olo, etten enää edes tajunnut?

Vai olenko oikeasti onnistunut ehdollistamaan kroppani tietynlaiseen ruokavalioon niin, että poikkeamat tuntuvat heti?

Vai onko tämäkin ikäasia? Paheneeko sipsipöhö krapulan tavoin eksponentiaalisesti jokaisen mittariin napsahtaneen vuoden jälkeen?

Oli miten oli, pyysin Markoa muistuttamaan tämän aamun shokkiherätyksestä, jahka sipsihirmu yrittää seuraavan kerran kaupassa nostaa päätään.

Vanhat hyviksi havaitut konstit sentään toimivat ensiapuna. Kasoittain vettä ja pitkä pyörälenkki ulkoilmassa ennen töitä ja olo oli jo huomattavasti ihmismäisempi (vaikka ei naamaan auttanutkaan). Onneksi on myös palkkapäivä, joten pystyin iltavuoron päätteeksi marssimaan kauppaan ja ostamaan hyvällä omallatunnolla kaapin täyteen parsaa, avomaankurkkuja ja muita oloa tasoittavia asioita.

Enää pitää miettiä lauantain viisuvalvojaisiin järjelliset eväät. Eihän sitä ilman voi jännätä.

matkalla maailmalla

Minua pyydettiin kirjoittamaan Beatlesiin hurahtaneelle nuorelle miehelle tärppilista Lontoon-reissua varten. Ihan älyttömän hauskaa puuhaa, mutta matkakuumetta ei voinut välttää. Nyt harmittaa kesän kohdevalinnat, vaikka ehkä hikiseen sitä jotain kivaa nähtävää löydän Pariisissakin... Ja voihan sitä matkailla myös Suomessa!

Joensuusta käsin etelän huvituksiin lähteminen on kallista ja hankalaa. Viime viikko kuitenkin todisti, että joskus toimeen on kuitenkin syytä tarttua.

Helsinkiin lähtemisen virallinen motiivi oli siis Kansallisen Metsäjätti. Oi mikä näytelmä! Tykkäsin kovasti Nousiaisen romaanista ja näytelmässä oli tavoitettu teoksen henki loistavasti. Uskoisin kuitenkin, että näytelmä toimii myös niille katsojille, jotka eivät kirjaa ole lukeneet. Toistaiseksi paras määritelmäni on "itsenäinen muttei irrallinen teos". Onneksi lisäesityksiä ilmestyi syksyn kalenteriin, joten voin patistaa muitakin vielä liikkeelle (sulkuihin tarpeellinen varoitus: voi aiheuttaa maailmantuskaa).

Olisin ollut varsin tyytyväinen matkan saldoon jo teatterin perusteella, mutta ehdittiin toki sivussa Heurekaan, Kiasmaan ja Suomenlinnaan, syömään hyvää ruokaa, näkemään ystäviä ja tuttuja sekä pelaamaan loputtoman monta kertaa Fantsusta mukaan tarttunutta Monty Python Fluxxia (onko tästä paluuta?).

Tietysti omituisesti rytmittynyt työviikonloppu ehti jo nollata minilomasen hyvät vaikutukset. Onneksi Fluxx ja lämpimän kesäiset ilmat kulkivat mukana myös Pohjois-Karjalan kunnaille. Eikä se Pariisikaan ole enää kovin kaukana.

huhtikuun luetut

Aloin katsoa Buffya, kun se alkoi Suomessa keväällä 1999 ja siitä asti projekti on ollut kesken. Tämän viikon perjantaina katsoin viimeinkin sisarsarja Angelin viimeisen tuotantokauden loppuun. Mitä nyt? Elämässäni on Buffyversen kokoinen aukko. Jos Angelin vitoskausi ei olisi ollut niin hyvä, olisin varmasti enemmän pahoillani. Nyt vaan tuntuu omituiselta, vähän tyhjältäkin.

Onneksi on kirjoja.

Anu Silfverberg: Kung-Po

Tykkään ihan älyttömästi Silfverbergin kolumneista, joten tämä kiehtoi lähtökohtaisesti kirjoittajan takia. Ikävä kyllä kirja ei ihan yltänyt odotuksiin, jotenkin lukeminen tuntui takkuavan, vaikka kovasti kiinnostikin. Asetelma oli mielenkiintoinen: eronnut mies otti luokseen asumaan laittoman maahanmuuttajan ja nuoren, elämässään eksyneen tytön. Miehen kertojanäänen kanssa vuorotteli entisen tyttöystävän kerronta ja palasista alkoi muodostua eheä tarina ja tajusi, miten värittynyttä ihmisten kerronta voikaan olla. Jos Silfverberg vielä julkaisee romaanin, tartun siihenkin mielelläni ja sopivasti vähän matalammin odotuksin.

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Nollauskirjallisuus kunniaan! En tykännyt tästä sen enempää kuin ensimmäisestäkään Sookie-kirjasta, mutta samalla tavalla tuli ehdottomasti tarpeeseen. Kahden kirjan kokemuksella sanoisin, että Harrisin teosten paras puoli on nopea rytmi: koko ajan tapahtuu, mutta ne eivät silti tunnu täyteen ahdetuilta. Seurauksena lukija ei siis tylsisty, mutta ei myöskään päädy infoähkyyn. Mainiota! Muutamalta istumalta sain kirjan luettua ja jälkeenpäin oli mukavan tuulettunut olo. Tuulettumista haittasi aavistuksen tosielämän tapahtumat: tuntui aika karulta lukea kirkon nimissä toimivasta kultista, kun samaan aikaan Facebookin feedissä pyörii päivityksiä vähintään yhtä kultahtaneelta tutulta. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää.

John Cleese & al: Monty Pythonin maailma Monty Pythonin mukaan

Taas yksi heräteostos Riihimäen R-kioskilta. Olen onnistunut lukemaan tosi paljon brittikomiikasta kertovia muistelmia viimeisen parin vuoden sisään ja vähäksi aikaa voisinkin nyt laskea ne Monty Pythonin jälkeen syrjään. Mielenkiintoisia tarinoita ja kaikki pääsivät ääneen, jopa edesmennyt hra Chapman (suosikki-Pythonini). Miinuspuolena tosin tässä ratkaisussa on se, että kaikista asioista tulee kuusi eri versiota, mikä on välillä varsin puuduttavaa. Tämän kirjan isoin ongelma on kuitenkin samanlainen kuin parin vuoden takaisen dokkarisarjan: en pysty sulattamaan sitä, että Pythonit eivät olleetkaan bestiksiä tai aina edes pitäneet toisistaan. Tai että Cleese tuntuu olevan vähän mulkku. Lisäksi jäin kaipaamaan Neil Innesiä.

Mark Oliver Everett: Things the Grandchildren Should Know

Katja lykkäsi tämän käteeni muutama viikko sitten saatesanoilla "kirja joka sun on pakko lukea". Tartuinkin toimeen välittömästi. Luulin aiemmin, etten tiedä mitään Eelsistä, mutta ilmeisesti olin väärässä - pistin jossain kirjan puolivaiheilla kokoelmalevyn soimaan ja tuttuja biisejä alkoi tipahdella korviin yksi toisensa jälkeen. Aina sitä oppii. Toisaalta Eelsin tuotannon tunteminen ei ole kirjasta nauttimisen kannalta mitenkään olennaista, koska Everett on erinomainen kirjoittaja. Ah, mitä kieltä! Sen lisäksi kirjaan on valikoitu juuri sopivan verran tarinoita elämän varrelta ja kirja on pysynyt maltillisen mittaisena (240 sivua). Enemmänkin olisi varmasti löytynyt, mutta mielestäni ehdottomasti parempi näin. Huolimatta kaikista tapahtuneista kauheuksista Everett vaikuttaa ihmeellisen selväjärkiseltä ja optimistiselta ihmiseltä. Tämä kirja on kulttejakin parempi osoitus tosielämän ihmeellisyydestä. 

vappubrunssilla

Äsken Bloggeriin kirjautuessani minua odotti hauska tasaluku:

25000, se on aika monta se. En tosin aio miettiä, kuinka moni noista on omia.

Laiska vappu takana. Menojalkaa ei vipattanut eikä muutakaan juhlatunnelmaa saanut aikaiseksi, mutta onneksi tälle päivälle oli sovittu brunssi.

Parsaa, halloumisalaattia, kananmunia, valkosipulileipää, skumppaa, muffinseja, skonsseja ja mitä kaikkea. Olen haaveillut kunnon brunssista iät ja ajat. Ihanaa, että viimeinkin siis saimme sen aikaiseksi. Suurkiitos siis isäntäväelle.

Käytiin Markon kanssa läpi kamerani kuvat ja noin 90% tänä vuonna ottamista kuvista on ruokakuvia. Tähän tulkoon muutos nyt kesäkaudella. Päätöksen kunniaksi vielä eilisen virallinen human interest -vappukuva. Melkein jo tarkenee terassilla!

Lapaset menivät kyllä käteen välittömästi kuvan ottamisen jälkeen.

Vähän kyllä Kesälatokin saattaa liittyä ruokaan, pitsalista vaikutti nimittäin harvinaisen houkuttavalta. Paras uusi juttu Joensuussa vähään aikaan.

olenko se minä?

Puhuttiin joitain viikkoja sitten vanhan ystävän kanssa tunteja. Ei oltu nähty noin kuuteen vuoteen, joten siinä oli kuuluminen jos toinenkin kerrottavana. Ystävä on hiljattain eronnut ja mietittiin myös sitä, hukkaako jokainen uuteen suhteeseen astuessaan palasia itsestään, ihan vahingossa.

Nyt olen alkanut miettiä, onko ajatus laajennettavissa kaikkiin elämäntilanteen muutoksiin. Esimerkiksi kokopäivätyön ja opintojen yhteensovittamiseen.

Muutama viikko sitten sain Maijan ja Jennan kylään lauantai-iltana ja pyörähdettiin Sointulassa. En meinannut malttaa lähteä, koska olin seurasta niin innoissani. Aamulla katkaisin kuukausia kestäneen musiikin kuivan kauden kuuntelemalla Backstreet Boysin Unbreakablea ja Never Gonea. Koin ihan todella järisyttävän ahaa-elämyksen: minähän olinkin se sosiaalinen tyyppi, joka kuuntelee popmusiikkia!

Torstaina taas raahauduttiin Jannen läksiäisistä (nou!) Ismo Alangon keikalle. En ollut ihan yhtä lieskoissa itse keikasta kuin useimmat tutut, mutta jossain välissä ehdin tuntea itseni enemmän minuksi kuin aikoihin. Minähän olin myös se tyyppi, joka käy rokkikeikoilla filtterit korvissa ja tuoppi kädessä!

Eilen vietettiin iltaa Katjan ja kaupungissa visiteeraavan Virpin kanssa ja puhuttiin näistä herätyksistä. Ja taas löysin yhden unohtuneen itseni. Olen valvomisesta aivan raato, mutta muuten mieli on taas monta astetta piristyneempi. Sen kunniaksi aion tänään olla hyvällä omallatunnolla se tyyppi, joka käy aurinkokävelyllä ja sen jälkeen makaa sohvalla, katsoo sarjoja ja juo tolkuttomasti teetä. Ja ehkä vähän Dr Pepperiä.

Tämän illan jälkeen löytyneet minät on kuitenkin syytä laittaa taas hetkeksi horrostilaan, koska viestinnän analyysitehtävä ja oppimispäiväkirja pitää palauttaa mieluusti ennen vappua. Olkoon motivaatioporkkanani se, että kirjallisia töitä on enää kolme jäljellä. Niiden jälkeen voin antaa tilaa itselleni vaikka joka ilta. Tuskin maltan odottaa.