pikaehostusta

Miksi lokakuu on aina niin hektinen?

Töissä hakkaan näppistä minkä kerkiän, mutta hoidettavien asioiden pino sen kun kasvaa. Töiden jälkeen tuntuu, etten ehdi kotona edes kääntyä, saati viettää aikaa tai nukkua tarpeeksi. Toki menot ovat pääasiassa mukavanpuoleista sorttia, mutta sekään ei auta, kun naamasta näkee kilometrin päähän, että ihminen olisi lähinnä latauksen tarpeessa.

Meikkaan arkisin aika vähän, lähinnä luotan BB-voiteen, puuterin, ripsivärin ja kulmakynän taikaan.

Huonoa: en yleensä näytä päivän päätteeksi kauhean freesiltä tai sirpsakalta.

Hyvää: erityistilanteissa ei vaadita paljon vaivautumista ja naama on kuin uusi.

Valokynää, rajauskynää, luomiväriä ja huulikiiltoa, tups tups. Korjaussarja vie parhaimmillaan viitisen minuuttia ja sitten kehtaa taas lähteä ihmisten ilmoille, ainakin hetkeksi. Tätä sovelsin viime viikolla parien synttärien ja lauantain yllättävän Areena-keikan kohdalla. Kolmen perättäisen edustusillan jälkeen tosin olin niin poikki, että sunnuntaina ja maanantaina ei olisi auttanut edes, jos olisin uinut valovoiteessa. 

Onneksi samaa pikaehostusta voi soveltaa myös kodin suhteen, tarkoittaahan lokakuu luonnollisesti myös sitä, että jos joskus ehtiikin kotiin, ei ainakaan jaksa siivota. Jaksoin perjantaina sentään lopulta edes kauppaan ja sen kunniaksi päätin panostaa eri värisiin hedelmiin. Ja kah, sehän on kuin kukka-asetelma! 

Heti näyttää viihtyisämmältä ja jostain syystä siistimmältäkin. Pitää silti ehkä raaskia syödä asetelma. Lasken sen varaan, että sisäisesti nautitut hedelmät piristävät vielä enemmän kuin ulkoisesti ihasteltuja enemmän.

Viikon päästä jo helpottaa.

äly tuli taloon

Päätös oli muhinut jo pitkään, mutta kolmisen viikkoa sitten tulin lopultakin tulokseen, että viisi ja puoli vuotta palvellut Nokiani on nyt viimeinkin tullut aikansa päähän. Pitkään eri puhelimia tutkittuani tilasin uuden, sellaisen älymallisen. Valintaa auttoi huomattavasti se, että Samsungilta tuli markkinoille melko edullinen, mutta kriteerit läpäisevä malli. Maailman tyyliin osamaksulla sen otin, mutta pänkkä kun olen, en halunnut puhelinta, jota en olisi raaskinut maksaa kerralla pois.

Kuva täältä.

Eli tervetuloa elämääni, Samsung Galaxy Trend. En vielä täysin ymmärrä sinua ja meillä on vielä omat alkukankeutemme, mutta ehkä meistä vielä ystävät tulee. Syytä olisi, sillä olemme sitoutuneet toisiimme vähintään 12 kuukauden aikajaksolle.

Iloisinta puhelimen hankinnassa oli se, että minulla oli viimeinkin syy ostaa myös tämä jo vuosia himoitsemani MouMoun pussukka. Nyt on puhelimella tyylikäs koti!

Ensimmäisenä latasin puhelimeen Twitterin, sitten Facebookin ja WhatsAppin. Nyt olen Instagramissakin. Koska olen minä, tykkäänkin eniten siitä, että melko hyvä kamera kulkee kaikkialle mukana ilman erillistä muistamista. Kuten pussukkakuvasta huomaa, sisäkuvat eivät vielä tahdo onnistua. Ulkokuvat tosin onnistuvat sitäkin paremmin. Tässä ensimmäinen ikinä kameralla ottamani kuva.

Karsikossa.

Nyt kun katsoo tuonne ulos lumisateeseen (vai onko tuo jo räntää), on vaikea ymmärtää, että kuvan ottamisesta on alle kaksi viikkoa. Voi kirpsakan raikas syyssää, olisit nyt pysynyt luonani vähän pidempään!

Niin, parisen viikkoa puhelin on tosiaan ollut käytössä. Vasta eilen kävelin päin tolppaa räplätessäni sitä kadulla. Tai liikennemerkki se oli. Mutta silti. Klassikko.

ruskaretkellä etelässä

Viime viikko oli pitkä ja uuvuttava. Koko perjantain laskin minuutteja siihen, että pääsen junaan, eikä tarvitse enää miettiä työasioista kolmeen päivään, eikä itse asiassa yhtään mitään viiteen tuntiin.

Sainkin toiveeni jarruvian muodossa vähän liioiteltuna ja olin lopulta Karkkilassa aika tarkalleen 1.30. Normaalisti en stressaa myöhästelevistä kulkuvälineistä, mutta nyt teki tiukkaa. Olotilaa ei helpottanut lauantaiaamun havainto, että olin unohtanut puolet tarvitsemistani vaatteista kotiin. Miten niin ei riitä, että ajattelee pakkaavansa tavarat laukkuun?

Päätin sitten keskittyä viikonlopun mukaviin asioihin kuvamuodossa, kun sanojen kirjoittaminen tuntuu vapaa-ajalla edelleen harvinaisen vaivalloiselta.

Kerrankin ehdin ihanaan kahvila Puustinnaan! Lounaan korvikkeena siis
fetapiirakkaa ja tosi makeaa lattea. Mitä se tekee tuossa kupissa, en tiedä.

Ex tempore kahviseura valitsi juustokakun.

Myöhästynyt synttäri-illallinen sisälsi tofua, sieniä ja bambunversoja.

Pikkulenkillä.

Vanhan työpaikkani pihapiiri jaksaa aina vetää sanattomaksi.

Vähän pitemmällä lenkillä läpi lapsuuden maisemien.

Kuvissa ei mukana: sauna, sipsut, iskälle kokkaamani ruuat, Haukkamäen kaikki ihanat talot, joihin ajattelimme muuttaa. Vaikka tyttöjen tapaaminen tapahtui aika surullisissa tunnelmissa, oli iltapäivä enemmän kuin paikallaan ja toivottavasti puhdistavaa muillekin kuin minulle.

Maanantaina tulin Helsingin kautta pois. Bussissa Turun väylän aamuruuhkassa ehti miettiä monta asiaa, Helsingin päässä ei aamutuimaan onneksi ollut ruuhkaa tai kiirettä. 

Mutta koska Kampin kammotuskeskuksesta on tullut kivojen kahviloiden, tuoreiden leipien ja herkkuleivosten luvattu maa? Palkkapäivän aattona ei oikein voinut kotiintuomisia ostella, kahvin ja uunituoreen croissantin sentään itselleni Beaniessä tarjosin. Tuntuu tosi nurinkuriselta, että päivän seesteisen hetken vietin Kampin keskuksen ensimmäisessä kerroksessa, mutta samana päivänä Joensuun Karkkisilla ahdistuin kyyneliin asti ihmispaljoudesta ja hälinästä.

Kaikkea sitä.

Esimerkiksi näitä! 30 gramman sipsipussit - myös salt & vinegar - ovat viimeinkin rantautuneet Suomeen. Tai ainakin Kampin K-Supermarkettiin. Ehkä siis jollain aikavälillä tänne itärajallekin. Juhuu!

syyskuun kirjat

Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo

Erittäin kiinnostava kirja: neljän päähenkilön elämää sanelee fyysinen kipu eri muodoissaan ja samalla tutkitaan, kuinka elämät kietoutuvat yhteen. Typotin ensin, että "kieroutuvat" ja siitäkin on pitkälti kyse. Tämä on siis omalla tavallaan varsin psykologinen romaani - josta olisi kuitenkin pitänyt kirjoittaa mietteet ylös heti lukemisen jälkeen, sillä nyt muistan enää kirjan tunnelman ja sävyjä. Ja sen, että aina kun alkoi tykätä jostain hahmosta, kyseinen henkilö teki jotain äärimmäisen epäsympaattista. Realistista? Ehkä. Ikävää luettavaa? Kyllä. Silti kehottaisin tarttumaan tähän romaaniin, en ainakaan muista lukeneeni mitään sen kaltaista aiemmin.

Charlaine Harris: Verta sakeampaa
En edes halunnut lukea näitä enempää ja silti. Pahuksen Harris, sinä nykyelämäni Tuija Lehtinen.

Sue Townsend: Two Woman Who Went to Bed for a Year

Tarina naisesta, joka välittömästi lasten kotoa muuttamisen jälkeen menee makaamaan sänkyyn, eikä poistu sieltä vuoteen. Paikoin tosi koskettava, koko ajan absurdi. Olisin ehkä nauttinut tästä enemmän, jos valtaosa sivuhahmoista ei olisi ollut niin vahvoja karikatyyrejä. Ainoa (melkein) koko ajan uskottava hahmo oli Eva itse. Mielestäni kirja on hatunnosto kaikille kotiäideille ja etenkin niille, joiden perheet eivät usko, että sekin käy työstä. Kiva kyllä lukea Townsendilta aikuisille suunnattu kirja, aiemmat kokemukset kun rajoittuvat vain Adrian Hadrianus Molen päiväkirjoihin. Lisäksi pakko kunnioittaa naista, joka on tehnyt mittavan uran kirjailijana, vaikka oppi lukemaan vasta  8-vuotiaana, lähti koulusta 15-vuotiaana ja on tätä nykyä virallisesti sokea, mutta silti kirjoittaa ja twiittaa menemään, minkä kerkeää. Girl power, vai miten se nyt meni?

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus ja kieromieli Kristus

Kiinnostava ajatusleikki Jeesuksen elämästä - ja sopivan autenttisella kielellä kirjoitettuna! Tuntui siis koko ajan vähän raamatulliselta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että tekstin lukeminen olisi ollut edes tällaiselle raamattu-ummikolle vaikeaa. Pintapuolisesti melko harmiton, mutta Pullmanilla on kuitenkin asiaa niin ihmisestä, uskonnosta kuin historiastakin. Ärsyttävää: en ole nähnyt Dogmaa vuosikausiin ja silti muistan jatkuvasti, että tämän kirjan nimi olisi Jeesmies Jeesus.

Kuunneltuna:

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita / teoksesta Korppi ja kultakuoriainen sekä muita kertomuksia

Kuuntelin tämän autossa, eikä se ollut ehkä paras mahdollinen valinta. Ajaessa en pysty samalla tavalla keskittymään tarinaan, eikä Lars Svedbergin ääni auttanut asiaa. Useimmat tarinoista olivat onneksi ennestään tuttuja, joten pysyin kärryillä melko hyvin. Poe on kyllä käsittämätön kirjailija: tekstissä mainitaan vuosiluvuista lähtien kaikkea mahdollista, mutta tarinat itsessään ovat silti ajattomia - ja tuttuudestaan huolimatta melko kuumottavia. Toimii aina.

pie myth: busted

Opittua 1: Ei ikinä pitäisi antaa jotain "aikamäärettä" seuraavalle blogitekstille. Elämä tulee kumminkin tielle ja kirjoittaminen unohtuu.

Opittua 2: Karjalanpiirakoiden tekeminen ei olekaan salatiedettä. Kuka olisi arvannut?!

Tein karjalanpiirakoita ensimmäistä kertaa yläasteen köksäntunnilla, eikä varmaan tarvitse erikseen painottaa, että ihan päin pyllyähän se meni. Saatiin aikaan rumia rimpuloita ja mahdollisesti palovammoja. Homma tuntui harvinaisen työläältä ja lähes mahdottomalta oppia.

Muutama vuosi sitten Annan polttareissa emäntätestiin joutunut morsian opetti meitä muita tekemään piirakoita. Taisin saada aikaan pari ihan kelvollista, mutta silloinkin joku muu teki muistaakseni esivalmistelut etukäteen eli minulla ei ollut mitään käsitystä piirakoiden tekovaiheista tai vaaditusta työmäärästä.

Kavereiden kanssa ollaan yritetty karjalanpiirakkatalkoita jo ikuisuus useammallakin eri kombolla ja viime lauantaina viimeinkin tärppäsi.

Ja kah, opinhan piirakkamestariksi minäkin! 

Paitsi taikinan tekemisen ja valmiiden piirakoiden voitelun hoidin vain sivustakatsojana.

Vain muutamalla oli aiempaa vakavastiotettavaa piirakkakokemusta, mutta hyvin näytti tiimityöskentely sujuvan. Yhdestä kuoriutui tehdasasetuksilla kaulija, toisesta rypyttäjä, kolmannesta voitelija ja niin edelleen.

Maistoin myös ensimmäistä kertaa kotona tehtyä perunapiirakkaa. Ihan superhyviä! Vähän suolaisia tosin, mutta siitä en voi syyttää kuin itseäni, koska tein soseen valmiiksi. Vaan aina oppii.

Piirakkalinjasto.

Ensimmäinen satsi uunista ulos.

Perunaversiot, naaaaaaaam! Paistamisen jälkeen näytti vielä paremmalta.

Kokemuksesta rohkaistuneena voisin nyt kuvitella tekeväni piirakoita uudemmankin kerran, ehkä jopa itsekseni. Silloin kyllä nautin kasvis- ja proteiinipitoisia välipaloja, kiinalaisten lettujen ja karkkien popsiminen paistohommien välissä ei nimittäin ollut ollenkaan peliliike (tässä myös selitys viimeksi mainitsemaani hiilariähkyyn).

Minkähän perinneruuan sitä selättäisi seuraavaksi?