marraskuun luetut

Tuomas Lius: Haka

Lius on ollut Maijan suosituksesta lukulistalla ikuisuuden. Nyt viimeinkin sain lainattua Hakan kirjastosta ja kuinka sattuikaan, onnistuin vahingossa lainaamaan sarjan ensimmäisen osan. Huippuhauska kirja! Kovaksikeitetty dekkari, jossa seikkaillaan Pohjois-Karjalassa. Hihittelin junassa ääneen, kun käänteet veivät Liperiin, Käsämään, Kimmeliin ja Tiedepuistollekin (ja Varkauden Teboilille, mutta se ei ole Pohjois-Karjalassa). Kaikki erittäin sujuvalla suomen kielellä kirjoitettuna. Onneksi tämä on trilogia, niin ei tarvitse vielä heittää hyvästejä. Olen jo ehtinyt suositella monelle, suosittelen edelleen.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Itkonen on ollut lukulistalla vielä Liustakin pidempään. Jostain syystä Itkosen romaaneihin tarttuminen on kuitenkin ollut erityisen hankalaa ja lopulta kirjastosta sattuikin mukaan tämä novellikokoelma. Tykkäsin - välillä enemmän, välillä vähemmän. Pidin kovasti Itkosen kyvystä kirjoittaa sujuvasti eri näkökulmista. Parhaiten kolahti ehkä Ei minun elämäni, vaikka keski-ikäisen naistenlehtitoimittajan näkökulma taitaa olla minulle vähintään yhtä vieras kuin kirjailijallekin. Veikkaisin, ettei romaaniin tarttuminen ole enää tämän jälkeen niin hankalaa.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta

En ymmärrä, miten Erlend Loe on voinut kirjoittaa yhden lempikirjani, mutta kaikki muut tuotokset ovat olleet äärimmäisen hitaita ja hankalia lukukokemuksia. Kaikkia yrittämiäni en ole saanut edes loppuun. Tosiasioita Suomesta tipahtaa jonnekin kahden ääripään väliin. Teksti on tajunnanvirtaa ja jälleen kerran minun oli vaikea saada päähenkilöstä mitään tuntuvaa otetta. Lopulta pääsin kuitenkin kerronnan rytmiin kiinni ja kirjan loppupuolisko hujahtikin paljon kivuttomammin kuin alku, välillä jopa mukavasti. Silti päällimmäisenä tunteena on lähinnä "ihan kiva", hyvänä kakkosena vanha tuttu "ehkä taas jätän Loen rauhaan joksikin aikaa".

Sapphire: Precious: Harlemilaistytön tarina (ilmestynyt aiemmin nimellä Ponnista!)

Noteerasin Precious-elokuvan sen ilmestyessä, mutta en nähnyt sitä ja tarkemmat juonikuviotkin jäivät selvittämättä. Tartuinkin kirjaan tausta-ajatuksella "tämä oli kai vähän rankka, mutta ihan hyvä". Melkoista aliarviointia molemmat. Todella hyvä kirja, mutta niin kauhea tarina, että itku meinasi päästä noin vartin välein. Juuri siitä syystä tämä onkin tärkeä tarina kerrottavaksi. Precious saattaa olla fiktiivinen, muttei valitettavasti varmastikaan erityisen liioteltu hahmo ja todennäköisesti tavallisempi kuin ymmärrämmekään. Toivottavasti Precious sinnikkyydessään ja toiveikkuudessaan tavoittaa myös ne, joille tarinan asetelma on tutumpi. Yleensä en kestä puhekielisiä suomennoksia, mutta sekin oli mielestäni harvinaisen onnistunut. Sattumoisin päivää kirjan lukemisen jälkeen Teema näytti filmatisoinninkin telkkarista. Tallensin, katsomiseen kerään vielä voimia.

Frank Herbert: The Prophet

Jee! Viimeinkin on Dyyni luettu! Jee! Oli siinä kyllä merkillisen paljon kahlaamista, vaikka tämä kolmas osa olikin minulle helpoin ja tarinakin alkoi olla melkoisessa imussa. Kaiken kaikkiaan voin nyt todeta, että minustakin Dyyni on ihan oivallinen opus ja klassikko syystä. Ennen kaikkea opin kuitenkin sen, etten enää ikinä lupaa lukea jotain "ihan kohta". 

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Aivot sauhusivat edellisten jälkeen sen verran, että ajattelin lukea mukavan saturomaanin ennen siihen perustuvan tanssiesityksen näkemistä. En minä muistanut, että Pessi ja Illusia kertoo sodasta! Ihana saturomaani tämä lapsille lyhennetty versio olikin, jos ei lasketa esimerkiksi kertojan joulua rintamalla, kranaatinsirpaleiden surmaamaa herra leppälintua tai ojassa kuolleena makaavaa sotilasta, jolla olisi seuraavana päivänä alkanut loma. Huh. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tarinan pariin tuli noin 20 vuoden tauon jälkeen palattua, kaunis ja varsin filosofinen teos kuitenkin on kyseessä, enkä usko, että lapsena nyansseja tuli tarinan seasta poimittua (toistan: en minä muistanut, että tämä kertoo sodasta). Ei ihme, että Pessi ja Illusia on alunperin suunnattu aikuisille. Sen version voisikin ottaa lukulistalle seuraavaksi.

Charlaine Harris: Veren perintö

Tämä oli sitten oikeasti sitä nollausta. Tarpeeseen tuli, mutta pakko sanoa, että juonikuviot alkavat näin kuudennen kirjan kohdalla viimeistään karata lapasesta. Enkä ole vielä edes tähän mennessä ilmestyneiden puolivälissä.

tähdet, tähdet

Nuorena vihasin jouluvaloja inhohimoisesti. Jokavuotisen perinteen mukaisesti kiersimme siskon kanssa parhaiksi havaituilla asuinalueilla ihmettelemässä sinisiä valokaapelivirityksiä ja vilkkuvia kauhukokonaisuuksia. Olin vakaasti sitä mieltä, että omaan kotiini ei koskaan jouluvaloja tule. Samalla pannaan joutuivat kaikki tonttu- ja lumiukkoaiheiset koristeet ja muut krääsähirveydet.

Vieläkään en joulukrääsästä perusta ja kaikki vilkkuvat, siniset ja kaapeliasiat ovat edelleen mielestäni kammottavan rumia. Muutaman vuoden olen kuitenkin huomannut haaveilevani jouluvaloista, pienistä, sievistä ja kirkkaista valopilkuista pimeän keskellä.

Hypisteltyäni nyt kolmatta syksyä Clas Ohlsonilla samaa valosarjaa yllätin eilen itseni paketti kädessä ihan kassalta asti. Tähtivalosarja on aina tähän asti tuntunut kalliilta turhakkeelta, mutta ehkä kaksi vuotta on loppupeleissä tällaisessa ostoksessa tarpeeksi pitkä harkinta-aika. Tai ainakin voisi olettaa, että sarja miellyttää silmääni myös tulevina vuosina.

Livenä efekti on huomattavasti vähemmän vihreä.

Ja oi miten kivalta kotona nyt näyttääkään. Kun olin saanut viritettyä tähdet ikkunaan, innostuin myös kaivamaan kaapista loput kynttilälyhdyt ja pöydänkin esille sen vallanneen lehtivuoren alta. Kelpaa.

Mutta onko tämä nyt sellainen "anna pikkusormi, se vie koko käden"-tyyppinen skenaario? Viikonloppuna nimittäin huomasin haaveilevani myös joulukuusesta olohuoneen nurkassa. Sitä saa koti kyllä odottaa vielä ainakin seuraavat kolme syksyä. Tai ainakin sitä, että vietän joulun kotona.

dweezil soitti, minä havainnoin

Minua aina huvittaa, kun joku käy katsomassa mitä tahansa taidetta ja jälkipuinnin sanoilla "enhän minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta..." Jotenkin en jaksa muistaa, että joskus se on rehellisin mahdollinen reaktio.

Näin kävi minulle eilen, kun Markon synttärilahjan muodossa päädyin katsomaan Zappa Plays Zappaa Kulttuuritalolle. Lopputuloksena oli, paremman termin puutteessa, varsin antropologinen keikkakokemus.

Frank Zappa on minulle tuttu lähinnä hahmona ja muutamina Markon esitteleminä suosikkiralleina. Nostan hattua uralle, mutta oma-aloitteisesti en muista koskaan Zappaa kuunnelleeni. Eli enhän minä keikasta oikeasti mitään ymmärtänyt, mutta olihan se kovasti viihdyttävää seurata ihan järjettömän taitavia muusikoita ja vuosikymmenien fanituksen aiheuttaman hurmoksen vallannutta yleisöä.

Että onneksi mentiin.

Alkupuoliskolla tuli kaikki härötilutus, väliajan jälkeen kuultiin popimpaa tuotantoa. Keikka kestikin arviolta sata vuotta (3,5 tuntia) ja siinä sivussa ehti miettiä yhtä sun toista. Isoimmaksi miinukseksi koin selkeän johtohahmon puutteen. Ben Thomas oli käsittämättömän taitava, mutta ihan vielä karisma ei riittänyt pitämään hommaa kasassa, vaikka tyyppi näyttää olleen yhtyeen päävokalisti jo lähemmäs viisi vuotta. Muitakaan ottajia ei manttelille ollut. Harmi.

Ehkä tästä syystä intouduin myös miettimään mahdollista työpaikkailmoitusta: "Etsitään monia eri tyylejä ja rekistereitä hallitsevaa laulajaa, joka taitaa lisäksi kitaran, vetopasuunan, munniharpun ja beatboxauksen. Olethan valmis pistämään itsesi likoon myös tanssien ja hyväksyt, ettet ole show'n tähti! ps. syvä ymmärrys Frank Zappan tuotannosta pakollinen." Ehkä tässä tilanteessa ylitsehyökyvä karisma on jo liikaa vaadittu.

Kulttuuritalolla oli liian vähän henkilökuntaa, joten narikassa/baarissa kaikkia selvästi harmitti ja stressasi. Tunnelma salissa oli kuitenkin pääasiassa hyvä ja innostunut. Yleisön ikähaitari taisi liikkua välillä 10-75, mutta painopiste oli selkeästi 50-60-vuotiaissa miehissä, joista iso osa näytti siltä, ettei rokkikeikoille enää helposti lähdetä. Ihaninta olikin seurata yleisön lämpenemistä, menneen fanituksen nousemista takaisin pintaan ja paikoin suoranaista sekoamista. Pisteet siis yleisölle fiilistelystä, bändille taas erinomaisesta soitannasta ja näkyvästä rakkaudesta soitettuun tuotantoon. Lisäksi suomipisteet Satumaan mahduttamisesta ensimmäisen puoliajan loppuun. Näytti ja tuntui olevan tunnelma sekä lavalla että lattialla siinä vaiheessa korkealla katossa.

Siellä hihittelimme yhdessä, kauluspaitasedät, vanhat hipit, nuoret progenörtit, paljettitoppibilettäjät, 10-vuotiaat tenavat ja minä, kaikki sulassa sovussa.

sofian matkassa

Kohtalokkaaksi tangoksi naamioitu tanssillinen kuntoliikunta on erinomainen stressinpoistaja ja fiiliksennostattaja. Mutta mitä tehdä, jos kaukana ja usein myöskin kaukomailla majaileva ystävä ilmoittaa olevansa kaupungissa juuri - ja ainoastaan - viikkoja odotetun tanssitunnin aikaan?

Sanomattakin selvää, että ystävä, omenasacher ja santsiglögi kiilaavat edelle. Pari tuntia maailmanparannusta, höpäjöintiä popkulttuurista ja tuomitsematonta ymmärrystä arjen ankeuksista tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Koska kakkuja ja munkkeja on mahtunut muihinkin hetkiin lähipäivinä, tangoamisellekin olisi tarvetta. Olo on karu kovin tukkoinen. Loppuviikko menee maailmalla, mutta ensi viikon tangoja ja muuta ohjattua liikkumista odotellessa voisin edes yrittää pysyä erossa rasvaisista leivonnaisista.

Kahvihetkestä kotiuduttuani hyökkäsin taas digiboksin kimppuun. Boksiparka on muutenkin kovilla ja Teeman elokuvafestivaali lisäsi kierroksia entisestään. Katsottavaa olisi siis noin miljoonasti enemmän kuin aikaa, mutta josko tästä yksi kerrallaan selvitään. Lyhyen kestonsa takia tiistai-illan elokuvaksi valikoitui Sofia Coppolan Somewhere.

Hyvä valinta.

Lehtikirjoittelun luonteesta päättelen, että noin koko muusta maailmasta  poiketen, minulla ei ole erityistä viha- eikä rakkaussuhdetta Sofia Coppolaan. Somewhere on kuitenkin ollut katsomislistalla ilmestymisestään asti ja voi miten hyvin se minulle toimi. Elokuvassahan ei sinällään tapahdu yhtään mitään ja silti se vangitsi sohvannurkkaan puoleksitoista tunniksi varsin tehokkaasti. Jotain ohjaajan pitää tehdä todella, todella oikein, että ensimmäinen dialogiton 15 minuuttia hujahtaa ohi. 

Tai että jaksaa katsoa minuuttikaupalla tätä:

(Oikeasti en tiedä, kauan tämä naamiokohtaus kesti. Toisaalta se tuntui ikuisuudelta, toisaalta meni ohi liian nopeasti. Ja miksi Stephen Dorff kipsinaamiossa on niin pelottava? Kysynpä vaan.)

Ja tosiaan, se kesto. Voi miten piristävää katsoa puolitoistatuntinen elokuva. Siinäkin ajassa ehtii sanoa (tai Somewheren tapauksessa ehkäpä jättää sanomatta) ihan tarpeeksi. Kiireenkin keskellä ehtii istua siksi aikaa alas ja rauhoittua, kun taas 2,5-tuntiset, saati yli kolme tuntia kestävät, leffahetket on jo huomattavasti hankalampi järjestää.

maapähkinävoikakkunen

Marko täytti pyöreitä ja mikäs sen parempi tekosyy kokeilla viimeinkin jättimäisen Reese's Peanut Butter Cupin tekemistä. Itse tekeminen oli helppoa, mutta koska joka välissä piti pohjan/täytteen/kuorrutteen antaa levätä, vierähti leipomuksen parissa koko perjantai-iltapäivä ja vähän iltaakin.

Hyvää ja maapähkinäistä oli, mutta resepti kaipaa vielä vähän hiomista. Johtuiko suomalaisista raaka-aineista, liiallisesta vatkaamiseta vai mistä, mutta täytteen ja kuorrutteen koostumus jäi varsin löysäksi ja leikkaaminen oli sotkuista. Onneksi itse syömistä pehmeä rakenne ei haitannut.

Alkuperäinen ohje täältä.

Pohja:
115 g huoneenlämpöistä voita
1,25 dl tomusokeria
1 keltuainen
¾ tl vaniljauutetta
> 3 dl vehnäjauhoa
0,6 dl kaakaojauhetta

Täyte:
85 g huoneenlämpöistä voita
1,75 dl maapähkinävoita
1,2 dl siivilöityä tomusokeria
2 rkl kuohukermaa

Päällys:
1,2 dl kuohukermaa
100 g tumma(hko)a suklaata

Koristeeksi:
Sormisuolaa

1. Tee taikina: Vatkaa pehmeä voi ja tomusokeri yhteen (n. minuutti). Lisää keltuainen, vanilja ja vatkaa kunnes taikina on tasaista. Kääntele mukaan voi ja kaakaojauhe ja vatkaa rauhallisesti, kunnes seos on tasaista. Anna levätä kelmutettuna jääkaapissa ainakin tunti.

2. Lämmitä uuni n. 160 asteeseen. Kaulitse taikina kahden leivinpaperin välissä n. 35 cm pyöryläksi. Asettele taikina 24 cm piirakkavuokaan ja painele reunoille. Anna levätä jääkaapissa 20 minuuttia.

3. Paista pohjaa n. 15 minuuttia piirakkapainojen alla (myös kypsentämätön riisi tai kuivat herneet käyvät). Poista painot ja maista vielä n. 5-10 minuuttia. Jäähdytä.

4. Valmista täyte: sekoita yhteen voi, maapähkinävoi, tomusokeri ja kerma. Vatkaa kunnes seos on tasaista.

5. Levitä täyte mahdollisimman tasaisesti jäähtyneelle pohjalle. Anna levätä jääkaapissa n. 30 minuuttia.

6. Tee suklaakuorrutus: laita rouhittu suklaa kulhoon. Lämmitä kerma kiehuvaksi ja kaada suklaarouheen päälle. Anna levätä n. 2 minuuttia ja sekoita tasaiseksi. Kaada kuorrute täytteen päälle ja anna levätä huoneenlämmössä 2 tuntia tai jääkaapissa 30 minuuttia. Lisää sormisuola juuri ennen tarjoilua.

Suolahippuset päällä ovat erityisen olennainen osa herkkukokemusta.