joulukuun luetut

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Rosenlund kirjoittaa riipaisevan omakohtaisesti suomalaisesta köyhyydestä. Kirja oli niin henkilökohtainen, että lukija väistämättä tuntee tirkistelevänsä. Koska tarina ei etene kronologisesti vaan oli enemmän tajunnanvirran ja jutustelun välimaastoa, minusta ainakin tuntui että vakoilin paitsi Rosenlundin elämää, myös päänsisustaa. Kokemus on siis vaivaannuttava, mutta täyttää tarkoituksensa. Suomalaisesta köyhyydestä ei mielestäni vieläkään puhuta tarpeeksi ja toivonkin, että tämä kirja löytää tiensä myös asioista päättävien luettavaksi.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Olen kasvanut uskonnottomassa kodissa, enkä tiedä minkään maailman uskovaisten elämästä oikeasti yhtään mitään. Lestadiolaisuudeesta tiedän vielä vähemmän, enkä taida olla ainoa. Yhteisö on pieni eikä ulkopuolelle paljon tietoa valu - isoja skandaaleja lukuun ottamatta. Siksikin tämä Rauhalan romaani oli avaava ja hieno lukukokemus. Lukija pääsee kurkistamaan lestadiolaisyhteisön sisälle ihan tavallisen perheen näkökulmasta. Vanhempien alati kasvavan väsymyksen ohella eniten raastoi pienen lapsen ahdistus helvettiin joutumisesta milloin mistäkin syystä. Puistattaa. Vaikka ns. päivittämistarpeet nousevatkin romaanin vahvimmaksi teemaksi, Taivaslaulu ei tuomitse, eikä herätä minussa lukijana tarvetta tuomita, itse lestadiolaisuutta uskontona. Tai sen enempää mitään muitakaan uskontoja. Siinä yksi hyvä syy pitää tästä kirjasta. Se toinen syy on harvinaisen kaunis suomen kieli ja todella sympaattiset päähenkilöt. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Erittäin hyvä. Erittäin tärkeä. Kannattaa lukea.

Sean Stewart: Kehä

Kehä on kantensa perusteella romaani Teksasista, aaveista ja täydellisistä pop-kappaleista. Musiikkiin keskityttiin harmillisen vähän, mutta ei se lukukokemusta haitannut, sillä tarina oli mielenkiintoinen. Kaikin puolin hauska satunnainen valinta fantasiahyllystä: ei liian eeppistä, vain elämässään hukassa oleva kolmekymppinen mies ja kasa häiritseviä aaveita. Tykkäsin.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Toinen kummitusromaani! Heiteltiin Maijan ja Sannan kanssa ideoita ilmaan potentiaaliseksi joululukemiseksi ja jossain sen keskellä keksin Aikamatkustajan vaimon, joka on edelleen lukematta. Kirjastossa lannistuin liian paksusta kirjasta, mutta nappasin saman kirjailijan toisen teoksen. Hyvä näin! Hänen varjonsa tarina piti otteessaan hyvin alusta asti ja sisälsi tarpeeksi seikkailua, yliluonnollisuutta ja ihmissuhdekiemuroita minun tarpeisiini. Niffenegger kirjoittaa ihanan luettavaa, muttei missään nimessä tylsää kieltä ja tässä olikin pitkästä aikaa romaani, jota en malttanut laittaa sivuun mennäkseni nukkumaan. Loppuratkaisua en enää niin hurrannut, mutta mitäs pienistä. Erinomaista lomalukemista ja aiheutti taas kaipuun kävelemään Lontoon kaduille. Ensi kerralla varmasti myös käyn siellä Highgaten hautausmaalla, enkä eksy lähistöllä olevaan Subiin.

Kuva täältä.

Oras Tynkkynen: Pieni maailmanpelastusopas

Oras Tynkkynen on kirjoittanut oppaan, jossa eritellään kymmenen maailman ongelmaa, kymmenen mahdollista ratkaisua ja lopussa vielä kymmenen pientä tekoa, joita jokainen voi soveltaa omassa elämässään maailman pelastamiseksi. Koska olen ennenkin näitä asioita miettinyt, ei kirja sisältänyt sinällään radikaalin uutta tietoa minulle Ongelmien lukeminen putkeen oli siitä huolimatta rankkaa, eikä tunne helpottanut juurikaan ratkaisuihin päästessä. Kiitän kuitenkin kansantajuista tekstiä ja hyvin tiivistettyä asiaa (lukujen pituus oli n. 15 sivua) ja suosittelenkin tätä ihan kaikille luettavaksi ja pureskeltavaksi. Eniten harmittaa, että kirja tuskin löytää tietään niille ihmisille, joille sen lukeminen olisi eniten tarpeen. Pienet teot oli jaettu kolmeen kategoriaan: jos haluat tehdä vähän, vähän enemmän ja paljon. Kiva oli huomata, että itse sijoitun monissa jo toiseen tai jopa kolmanteen! Petrattavaa on toki edelleen, mutta toivoa tämä herättää. Ehkä maailma ei olekaan vielä menetetty.

ps. Pieni maailmanpelastusopas löytyy myös verkosta: orastynkkynen.fi/maailmanpelastus.

toiveita tulevalle vuodelle

Synkkä loppuvuosi painaa ilmeisesti edelleen, koska tulevaisuuden toiveiden listaaminen on tuntunut tosi vaikealta. En mukamas haaveile mistään, en isoista enkä pienistä asioista. Tästä voisi päätellä, että kaikinpuolinen relaaminen olisi tarpeen. 2014 olkoon rentoutumisen teemavuosi.

Marko aina sanoo, etten ymmärrä vapaapäiviä, kun olen koko ajan tekemässä jotain. Olen luonteeltani puuhastelija ja kieltämättä ahdistun, jos päivät valuvat ohitseni huomaamatta, enkä saa mitään aikaan. Mutta josko oppisin vaikka ajattelemaan, että yksi mielekäs tekeminen päivässä riittää. Ja että jumppa lasketaan mielekkääksi tekemiseksi.

Aion myös jatkaa hyväksi havaittua systeemiä työpäivinä siivoamisesta. Arkivapaatkin ovat huomattavasti rentouttavampia, jos ei ensimmäiseksi aamulla kaiva imuria kaapista.

Muutenkin pitäisi kaiketi vähentää päänsisäisiä kierroksia. Tykkään esimerkiksi ihan älyttömästi lukupäiväkirjan pitämisestä blogiin, mutta sen myötä lukeminenkin on alkanut toisinaan tuntua suorittamiselta ("pitää ehtiä lukea loppuun seuraavan kolmen päivän aikana, kuukausi vaihtuu!"). Harjoittelen tämän kanssa hellitämistä heti alkuvuodesta: aloitin uuden Westön lukemisen hiljaksiin tapaninpäivänä ja tyynesti jätin sen päiviksi sängyn viereen vuoden vaihtuessa. Siitäs saat, sisäinen suorittaja! Sinullekin tiedoksi, että vuonna 2014 yritän lukea vain ilokseni.

Vuonna 2014 haluaisin myös oppia käyttämään taas koruja. Haluaisin saada talouden kunnolla tasapainoon: säästää huolellisemmin ja saada rahat riittämään paremmin myös viimeisille päiville ennen palkkapäivää. Haluaisin myös säästää kukkaroni ohella ympäristöä ja haaskata ruokaa vähemmän. Edellisistä huolimatta aion sallia edelleen itselleni ulkona syömistä ja kahvittelua tasaisin väliajoin ilman huonoa omaatuntoa. Haluan matkustaa ja koota ainakin yhden palapelin. Tavoitteena olisi myös venytellä säännöllisemmin. Hankintojen puolelta haaveissa siintää uusi sänky ja hylly- tai yöpöytäratkaisu makkariin. Ja josko kahden vuoden harkinnan jälkeen saisin hankittua myös sen kokovartalopeilin.

Keräilin toiveita viime vuoden tapaan myös kuvamuodossa, koska koin sen kovin inspiroivaksi. Jostain syystä tästä tuli visuaalisesti paljon edellistä levottomampi - ja jotenkin punaisempi. Jännän äärellä.

Toiveissa olisi, että vuoden kuluessa minusta tulisi ihan paperillakin avopuoliso, mutta tämä on toistaiseksi viranomaistahojen käsissä. Saa pitää peukkuja.

vuosikatsaus

Tapanani on ollut listailla toiveita uudelle vuodelle ja sitten vuoden lopuksi kerrata, miten kävi ja kuinka paljon toteutui. 7.1. 2013 kirjoitin seuraavaa:

Toivon, että jaksaisin panostaa omaan hyvinvointiini: liikkua ilokseni, nukkua tarpeeksi, syödä hyvin sanan kaikissa merkityksissä. Että muistaisin käyttää kasvovettä ja hammaslankaa säännöllisesti. Saisin opinnot pakettiin ilman suurempaa stressiä - mihin kuuluu olennaisesti tehtävien tekemisen aloittaminen vähän aiemmin kuin deadlinen jo vaaniessa nurkan takana. Lisäksi haluaisin viettää laatuaikaa ihmisten kanssa myös arjen keskellä ja varata aikaa itselle: lukea ja katsoa hyvä sarjoja, käydä elokuvissa ja syödä kasapäin avokadoja. Pitää kodin suurin piirtein siistinä ja muistaa ostaa itselleni leikkokukkia aika ajoin. Ja viimeinkin sisustaa makuuhuoneeni loppuun, se jos mikä on olennaista hyvinvoinnille.

[...]

Viimeinen toiveeni alkaneelle vuodelle siis saada taas keho ja mieli keskenään tasapainoon. Ilman nipottamista ja toivottavasti myös ilman ravintoainelaskureita.

Jos joku meni tänä vuonna kunnialla, niin opiskelu. Tunnollisesti heräsin viikonloppuisinkin aikaisin lukemaan tenttiin, ettei jäisi kaikki tahkottavaksi viimeisinä päivinä. Sain hyviä numeroita ja kirjallisista töistä asiallista palautetta. Stressaamatta tämä ei tietenkään onnistunut, mutta ehkä kaikkea ei voi vaatia. Sarjoja katsoin enemmän kuin aikoihin ja kirjojakin meni varsin ansiokkaasti, laskentatavasta riippuen tasan (äänikirjat mukana), vähän yli (tenttikirjat mukana) tai vähän alle 60 (vain luetut, ei-tenttikirjat).

Kasvovettä muistin käyttää, hammaslankaa vähän laiskemmin, mutta melko hyvin sentään. Laatuaika tuntuu hävinneen varsinkin loppuvuodesta kuin tuhka tuuleen ja elokuvissakin olen käynyt vähenevässä määrin. Siivosin vaihtelevasti, leikkokukkia ostin ehkä kahdesti, makuuhuone on edelleen sisustamatta. Liikuin enemmän velvollisuudesta, nukuin enimmäkseen liian vähän. Söin ihan liian vähän avokadoja ja muutenkin olen stressannut syömisestä normaalia enemmän. Keho ja mielikään eivät siis ole ihan niin tasapainossa kuin voisivat olla.

Ehkä kuvallinen onnistumisprosentti on parempi?

Kuusi yhdeksästä. Hmm. En ole pettynyt, koska tärkeimmät, kuten Robbie, Pariisi ja kirjastonhoitajaopinnot tuli saavutettua. Vihersmoothiet, zenit ja makuuhuoneen uudet kivat kalusteet siirtykööt ensi vuoden haaveisiin.

Mietin asiaa eilen illalla ja olin varma, että tänä vuonna panostin kotimaanmatkailuun. Sitten muistin tosiaan käyneeni Tallinnassa. Ja siellä Pariisissa. Oho. Kesällä reissasinkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ihanan paljon, kun näin jälkikäteen muistelee esimerkiksi helatorstain teatterimatkaa, kesälomalla tehtyä roadtripiä, viikonloppua Mikkelissä ja kulttuurilomasta pääkaupunkiseudulla.

Tinttamareski Kansallisteatterin pienen näyttämön aulassa toukokuussa.

Sannan ikuistamana Orsayssa kesäkuussa.

Markon kuvavisio Turun tuomiokirkolta heinäkuussa.

Selfie Tallinnan vanhankaupungin muurilla elokuussa.

Hyviäkin hetkiä siis ehdottomasti löytyy, mutta kaiken kaikkiaan vuosi 2013 on tuntunut tosi raskaalta, enkä varmasti tule muistelemaan sitä hyvällä. Koko ajan on pitänyt olla huolissaan jostakin ja ahdistuskertoimet ovat huidelleet pilvissä. Töissä on ollut stressaavaa milloin mistäkin syystä, enkä vieläkään ole oppinut jättämään kaikkia murheita työpöydän ääreen kotiin lähtiessäni. Ainakin nyt siis tuntuu siltä, että koko ajan on käynyt ylikierroksilla ja romahdus on vain nurkan takana.

Oma terveys on sentään pitänyt kutakuinkin puolensa, mutta lähellä on myllertänyt ihan liikaa. Ei enää yhtään minkään maailman myyräkuumeita, munuaisaltaan tulehduksia saati niitä vakavampia asioita ensi vuonna, kiitos. 

2014 olkoon siis kaikin puolin parempi. Mutta se ei ole vielä tämän päivän asia.

kylässä

Tasaisin väliajoin joudun muistuttelemaan itselleni että toisinaan on ihan ok kutsua itsensä kylään jonnekin. Parhaassa tapauksessa voi nimittäin käydä niin, että on juuri sitä kaivattua seuraa, mutta asunnon omistajan pää toimii yhtä hitaalla kuin omakin siellä sohvan pohjassa.

Jos kyläpaikka sattuu lisäksi sijaitsemaan vähän kauempana, saa samalla reippailtua ja raitista ilmaa. Lauantaina oli kyllä niin harvinaisen kurja sää, että mieluusti olisin kerrankin kulkenut bussilla - mutta kun niillä ei voi kulkea haluttuun suuntaan mitenkään järkevästi, reippailu oli väistämätöntä. No, ainakin illemmalla nukutti.

Muutenkin tuntuu, että viimeisten kuukausien aikana kotisohvalta yhtään minnekään poistuminen on ollut työn ja tuskan takana, eikä nämä erityisen harmaat välipäivät ole auttaneet yhtään. Pään ympärillä leijuu harmaa usva oli sitten sisä- tai ulkotiloissa.

Kun hyllyssä on vielä roppakaupalla teetä, viltin alla lämmin ja telkkarista tulee enemmän kuin tarpeeksi kiinnostavia asioita, nauliintuminen paikalleen vaikka joka ilta on turhankin helppoa. Arvostan Ylen tarjontaa ja hiljaisia koti-iltoja, mutta sosiaalinen kanssakäyminenkin on tunnetusti ihmiselle hyväksi. Eli kun kerran liikkeelle pääsin, kävin kyläilemässä myös sunnuntai-iltana! Aika villiä.

Turha varmaan pelätä, että moinen sosiaalisuus jatkuu, sillä saimme joululahjaksi Netflixin kahdeksi kuukaudeksi ja ilmainen koekuukausikin on käyttämättä. Voisinkin ajastaa jollain hienolla internetkellolla tämän postauksen ilmaantumaan tietoisuuteeni taas joskus huhtikuun alussa. Sitä ennen saa kutsua kylään. Minut löytää viltin alta.

joulureissulla

Joulun rengasmatka on turvallisesti takanapän. Eilen Parikkalan kohdalla junan odotellessa "hetken vastaantulevaa junaa" tuli sellainen olo kuin olisin istunut samankaltaisessa tilanteessa ihan lähiaikoina. Ei kyllä ihme, jos kahdeksan päivän reissuun mahtuu viisi matkustuspäivää.

Eli hoplaa, Joensuu-Kuopio-Lapinlahti-Karkkila-Rautjärvi-Joensuu. Mukava oli nähdä kaikki etapit, mutta onneksi joulu on vain kerran vuodessa. Enkä siis oikeasti valita. Olen sen verran perhekeskeinen, että matkan väliin jättäminen tänä vuonna ei ollut vaihtoehto. Väsymys on silti tosiasia. 

Torstaina jäi lounas bussiaikataulujen takia väliin ja yhdistettynä matkapahoinvointiin tuloksena oli ihan järkyttävän paha olo koko loppupäivän. Perjantaina ilmoitin, ettei tämä sitten toistu ja Kuopion keskustasta löytyi hätiin nepalilainen ravintola Sherpa. En tiedä, oliko lounasruoka oikeasti miten nepalilaista, mutta pirun hyvää se oli. Kaikkiin annoksiin kuului salaattipöytä, riisi, naan-leipä ja kahvi tai tee. Kalavaihtoehtona oli paistettua kuhaa kermaisessa curry-kookoskastikkeessa, seuralaisen tikka masalan kanssa yhteishinta 18 euroa. Jos liikutte lounasaikaan Kuopiossa, kurkatkaa Sherpaan. Veikkaisin, ettette kadu.

Lapinlahdella odotti vanha tuttu parikymppinen kissaherra ja maailman innokkain koira. Lisäksi siellä oli ihan uusia, pieniä kissejä. Harmaasta Touhosta ja minusta tuli parhaimmat kaverukset, mutta muidenkin kanssa tultiin juttuun kiitettävästi. Matkan aikana ehdin lukea parikin romaania, mutta Remes ei kuulu omaan lukemistoon.

Kaikesta uhoamisesta huolimatta myös lauantaina jäi matkan päällä lounas syömättä ja niiden korvikkeena toimineet voileivät tulivat jo korvista ulos, joten sunnuntaina kieltäydyin painokkaasti juustoleipäeväistä. "Ravintolavaunussa on tyyristä," todettiin minulle ennen lähtöä. Voi olla, mutta kahdeksan euron sienikeitto oli siitä huolimatta peliliike. 

Pari päivää meni touhutessa ja iskän luo tehtävien vierailujen ujuttamisessa päiväohjelmaan. Neljä kertaa ehdin käydä ja hyvä niin. Vuodeosastot tuppaavat ankeita paikkoja, joten sieltä ei ole kuvia. Toisaalta Reinot ja tummasuklaaomenat saivat niin ilahtuneen uuden omistajan, että kuvista olisi saattanut kaikesta huolimatta tulla valoisia. 

Ainoa joululahja, jonka saapumista jännitin viimemetreille oli Paavolle toivottu Veera lääkärissä. Onneksi ehdin napata sen postista torstaina matkalla bussiin, se oli vähintääkin Reinojen tasoinen hitti.

Joulupäivänä teki lähinnä mieli maata, mutta ehtiihän sitä rentoilla junassakin. Once Upon a Time in Wonderland pyörimään ja kaksi rästijaksoa myöhemmin olinkin jo Imatran asemalla. Tiesin, että vaarin vanhassa talossa on tehty remppaa kuluneen syksyn aikana ihan urakalla, mutta silti sydän pomppasi, kun ensimmäisen kerran meni vessaan (ja vähän muillakin kerroilla). Hyvästi, yli 30 vuotta elämässäni ollut sinapinruskea kohomuovi, tervetuloa uusi valkoinen seinäpinnoite ja muutenkin uusittu varustus! 

Saunassakin oli uusi suihkukoppi. Suosikkini kolmesta suihkuvaihtoehdosta oli katosta lempästi valuva lämmin vesi.

Tapaninpäivä taisi olla perinteisin joulupäivä, koska nukahdin sohvalle ruuan ja kahvin välissä. Ennen lounasta käytiin satumetsässä kävelyllä, kuulemma oltiin ihan lähellä peikkojen asuinpaikkaa. Metsässä tätä ei ollut vaikea uskoa, eikä epäilemiseen ole tietysti syytäkään, äidillä on kuitenkin ensikäden tietoa peikkolinnasta jo noin kuudenkymmenen vuoden takaa.

Valitsin tietoisesti Rautjärven viimeiseksi etapiksi, Simpeleeltä Joensuun asemalle kun on (aikataulun mukaisesti) enää puolentoista tunnin matka. Reilun 15 kilon laukun kanniskelu kotiin teki kuitenkin tehtävänsä ja olin illalla ihan sippi. Kotona meninkin suoraan suihkuun ja vastoin kaikkia tapojani myös purin laukun heti. 

Olin jemmannut jääkaappiin vielä vähän herkkujakin. Kaupan perunalaatikko on vieläkin kuraa, mutta se ei haittaa niin paljon, jos jälkkäriksi on leipäjuustoa ja lakkoja. Ruuan päätteeksi Poirot pyörimään ja jalat ylös. Sydänhän tässä särkyy, kun tietää näiden olevan viimeisiä jaksoja, mutta koitan olla murehtimatta sitä vielä. Ainakaan liikaa.

En tiedä, jännäsinkö murhaajaa vai tulevaa aamuherätystä, mutta nukuin ihan todella huonosti. Onneksi töihin on pehmeä lasku, niin ehtii vähän kerätä voimia vielä kotonakin. Vapaa viikonloppu alkoi nyt.