esirippu laskee

Yle on näyttänyt joulukuun lopulta asti viimeisiä filmatisoituja ITV:n Poirot-jaksoja. Olen katsonut kaikki jo valmiiksi haikeana ja melko pelonsekaisin tuntein. Kaksi viimeistä jaksoa katsoin nyt menneellä viikolla. Tiesin sarjan loppuvan, tiesin tarinan tapahtumat ja silti olo viimeisen jakson lopputekstien alkaessa oli sanoinkuvaamattoman kamala.

Tykkään kovasti Agatha Christien romaaneista, mutta suhteeni sarjaan on erityinen. Voin kyllä mukisematta katsoa muitakin tulkitsijoita, mutta David Suchet'n näyttelemä Poirot on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Sarjan alkaessa olin 7-vuotias ja Poirot oli lapsuudessani kiinteä osa lauantai-iltoja. Muistan katsoneeni sarjaa äidin kanssa, mutta veikkaisin, että ruudun äärelle on silloin jo löytänyt koko perhe.

Itse asiassa David Suchet'n Poirot on vähän kuin perhettä.

Huoneeni Bristolissa.

Muutkin hahmot ovat toki rakkaita: lapsuuteni suuri ihastus, kapteeni Hastings, aina yhtä säntillinen ja maailman hienoimman otsiksen omaava Miss Lemon ja tietysti Japp, jonka nimi pitää aina ajatella Poirot'n tapaan äännettynä.  Onneksi kaikki saatiin mukaan vielä viimeiselle kaudelle, Hastings viimeiseen tarinaankin.

Mahtuuhan joukkoon kökköjäkin jaksoja, mutta kaikesta huolimatta Poirot on mielestäni aika lailla täydellinen sarja. Etenkin 2000-luvun puolella tehdyt elokuvamittaiset jaksot ovat pääasiassa todella hyviä ja rooleissa on vilahtanut noin kaikki merkittävät brittinäyttelijät, mikä tietysti kutkuttaa minunkaltaistani intomielistä julkkisbongaria suuresti. Christien klassikkotarinoiden toimivat sovitukset, tarkkaan harkitut kuvauspaikat, 30-luvun tyyli ja tunnelma sekä erinomainen näyttelijäntyö ovat sarjan tunnusmerkkejä ja tekevät murhamysteereistä ykkösluokan viihdettä.

Puhumattakaan kaikkien aikojen tyylikkäimmästä alkutunnarista ikinä.

Suosikkitarinaani tai filmatisointia en voi valita, joten tyydyn sanomaan, että ihana Poirot, ihana David Suchet. Ihanaa, että Suchet pääsi näyttelemään kaikki Christien Poirot-romaanit ja valtaosan novelleistakin. Ihanaa, että Yle näytti viimeiset jaksot nopealla aikataululla, eikä pantannut niitä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onneksi on uusinnat. Ja melkein yhtä ihana neiti Marple.

prunus armeniaca

Vastoin parempaa tietoani sorruin muutama viikko sitten ostamaan rasian aprikooseja K-kaupan hedelmäalesta. Aprikoosit ovat Suomessa häviävän pienen osan vuodesta hyviä ja se aika ei todellakaan osu tammikuulle. Tietysti hedelmät olivat karvaita ja kivikovia, joten kypsyttelin niitä pari viikkoa. Eilen ne olivat viimeinkin pehmeitä, mutta edelleen mauttomia - paitsi paikoin inhan kitkeriä. Pihi ei kuitenkaan heitä rasiallista hedelmiä roskiin. Mikä avuksi?

Tilanteen ratkaisuun liittyy muutama käänteentekevä ahaa-elämys pääni sisällä.

1. Hilloa voi keittää muulloinkin kuin syksyllä!

2. Hilloa ei tarvitse keittää kasapäin kerralla!

3. Hilloa voi keittää myös ilman jonkun muun testaamaa ohjetta!

Olen niitä ihmisiä, jotka tehtailevat mieluusti hillot puolen kaupungin tarpeisiin kerralla. Olenkin ollut koko talven pahoillani, koska en jaksanut syksyllä tehdä ollenkaan omppuhilloa. Pari purnukallista kirsikkahilloa keitin, siinä kaikki. Tietysti tämä on tarkoittanut huomattavasti väljempää jääkaappia näin talven mittaan, mutta kun vastoin kaikkia odotuksia kirsikkahillo on alkanut maistua Markollekin, olin varma, etten itse ehdi hilloapajille ollenkaan.

Siispä tiistai-illan ratoksi viskasin noin 400 grammaa syömäkelvottomia aprikooseja kattilaan, mausteet ja hillosokerin perään ja hetken päästä minulla olikin purkillinen höyryävän ihanaa, oranssia hilloa. Ei siitä toki universumin parasta aprikoosihilloa tullut ja minun makuuni oli vähän turhan makeaa, mutta voin sanoa, että se maistui luksukselta paahtoleivällä tänä aamuna.

Makupala Ranskaa keittiössäni.

Sitä paitsi Marko ei tykkää aprikoosihillosta, joten tämä on minun. Minun! Toisaalta samaa se kutale väitti kirsikoistakin.

sandro

Paluu arkeen tarkoittaa kammottavia pakkasasteita, nurkissa pyöriviä pölymammutteja ja täysin tukkeutuneita viemäreitä. En halua ajatella niitä, joten palaan vähän ajassa taaksepäin.

Helsinkiin menin juhlistamaan ystävän tulevia kolmekymppisiä. Viikonloppuun mahtuikin kaikenmoista hohtominigolfista ihan mahtavaan alelöytöön. En jaksa horista kaikista kerralla - tai välttämättä ollenkaan - joten aloittakaamme yhdestä olennaisimmasta eli ruuasta. Tai tarkemmin Sandrosta, jonka juhlakalu oli valikoinut ruokapaikaksemme etukäteen. 

Olen kuullut Sandron ruuasta pelkkää hyvää, enkä suotta. Nyt aion kehua myös juomia: alkudrinkit olivat mainiot, tai siis täydellisen hyvät. Valinnanvaikeus oli melkoinen ja vaikka sitten päädyinkin vaihtamaan omaani lennossa, pakko sanoa, että nappiin meni. Rabatini, sinä jogurttinen kurkkudrinkki, I love you.

Seuralaiset tilasivat täyttävät massiiviset kolmen ruokalajin menut, mutta sinisimpukat sahramikermakastikkeessa olivat huudelleet nimeäni jo useamman päivän. Tilasin siis niitä silläkin uhalla, että jäisin nälkäiseksi.

Bahahaha!

Kun tarjotin saapui pöytään, luulin että siinä on meidän kaikkien kolmen ruuat. Luulin väärin.

Onneksi tarkempi tutkiskelu osoitti, että toisen lautasen sisältö koostui pääosin salaatista ja erilaisista tahnoista. Lahjoitin myös yhden jättimäisistä leipäpaloistani eteenpäin ja simpukoistahan syödään vain sisus. Tästä huolimatta tekemistä riitti. Parhaani tein. Aina se ei riitä.

Tykkään ihan hulluna simpukoista ja nyt söin niitä ensimmäistä kertaa tuoreena kuorista (!). Tölkki- ja pakasteversiot kelpaavat minulle oikein hyvin edelleen, mutta olihan tämä nyt ihan eri evästä. Ja koska kuorien kanssa on tuhertamista, ei tule ahmittua kauheaa vauhtia. Viimeksi taisin olla näin ilahtunut merenelävistä kesällä, kun Tallinnassa Must puudelin sea food pastassa ei ollut suomalaiseen tyyliin pakastekatkiksia vaan ihan oikeita pieniä mustekaloja ja muita otuksia.

Myös tyttöjen annokset näyttivät (ja ilmeisesti maistuivat) taivaallisilta, mutta annoskauteus ei päässyt tällä kertaa yllättämään. Osittain tietysti siksi, että sain autella alkuruuissa, jotka olivat normiravintoloiden pääruokien kokoiset. Ensi kerralla syön minäkin jotain pastilla pie -valikoimasta. 

Paitsi että kumminkin otan uudestaan simpukat.

Täällä söimme me.

Niin ja mitä tämä lysti maksoi? Alkudrinkki, pääruokalistan kalliimmasta päästä valittu jättimäinen simpukka-annos ja kolmasosa luomuvalkkaripullosta, 45 euroa. Tavataan uudemmankin kerran, Sandro.

outo viikko

Viikon sisään olen ehtinyt Kerubin sisäfestareille fiiliselemään Pekko Käppiä, juhlimaan ystävän valmistujaisia ja hoitamaan köksänhommia sivussa, viettämään laiskaa rapeliaamua toisen ystävän kanssa, tilaamaan pizzaa kotiin, stressaamaan töissä ihan käsittämättömiä määriä, sössiä tärkeän työasian ja korjata jälkeni, käydä tanssitunnilla ja innostua uudesta harrastusmahdollisuudesta, istua työkavereiden kanssa baarissa, laittamaan ison kasan ruokaa, varaamaan Tallinnan reissun matkat ja majoitukset, vaate- ja meikkiostoksille, kiukuttelemaan peruuntuneita suunnitelmia ja jossain välissä kiukuttelemaan, ettei ikinä tehdä mitään muuta kuin katsotaan telkkaria.

Hmm.

Nyt istun junassa matkalla Helsinkiin, jossa odottaa juhlintaa. Käy. Ja jotta hermoni ehtisivät viikonlopun aikana levätäkin, alustava budjetti on jo laadittu.

Rentoilun aloitan nyt, sillä olen perillä viiden tunnin kuluttua. Laukussa odottaa chilisuklaata ja pari kirjaa, ja viime viikon Poirotkin on vielä katsomatta. Näitä ennen vähän Pekko Käppiä

Huomattavasti tarkempi budjetti oli laadittu loppuviikolle, mutta ostin silti levyn. Myös vanhat Office Building -levyt ovat jälleen kerran kokeneet renessanssin elämässäni. Oioi.

pääasiaa

Pinterest on varsinainen tukkataivas: hienoja kampauksia ja superideoita on tarjolla pilvin pimein. Paitsi jos sattuu olemaan tämmöinen luirulla suomalaisella hiuslaadulla varustettu puolipitkä polkkamalli. En enää tiedä, mitä hakusanoja pitäisi kokeilla, että saisin tuloksina jotain muuta kuin piippausraudalla tehtyä "huoletonta" pörrökiharaa.

Tämän pituiseen tukkaan saa kyllä ihan törkeän hienon valenutturan nipsuilla, jos jaksaa pitää papiljotteja päässään 3-6 tuntia. Harvoin jaksaa. En myöskään osaa tehda ranskalaista lettiä, joten kaikki kivasti sivulle kiertävät lettikampaukset ovat pois laskuista. 60-lukuhenkisiin, puoliksi kiinnitettyihin kampauksiin hiukseni ovat liian lyhyet.

Toisin sanoen ajauduin hiusangstin kouriin varsin helposti. Tästä johtuen noin 85% ajasta hiukseni ovat siis auki. Loppuina pidän joko otsista kiinni tai niskassa sykeröä, joka tosin ei vielä tunnu kovin kotoisalta, koska hiukset ovat himpun liian lyhyet.

Muutenhan tämä ei ole ongelma, mutta joskus juhlissa tympäisee. Ylipukeutumispikkujouluihin päätinkin pitkästä aikaa piipata tukan huolella ja tunnin ahertamisen jälkeen lopputulos oli ihan järjettömän kiva. Kauan ei riemua riittänyt, sillä hiuslakka loppui kesken ja tukka lässähti jo ennen juhlapaikkaa.

Lauantaina Maijan valmistujaisissa kuitenkin tärppäsi. Hurraa, minulla oli juhlakampaus! Jonka tekemiseen meni oikeasti vain minuutteja! Ja se oli oikeasti kiinni vain kahdella nipsulla ja kahdella ruusipinnillä (ja kilolla hiuslakkaa)! Hurraa!

Markon hiukset veivät vielä vähemmän aikaa - eikä yhtään lakkaa.

Päästin niskan näkyviin!

Edestäpäin hiukset muistuttavat epäilyttävästi tuttua sykeröä, mutta sivusta ja takaa on eri juttu. Ja tärkeintä olikin se tunne, että minulle saa oikean kampauksen. Ehkä en siis luovuta vielä, joskus hiusjumaluudet taitavat olla suopeita tällekin mopille.

ps. Vinkkejä otetaan vastaan.